Onhan näitä muistoja täällä kait ennenkin kerroiltu, mutta nyt laitetaan uusi ketju alkuun!
Eli, sen ei tarvitse olla juuri se "paras" vaan ihan joku mikä lapsuudesta ensimmäisenä tulee mielee. Minä kerron omani ja se on 70-luvun alusta:
Olimme tyypillinen sen ajan perhe: isä, koti-äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Meilläkin oli tapana, niin kuin siihen aikaan muillakin käydä kesäloma reissuilla ympäri suomea. Kesän alussa pakkauduttiin siihen pieneen kuussataseen Fiattiin. Isä ajoi, äiti istui edessä ja me lapset kiltisti takapenkillä. Isä ja äiti yhdessä päättivät minne mentiin. Isä halusi näyttää meille lapsille omaa kotimaatamme ja sen nähtävyyksiä. Kävimme aina niin Helsingissä, keski-suomessa kuin lapissakin. Isä oli kova valokuvaamaan ja iloisia matkakuvia onkin albumillisia minulla ja niihin voi aina sillointällöin sukeltaa muistojan maailmaan.. Pystytimme teltan aina jonnekin leirintä alueelle. Uitiin paljon ja otettiin aurinkoa. Me lapset olimme niin innokkaita uijia, ettemme malttaneet kovinkaan kauan pysyä äidin luona hiekalla auringon otossa. Niimpä äiti oli hommannu meille uimarenkaat jotta hän voisi rauhallisemmin ottaa aurikoa. Minulla oli keltainne ja veljellä sininen. Oli meillä värikäs rantapallokin, joka lähti seilaamaan omille teilleen meidän pärskiessä vettä toistemme päälle. Yhtä-äkkiä huomasin ettei pallo ole enää vieressämme, käänsin pääni kauemman järvelle ja siellähän siitä pallosta olikin näkyvissä enää pieni piste!
Äiti pakkasi mukaan kotoa myös posliini-astiatkin, sillä kertakäyttöastiat eivät olleet meille tuttuja. Muistan ne siniset Arabian kahvikupit joista vanhemmat joivat pannu-kahvia ja me mehua. Illalla äiti otti kaikki päivän aikan likastuneet astiat koriin ja meni joelle niitä pesemään. Pääsin matkaan ja niinhän siinä kävi, että pudotin juuri sen arabian kupin rantakiveen ja sirpaleet vajosivat rantaveteen. Sen jälkeen äiti oli nostanut minut törmälle vain katselemaan touhua. Kolme kuppia on vielä jäljellä ja ne ovat paraati paikalla vitriinissä, muiden äidin ja minun mummonikin astioiden kanssa kotonani!
Kävimme monissa eri paikkakunnan kirkoissa tutustumassa. En muista missä se oli mutta jossain kirkossa veljeni luuli painasevansa valokatkaisijaa seinästä kunnes jotku, ilmeisesti urut rupesivat ääntämään!! Äitiä nauratti kamalasti! Muuta en muista kuin että kait siihen joku vartijakin tuli paikalle..
Toinen tapaus mikä sattui kirkossa (siis omassa kirkossa, pääsiäisenä). Olimme koulussa tehneet jostain massasta keltaiset pääsiäistiput. Lähtiessä laitoin sen punaisen tikkitakkini taskuun. (en kyllä tiedä että miksi) No istuimme kirkossa ja minä jurruutin tipua virsikirjan pito "telineellä" edestakaisin.. en tiedä miksi äiti ei kieltänyt sitä ja mitähän muut vieressä olijat ajattelivat.. Samalla kertaa minulta pääsi iso pieru ja äitiä taas kamalasti nauratti!! Tästä tulee aina mieleen laulun sanat: "Pienenä tyttönä kinkeripenkillä
minulta pääsi paukku!.."
Tällänen muisto munulta! En ole varmaan mikään hyvä kirjoittaja, mutta kyllä se ihan muistona mukava on!!
Eli, sen ei tarvitse olla juuri se "paras" vaan ihan joku mikä lapsuudesta ensimmäisenä tulee mielee. Minä kerron omani ja se on 70-luvun alusta:
Olimme tyypillinen sen ajan perhe: isä, koti-äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Meilläkin oli tapana, niin kuin siihen aikaan muillakin käydä kesäloma reissuilla ympäri suomea. Kesän alussa pakkauduttiin siihen pieneen kuussataseen Fiattiin. Isä ajoi, äiti istui edessä ja me lapset kiltisti takapenkillä. Isä ja äiti yhdessä päättivät minne mentiin. Isä halusi näyttää meille lapsille omaa kotimaatamme ja sen nähtävyyksiä. Kävimme aina niin Helsingissä, keski-suomessa kuin lapissakin. Isä oli kova valokuvaamaan ja iloisia matkakuvia onkin albumillisia minulla ja niihin voi aina sillointällöin sukeltaa muistojan maailmaan.. Pystytimme teltan aina jonnekin leirintä alueelle. Uitiin paljon ja otettiin aurinkoa. Me lapset olimme niin innokkaita uijia, ettemme malttaneet kovinkaan kauan pysyä äidin luona hiekalla auringon otossa. Niimpä äiti oli hommannu meille uimarenkaat jotta hän voisi rauhallisemmin ottaa aurikoa. Minulla oli keltainne ja veljellä sininen. Oli meillä värikäs rantapallokin, joka lähti seilaamaan omille teilleen meidän pärskiessä vettä toistemme päälle. Yhtä-äkkiä huomasin ettei pallo ole enää vieressämme, käänsin pääni kauemman järvelle ja siellähän siitä pallosta olikin näkyvissä enää pieni piste!
Äiti pakkasi mukaan kotoa myös posliini-astiatkin, sillä kertakäyttöastiat eivät olleet meille tuttuja. Muistan ne siniset Arabian kahvikupit joista vanhemmat joivat pannu-kahvia ja me mehua. Illalla äiti otti kaikki päivän aikan likastuneet astiat koriin ja meni joelle niitä pesemään. Pääsin matkaan ja niinhän siinä kävi, että pudotin juuri sen arabian kupin rantakiveen ja sirpaleet vajosivat rantaveteen. Sen jälkeen äiti oli nostanut minut törmälle vain katselemaan touhua. Kolme kuppia on vielä jäljellä ja ne ovat paraati paikalla vitriinissä, muiden äidin ja minun mummonikin astioiden kanssa kotonani!
Kävimme monissa eri paikkakunnan kirkoissa tutustumassa. En muista missä se oli mutta jossain kirkossa veljeni luuli painasevansa valokatkaisijaa seinästä kunnes jotku, ilmeisesti urut rupesivat ääntämään!! Äitiä nauratti kamalasti! Muuta en muista kuin että kait siihen joku vartijakin tuli paikalle..
Toinen tapaus mikä sattui kirkossa (siis omassa kirkossa, pääsiäisenä). Olimme koulussa tehneet jostain massasta keltaiset pääsiäistiput. Lähtiessä laitoin sen punaisen tikkitakkini taskuun. (en kyllä tiedä että miksi) No istuimme kirkossa ja minä jurruutin tipua virsikirjan pito "telineellä" edestakaisin.. en tiedä miksi äiti ei kieltänyt sitä ja mitähän muut vieressä olijat ajattelivat.. Samalla kertaa minulta pääsi iso pieru ja äitiä taas kamalasti nauratti!! Tästä tulee aina mieleen laulun sanat: "Pienenä tyttönä kinkeripenkillä
minulta pääsi paukku!.."
Tällänen muisto munulta! En ole varmaan mikään hyvä kirjoittaja, mutta kyllä se ihan muistona mukava on!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meilläkin oli just samanlainen perhe ja sellanen Fiat 600.
Ei voi kuin ihmetellä, miten kaikki niin pieneen autoon mahtuikin :)
Eräs muisto tuli mieleen.
Oltiin marjametsässä. Isällä ja äidillä kahvia termarissa, lapsille mehua lasipullossa.
Pullo meni rikki ja lapsilla jano. Äiti kaatoi loput kahvit, loput sokerit ja maidot mukiin että se maistuisi hyvältä ja kelpaisi minulle.
No minä maisoin ja irvistin, en tykännyt yhtään. Niinpä ripottelin mukiin havunneuloja ja muurahaisia ettei olisi tarvinnut juoda sitä kaameeta myrkkyä.
Jälkikäteen äiti on monta kertaa muistellut sitä ja sanonut, että miksi ihmeessä minun piti niitä roskia sinne laittaa. Jompi kumpi vanhemmistani olisi sen kyllä juonut koska jano oli heilläkin. Tein siitä juomakelvotonta :))
En nyt oikein tidä onko tää muisto mun äidin, mun veljen vai mun? Vaikken minä tästä mitään muistakka, olin puoli vuotias..!
Minun veli oli ensimmäisellä luokalla koulussa ja minä niihin aikoihin( 60 luku) noin puolivuotta tai vähän allekin. Opettaja oli käskenyt jokaisen tuoda viikonlopun jälkeen kouluun naavaaa. Ja sitten vasta sunnuntai illan hämärtyessä veljeni muisti tuon ja sanoi siitä äidille. Isämme oli töissä ja äiti kahden lapsen kanssa kotona. Asuimme maalaiskylässä ja taloamme ympäröi metsikkö. Äiti ei hirvinnyt laittaa poikaa yksin pimentyvään metsään. Eikä hän voinut minuakaan jätää veljen vahittavaksi. Joten ainoa konsti oli ollut laittaa sukset jalkaan ja vauva käsivarrelle ja sitten vain ulos pakkaseen naavaa etsimään!!!
No eihän sitä naavaa ollut löytynyt vaikka hän oli kiertänyt läheiset metsiköt. Äiti oli jo palaamassa ja kysyi portaita lakasseelta naapurin muorilta että missä on naavaa? Tämä vastasi että "TUOLLA VOARAN PIÄLLÄ SAATTAAPI OLLAKKI !" Äiti siihen ettei hän voi tämän vauvan kanssa lähteä 4 km. päähän naavan metästykseen!..
Ei saanut veli naavaa, mutta aamulla äiti oli ottanut minut vaunuihin ja lähtenyt veljen kanssa koulumatkalle. Koulun metsästä olivat yhdessä keränneet tarvittavat naavat.
Muistan kun minä olin koulussa ja silloinkin piti tuoda kouluun kaiken maailman kankaita ja kerran jopa opettaja käski pyytää äidiltä jotain rikkinäistä/ käytöstä pistettua pikku-lautasta. Äiti ei tämän naava- seikkailun jälkeen tykännyt näistä kouluun viemisistä!! Eikä ihmekään..
Mutta kirjoita tiiviimmin, opettele kappalejako, asioitten jäsenteleminen jne.
Ei tota lässytystä kukaan viitsi lukea netistä. En lukenut minäkään, enkä lue.
=DW=
Miksi aina on pilattava toisten mieli tollasilla viesteillä. Eikö se "sanoma" ole tätkein eikä se miten hyvin kirjottaa tai millä lailla. Nyt ei ole mikään kieliopin harjoitus tunti meneillään.. Teijän kaltaisten pittää pitää mölynne mahassa.. Tässä on tarkotus vain muitella muistoja ja jakaa niitä toisille.. En kirjota minä enää yhtään viestiä tänne palstoille.. Olen saanut kertakaikkiaan tarpeekasi tämmösistä mielen pashoittajista..
Ja onko sillä nyt mitään väliä onko teksti pitkä vai lyhyt.. ei se lukeminen mitään maksa. Jos jotakin ärsyttää, niin menee sitten muualle..Ja Muitakaapa, että jokaisen viestin on kirjoittanut OIKEA IHMINEN!
:( :(
Hyppää sä uskisnatsi jokehen pilaamasta sitä paljon puhuttua ilmapiiriä..
=DW=
Dw et viitsisi pahoittaa Mertta liisan mieltä
ja muistoihin.. mammamme (mummomme´) oli tehnyt herkullisen kakun ja mamma kielsi meitä syömästä kakkua sillä piti odottaa vieraita mutta min ja siskoni emme voineet vastustaa kiusausta ja me söimme peräti 5 palaa kakusta jostaim syystä tämä muisto on mun mielestä paras ja ihana vaikei mamma ja äiti oikein samaa mieltä ole :)
Ei se aina ole helppoa myöskään yrittää lukea tekstiä, jossa kirotusvirheitä enemmän kuin kunnon sanoja,
arvattava on suurin osa.
Miksi oot noin negatiivinen, etkö oo syksyihmisiä, vai muuten huono päivä vai..?
Ai tarvii vastata, arvaan sen: "mitä se sulle kuuluu" :/
yksi tietty muisto, jolle aika ajoin hymyilen, syystä että...
No joo. Minua ja siskoani ajoi takaa hirviö. Otus, joka oli jotain aivan kamalaa. Kirkuen juoksimme sitä karkuun ja pelkäsimme, että se saa meidät kiinni ja pistää poskeensa.
"Ei se tee mitään, se on kiltti", ei paljon siinä tilanteessa painanut. Juoksimme silti henkemme edestä. Tämä karmaiseva otus oli mökkinaapurin Mooses, englanninbulldoggi.
tuli eräs muisto mieleen..Läysimme äidin tekemän lahjakätkön.Hiplasimme aikamme paketteja ja sitten kävi kiusaus liian suureksi ja varovasti kurkimme joka pakettiin.Yritimme kyhätä paketit niin,ettei niistä huomaisi mitään.Kurkkaamiasen jälkeen tuli kyllä sellainen olo,että oli mennyt sen joulun jännitys...:¤
Jälkeenpäin äiti sanoi,että oli kyllä huomannut,että paketteja oli avattu.Eipä ollut mukavaa jouluna,kun jo valmiiksi tiesi pakettien sisällön.Toista kertaa emme enää tehneet samaa virhettä..:)
Kyllä noita muistoja paljon piisaisi...:)
kuului kaameaa meteliä portaikossa,...miesten örvellystä, äiti oli vihainen. kuului kaameaa kolinaa ja tömähdyksiä.
tuli hiljaista ja siniset välkkyvalot lähtivät pois.
Aurinkoinen päivä, ja mummolan heinäpelto. Itse veljen kans niin niin pieniä, että jaloissa pyörittiin,
vaikka omasta mielestä kovasti apuna oltiin heinän teossa..
Se ihana tuoksu, ja muistot mummosta, papasta ja omista vanhemmista.
Jos alkoi tumma pilvi jostain ilmaantua, vauhtia lisättiin, ettei sade pääsisi yllättämään..:)