Olen käynyt terapiassa masennuksen vuoksi vasta pari kertaa, ja jo nyt tuntuu etten jaksaisi sitä enää. Että masennuksessa itsessään on lopulta vähemmän sietämistä kuin sen jatkuvassa vatvomisessa.
Olen siitä "onnellisessa" tilanteessa että pystyn enimmän osan päivää lojumaan kotona, eikä siitä ole haittaa etten tee mitään. Tämä tosin on totta enää muutaman viikon päähän, sitten kaikki kaatuu niskaani - mutta näin kertoo vain järki, todellisuudessa en niin kauas näe enää ollenkaan enkä siis osaa hiukkaakaan stressata tulevan kaaoksen takia.
Minkäänlaista lääkitystä en ole saanut, en ole jaksanut ottaa sitä edes puheeksi, eikä terapeuttini ole itse ehdottanut. Jos hän ehdottaisi, huolisin, vaikka yleensä olenkin lievästi lääkekielteinen - tämä olo vaan on enemmän kuin jaksan. Keskustelukerroilla itkeskelen ja yritän vääntää ajatuksiani rautalangasta, kunnes voimani loppuvat (mikä tapahtuu hyvin pian) ja alan pääasiassa kohautella olkapäitäni ja nyökytellä. En vain jaksa muutakaan. Ennen terapiaa olen hyvin ahdistunut, koska en koe jaksavani sitä jankutusta, ja terapian jälkeen olen todella lopussa. Raahaudun kotiin entistäkin masentuneempana.
Vika ei oikeastaan ole terapeutissani, hän yrittää varmasti parhaansa ja on empaattinen ja ystävällinen. Hän kuitenkin on ventovieras ihminen, joka ei todellakaan ymmärrä oloni lähtökohtia, enkä minä ole nyt siinä kunnossa että jaksaisin kaiken rautalankamallina selittää. Niinpä "terapiasta" tulee ympäripyöreää itsestäänselvyyksien jankuttamista.
Muuttuuko tämä tästä johonkin, joskus? Vai pitäisikö ensi kerralla vain jättää menemättä ja yrittää pärjätä omin päin?
Olen siitä "onnellisessa" tilanteessa että pystyn enimmän osan päivää lojumaan kotona, eikä siitä ole haittaa etten tee mitään. Tämä tosin on totta enää muutaman viikon päähän, sitten kaikki kaatuu niskaani - mutta näin kertoo vain järki, todellisuudessa en niin kauas näe enää ollenkaan enkä siis osaa hiukkaakaan stressata tulevan kaaoksen takia.
Minkäänlaista lääkitystä en ole saanut, en ole jaksanut ottaa sitä edes puheeksi, eikä terapeuttini ole itse ehdottanut. Jos hän ehdottaisi, huolisin, vaikka yleensä olenkin lievästi lääkekielteinen - tämä olo vaan on enemmän kuin jaksan. Keskustelukerroilla itkeskelen ja yritän vääntää ajatuksiani rautalangasta, kunnes voimani loppuvat (mikä tapahtuu hyvin pian) ja alan pääasiassa kohautella olkapäitäni ja nyökytellä. En vain jaksa muutakaan. Ennen terapiaa olen hyvin ahdistunut, koska en koe jaksavani sitä jankutusta, ja terapian jälkeen olen todella lopussa. Raahaudun kotiin entistäkin masentuneempana.
Vika ei oikeastaan ole terapeutissani, hän yrittää varmasti parhaansa ja on empaattinen ja ystävällinen. Hän kuitenkin on ventovieras ihminen, joka ei todellakaan ymmärrä oloni lähtökohtia, enkä minä ole nyt siinä kunnossa että jaksaisin kaiken rautalankamallina selittää. Niinpä "terapiasta" tulee ympäripyöreää itsestäänselvyyksien jankuttamista.
Muuttuuko tämä tästä johonkin, joskus? Vai pitäisikö ensi kerralla vain jättää menemättä ja yrittää pärjätä omin päin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
terapeuttina? Kas kun lääkitys on aina vain ja ainoastaan lääkärin asia.
Millaisessa terapiassa käyt? Ja ennen kaikkea, onko terapeuttisi psykoterapeutti?
Itselläni menossa kolmas vuosi anal., olen tyytyväinen, ensim. vuosi oli vaikein.
Toipumisia!
"Terapeuttini" on psykologi, luultavasti käytän termejä sikinsokin, toivottavasti en liian hämmentävästi. Hän jakaa työhuoneensa ja tekee läheistä yhteistyötä lääkärin kanssa, joten hänen aloitteestaan lääkkeiden määrääminenkin varmasti hoituisi, joskin varmaankin sitä ennen pitäisi tavata lääkärikin. Se ei olisi mikään ongelma minulle.
En vain itse jaksa uskoa että tästä uuvuttavasta jankuttamisesta olisi mitään hyötyä. Elämäni järjestyisi jos minulla olisi voimia se järjestää, mutta koska keskittymiskykyni on kultakalan mallia ja uuvun todella rankasti jo ihan arkeni pyörittämisestä (ilman työntekoa), minusta ei vain nyt ole siihen.
Ihan ystävällisen rauhallisesti juttelet seuraavalla terapiatunnilla psykologille, että nyt olet niin huonossa kunnossa että et jaksa keskittyä terapiaan vaan stressaat sitä ja koet sen uuvuttavana, samaan hengenvetoon pyydät lääkärinaikaa pian saadaksesi sopivan lääkityksen pian. Terapiassa tosiaan pidä taukoa kunnes todella itse sitä haluat ja koet jaksavasi/voivasi siitä hyötyä. Ei kai terapiassa käynti mikään itseisarvo ole todellakaan?? Sulle sopisi tähän hätään paremmin ratkaisukeskeinen lähestymistapa, eli ihan konkreettisesti miettisitte selviytymiskeinoja, vahvuuksia ym. tähän päivään ja tulevaisuuteen pala kerrallaan. Menneisyyden tonkiminen sikseen.
Näin ihan omana mielipiteenäni, itse en ole terapiassa istunut koskaan : )
Tule katsomaan Verkkoklinikan puolelle. Siellä on hyviä keskustelupalstoja. Minä aloitin noin vuosi takaperin Muuttolinnut- nimisen palstan. Tervetuloa.