Asuimme mieheni kanssa yhdessä. Ikäeroa oli vain viisi vuotta. Itse opiskelin tuolloin amk:ssa ensimmäistä vuotta. Mieheni teki kausiluontoista työtä, olit kesät töissä syksyyn ja talvella lomaili. Rahaa riitti ihmeellisen paljon, siihen verrattuan että olin opiskelija ja hän asfalttityöntekijä. Sitten aloimme haaveilemaan molemmat yhteisestä perheestä, vaikka olimme asuneet vasta kaksi kuukautta yhdessä. Jostakin syystä meille tuli valtava kiire saada kaikki tulevaisuuden kuvat. Hän osti minulle farmari bemarin, jolla pääsisin liikkumaan kauppaan ja kouluun. Hän ei halunnut luopua avo bemaristaan, joten toisen auton hankinta oli hyvä juttu.
Elin unelmaa. Mies siivosi, teki ruokaa, hieroi niskojani kun niitä särki, pesi pyykkiä ja teki kaiken mitä pyysin tai olisin tahtonut. Ruoka oli valmiina pöydässä katettuna kun tulin koulusta. Mutta ainut ongelma, mikä alkoi tökkiä minulla oli se, ettei mies ollut kouluttautunut yläasteen jälkeen. Hän jäisi ikuiseksi duunariksi. Halusinko sellaisen isäkuvan lapselleni? Ajatus nousi vasta liian myöhään pintaan. Se että yhä rakastin häntä, oli hän tyhmä mutta käytännöllinen, silti rakkaus oli vahva.
Päätin siltikin jättää hänet viime joulukuussa. Olin saanut hänet suhteen alkuaikoina kiinni huumeista. Hän oli reilusti kuin joku toinen ihminen. Mutta annoin hänelle tilaisuuden näyttää, että hän on kunnollinen ihminen. . Väärä valinta. Joulukuussa samanlainen tilanne. Näin kun hän antoi jotain "valkoisia tabletteja" toiselle miehelle. Se oli suhteen piste. Mutta aamuinen raskaustesti muutti suunnitelmat. Lapsi, josta olin haaveillut, jota yhdessä tekemällä tehtiin saapui samaan kuvaan. Palasimme yhteen, eroamatta ollenkaan. Ja olimme onnellisia.
Kunnes viikon oksensin ja manasin kaikki hänen syykseen. Näin kauhu unia, kun velkojat olivat oven takana ja uhkasivat minut tai lapsen tappaa, jos hän ei maksaisi "isoille" ajoillaan. Olin sekaisin. Toiseksi, pelkäsin mitä sukulaiseni ajattelisivat, saisin lapsen ihmisen kanssa joka on diilannut huumeita ja käyttänytkin. Nyt vasta aloin ymmärtää, millä rahalla se leipä meidän pöytään ostettiin. Miksi meillä oli niin paljon varaa asua leveästi, eikä rahat loppunut missään vaiheessa. Ajattelin, etten tähän epävarmuus loukkuun halunnut viattomia sotkea. Ja se kauhukuva, että lapsesta tulisi samanalainen AD/HD rikollinen kuin rakastetustani. Kuitenkin, puolethan siitä olisi minua, puolet olisi pelastusta kuitenkin..
Joka toinen päivä minä uhkailin iltaisin että teen abortin ja miehen silmät puhkesivat kyynelistä. Toisina iltoina silittelin mahaani ja miehen silmät loistivat onnea ja rakkautta. Enkä ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin onnellinen. Mutta pelkäsin, että ensimmäisten ongelmien saapuessa tai riitojen, mies ottaa nappeja ja väkivaltaisuus astuu kuvaan. Tai pettäminen. Elättelin kauhukuvia. Minua pelotti.
Me emme kertoneet raskaudesta kenellekään. Vasta päivää ennen aborttia uskalsin soittaa ystävilleni ja perheelleni. Mies jäi yksin. Hän yritti viimeiseen asti estellä minua tekemästä sitä. Ja oikeasti, en minä olisi halunnut tehdä sitä. Mutta tiesin, ettei rakkauteni riittäisi pelastamaan miestäni huumeilta. Että jonain pahana päivänä ne astuisivat kuvaan takaisin, ja että sitten jos hän lopettaisi diilaamisen, meiltä loppuisi raha. Olisimme olleet oikeasti köyhiä. Vaikka hän lupasi tehdä kaikkensa meidän eteen. Lapsi olisi ollut hänelle elämäntyö, arvoikkain asia maanpäällä, jotain mitä hän oikeasti saanut aikaan.. Minulle se olisi ollut loppu ikäinen side toistemme elämiin, etten koskaan olisi päässyt hänestä irti.
Minä rakastin sitä tunnetta olla raskaana. Odotusta. Mutta tulevaisuuden haaveet olivat liian kankeat ja karut, suoraan kauhuelokuvasta. Minä en voinut muuta kuin päättää, säilytänkö oman henkeni vai lupaanko rakastaa miestä ja hänen tarjoamaa lastaan. Tämä kuulostaa karulta. Lapsi olisi ollut väline, millä hän olisi ohjannut minua läpi elämän.
Ja nyt kun aikaa on kulunut puoli toista vuotta, olo on sellainen, että jotain puuttuu. Se pienokainen, joka ehti yhdeksän viikkoiseksi kasvaa vatsassa. Joka kasvoi aivan turhaan. Sinnitteli. Minä kaipaan sitä tunnetta, odotuksen, sitä pahaa miestä. JA nyt kun aikaa on mennyt, valitsisin toisin. Ihan oman elämäni uhalla. Silloin ainakin minulla olisi se lapsi, jos ei pahaa miestä.
Abortin jälkeen erosin miehestäni. Mies upposi taas huumeisiin. Ja kahden kuukauden jälkeen otin hänet takaisin. Ehdimme kuukauden olla yhdessä kunnes sain taas hänet huumeista kiinni ja toimitin hänet suoraan poliisille. Sain ne "isommat" kimppuuni avattuani suuni liian suureksi poliisin kuullen. Ja tämän kaiken uhkailun ja pelon olisin saanut jokatapauksessa, mutta silloin se olisi ollut vaarallisempaa, jos pieni vauva olisi joutunut olemaan aseena tai muurina, välissämme.
Lähestymiskiellon jälkeen, uskallan elää taas elämääni. Vaikka yhä tunne, että jotain puuttuu. Enää ei se mies, vaan se menetetty pieni elämän alku.
Elin unelmaa. Mies siivosi, teki ruokaa, hieroi niskojani kun niitä särki, pesi pyykkiä ja teki kaiken mitä pyysin tai olisin tahtonut. Ruoka oli valmiina pöydässä katettuna kun tulin koulusta. Mutta ainut ongelma, mikä alkoi tökkiä minulla oli se, ettei mies ollut kouluttautunut yläasteen jälkeen. Hän jäisi ikuiseksi duunariksi. Halusinko sellaisen isäkuvan lapselleni? Ajatus nousi vasta liian myöhään pintaan. Se että yhä rakastin häntä, oli hän tyhmä mutta käytännöllinen, silti rakkaus oli vahva.
Päätin siltikin jättää hänet viime joulukuussa. Olin saanut hänet suhteen alkuaikoina kiinni huumeista. Hän oli reilusti kuin joku toinen ihminen. Mutta annoin hänelle tilaisuuden näyttää, että hän on kunnollinen ihminen. . Väärä valinta. Joulukuussa samanlainen tilanne. Näin kun hän antoi jotain "valkoisia tabletteja" toiselle miehelle. Se oli suhteen piste. Mutta aamuinen raskaustesti muutti suunnitelmat. Lapsi, josta olin haaveillut, jota yhdessä tekemällä tehtiin saapui samaan kuvaan. Palasimme yhteen, eroamatta ollenkaan. Ja olimme onnellisia.
Kunnes viikon oksensin ja manasin kaikki hänen syykseen. Näin kauhu unia, kun velkojat olivat oven takana ja uhkasivat minut tai lapsen tappaa, jos hän ei maksaisi "isoille" ajoillaan. Olin sekaisin. Toiseksi, pelkäsin mitä sukulaiseni ajattelisivat, saisin lapsen ihmisen kanssa joka on diilannut huumeita ja käyttänytkin. Nyt vasta aloin ymmärtää, millä rahalla se leipä meidän pöytään ostettiin. Miksi meillä oli niin paljon varaa asua leveästi, eikä rahat loppunut missään vaiheessa. Ajattelin, etten tähän epävarmuus loukkuun halunnut viattomia sotkea. Ja se kauhukuva, että lapsesta tulisi samanalainen AD/HD rikollinen kuin rakastetustani. Kuitenkin, puolethan siitä olisi minua, puolet olisi pelastusta kuitenkin..
Joka toinen päivä minä uhkailin iltaisin että teen abortin ja miehen silmät puhkesivat kyynelistä. Toisina iltoina silittelin mahaani ja miehen silmät loistivat onnea ja rakkautta. Enkä ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin onnellinen. Mutta pelkäsin, että ensimmäisten ongelmien saapuessa tai riitojen, mies ottaa nappeja ja väkivaltaisuus astuu kuvaan. Tai pettäminen. Elättelin kauhukuvia. Minua pelotti.
Me emme kertoneet raskaudesta kenellekään. Vasta päivää ennen aborttia uskalsin soittaa ystävilleni ja perheelleni. Mies jäi yksin. Hän yritti viimeiseen asti estellä minua tekemästä sitä. Ja oikeasti, en minä olisi halunnut tehdä sitä. Mutta tiesin, ettei rakkauteni riittäisi pelastamaan miestäni huumeilta. Että jonain pahana päivänä ne astuisivat kuvaan takaisin, ja että sitten jos hän lopettaisi diilaamisen, meiltä loppuisi raha. Olisimme olleet oikeasti köyhiä. Vaikka hän lupasi tehdä kaikkensa meidän eteen. Lapsi olisi ollut hänelle elämäntyö, arvoikkain asia maanpäällä, jotain mitä hän oikeasti saanut aikaan.. Minulle se olisi ollut loppu ikäinen side toistemme elämiin, etten koskaan olisi päässyt hänestä irti.
Minä rakastin sitä tunnetta olla raskaana. Odotusta. Mutta tulevaisuuden haaveet olivat liian kankeat ja karut, suoraan kauhuelokuvasta. Minä en voinut muuta kuin päättää, säilytänkö oman henkeni vai lupaanko rakastaa miestä ja hänen tarjoamaa lastaan. Tämä kuulostaa karulta. Lapsi olisi ollut väline, millä hän olisi ohjannut minua läpi elämän.
Ja nyt kun aikaa on kulunut puoli toista vuotta, olo on sellainen, että jotain puuttuu. Se pienokainen, joka ehti yhdeksän viikkoiseksi kasvaa vatsassa. Joka kasvoi aivan turhaan. Sinnitteli. Minä kaipaan sitä tunnetta, odotuksen, sitä pahaa miestä. JA nyt kun aikaa on mennyt, valitsisin toisin. Ihan oman elämäni uhalla. Silloin ainakin minulla olisi se lapsi, jos ei pahaa miestä.
Abortin jälkeen erosin miehestäni. Mies upposi taas huumeisiin. Ja kahden kuukauden jälkeen otin hänet takaisin. Ehdimme kuukauden olla yhdessä kunnes sain taas hänet huumeista kiinni ja toimitin hänet suoraan poliisille. Sain ne "isommat" kimppuuni avattuani suuni liian suureksi poliisin kuullen. Ja tämän kaiken uhkailun ja pelon olisin saanut jokatapauksessa, mutta silloin se olisi ollut vaarallisempaa, jos pieni vauva olisi joutunut olemaan aseena tai muurina, välissämme.
Lähestymiskiellon jälkeen, uskallan elää taas elämääni. Vaikka yhä tunne, että jotain puuttuu. Enää ei se mies, vaan se menetetty pieni elämän alku.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ihmeellisempää - vai oliskohan sittenkin toisin päin?
Olet nyt pisteessä josta tahtoisit ulos, mutta mihin aikaan todellisuudessa menisit jos saisi valita?
Mitä tekisit toisin jos sinulla olisi mahdollisuus niin tehdä?
Jättäisitkö abortin tekemättä, vai menisitkö ajassa rutkasti niin paljon taaksepäin ettet edes tulisi raskaaksi, ettet edes alkaisi seurustelemaan tämän miehen kanssa?
Elämämme on valintoja täynnä ja joskus tulee tehtyä itsensä kannalta huonojakin valintoja.
Ei varmaan lohduta, mutta näiden valintojen kanssa on vain elettävä.
Turhaa on setviä mitä olisit voinut ja mitä et. Tehty mikä tehty, eikä sille voi enää mitään.
Ainoana suuntana tulevaisuus.
Menneeseen ei kannata jäädä rypemään tai se vie sinut mennessään.
Tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä, menneisyys ei.
Sinulla on vieläkin mahdollisuus löytää kunnon mies. Sinulla on mahdollisuus tulla raskaaksi ja saada lapsi/a.
Kyllä, sinulla oikeus elää abortinkin jälkeen. Teit abortin, jota nyt kadut. Sinua varmasti surettaa hyvinkin paljon. Sinun täytyy saada surra, päästä keskustelemaan jonkun kanssa.
Ja muille: Syyllistelyt eivät tähän auta.
"Särkynyt enkeli" ttekee sen jo omasta puolestaan.
Kiitos sinulle sanoistasi. Jos saisin mennä ajassa taaksepäin, en alkaisi tapailemaan tätä kyseistä miestä. Tarkoitus ei ollut silloin edes alkaa sen kanssa seurustelemaan, mutta jollakin oudolla tavalla jäimme toisistamme riippuvaisiksi. Ja halusin ohjata hänet kunnolliselle tielle. Pois huumeista ja alamaailman bisneksistä. Ajattelin, että rakkauteni "parantaisi" hänet.
Ei ole ollut päivääkään, etten olisi jollakin tavalla ajatellut abortilla riistämää elämän alkua. Ja jollakin kamalalla tavalla voin sanoa, että olin niin itserakas, että tein mitä tein. Päätin pitää oman elämäni omanani, enkä halunnut jakaa sitä miehen kanssa. Olisin muutoin joutunut luopumaan omasta "vapaudesta" vaikka olisin kyllä lapsen ottanut, jos vain lapsen isä olisi ollut joku muu. Joku kunnollinen. Joku sellainen, johon ei tarvitse energiaa upottaa, sen ongelmia selvittäessä. Vaan pystyisin kumppanin kanssa keskittymään lapseen ja rakastamaan puhtaasti toisiamme.
Ne jotka sanovat abortin olevan riistoa, toivoisin heidän itsensä joutuvan kamaliin tilanteisiin tekemään sitä suurta päätöstä. Siitä on suuret elämän valinnat tehtävä, ajatellen tulevaisuutta, niin lapsen kuin omaa. Ja aina pitää ajatella lapsen parasta. JA omassa tapauksessa, en usko että olisi ollut lapsen parasta syntyä tähän maailmaan, elämääni, jossa joutuisin elämään pelossa ja jollakin tavalla tämän miehen alistettavana. Ja onko oikein antaa lapsen kasvaa sellaisen miehen kanssa? Mielessäni kyllä kävi sekin vaihtoehto, että pidän lapsen mutten anna lapsen olla missään tekemisissä isänsä kanssa. SEkin olisi riistoa. Ja väärin. Mutta kun mikään ratkaisu ei tuntunut hyvältä, oli päädyttävä kamalimpaan ratkaisuun, jonka (tiesin jo silloin ennen pääse siitä asiasta yli) kanssa joutuisi aina elämään.
Minulla on ikävä. Sitä tunnetta, olla raskaana. JA odottaa onnellisena pientä maailmaan. Ja nyt, en uskalla edes haaveilla lapsista tai nykyisen kumppanin kanssa suunnitella lapsia. Pelkään, että joku vie lapseni sitten pois. Kuten minäkin, vein omani. Itseltäni.
Mutta asioiden kanssa oppii elämään, kun lakkaa niistä puhumasta vuosien päästä. JA tiedän, kun joskus saan lapsen, olen onnellisin ja toisaalta surullisin sinä päivänä.
kiitos mielipiteestäsi.
tiedämme niin tunteet tulevat lupaa kysymättä joten älä syyllistä itseäsi niistä. Jälkiviisaus on jokaiselle se helpoin, joskus jopa ainoa, viisauden laji joten itsesi takia toivon että jättäisit menneen ja tuntisit luottamusta siihen että sinulle on elämällä tarjottavana paljon hyviä asioita.
Kuulostaa varmaan ihan fraasilta mutta kyllä rankat kokemukset vahvistavat. Ja voin kuvitella että aikanaan annat suuren arvon tulevalle tai tuleville lapsillesi ja olet mitä parhain äiti. Sillä tiellä eheydyt kipeistä kokemuksistasi. Se että koet raskaana tehdyn tekosi on merkki siitä että sinulla on sydän paikallaan. Tämän takia haluan toivottaa sinua luottamusta tulevaisuuteen. Olisi hyvä jos voisit antaa itsellesi anteeksi ja saisit sitä kautta mielenrauhan sillä tapahtuneita tekoja ei voi muuttaa.
Tsemppiä sinulle!
Ja minun mielestä on lapsellista toivoa lapsettomuutta toiselle ihmiselle.
se olemattomuus eräidenkin logiikalla saata olla joskus lapsen paras? Tosin sillä erotuksella abortista, että kun ihmistä ei ole olemassa, ei kellekään voida tehdä vääryyttäkään (tappaa).
Olet jäänyt jumiin tuohon tilanteeseen. Tehty mikä tehty, jossittelu ei auta. Ei auta katuminen tai toisten syyllistäminen. Ilmeisesti teit ratkaisun puhtaasti järjen, etkä tunteen perusteella, ja siksi kadut. Sure surusi pois, sinulla on varmasti aikaa hankkia uusi lapsi jossain uudessa tilanteessa. Mutta menetettyä et voi korvata toisella, se suru/syyllisyys sinun on läpikäytävä muuten.
Kannattaa muistaa sekin, että täydellisiä ihmisiä tai täydellisiä parisuhteita ei ole. Se, että toinen on duunari tai vähän koulutettu ei tarkoita samaa kuin tyhmyys tai köyhyys. Ja pienilläkin tuloilla pystyy elämään elettävää elämää, jos parisuhteen kumpikin osapuoli on rahankäytössään järkevä.
Kiitos Särkynyt enkeli kirjoituksestasi. Oli kuin olisin lukenut omaa tarinaani. Sain tänään tietää ,että olen raskaaana. Oloni on aivan hirveä kun en tiedä mitä tekisin...elän samaa tilannetta kuin sinä tuolloin. Poikaystävälläni juuri samat ongelmat(huume), ja ite oon amk:n ekalla luokalla eikä töitä... joten sen takia mietin ettei meistä ole tähän. Mutta toisaalta en millään haluaisin tehdä Ab.....!? En tiedä yhtään mitä teen,miten voinkin löytää noin samanlaisen tarinan :o..oon ihan sekaisin..! :s
millä tavoin syntymätön viaton lapsi uhkasi kenenkään henkeä?!
Miehellä on sentään sydäntä, koska yritti suojella lastaan mielettömältä väkivallalta!