Mitä tarkoittaa kasvatuskristillisyys? Onko se sitä, että lapsi sosiaalistuu vanhempiensa uskonnollisiin näkemyksiin ja tapoihin, vai onko se jotakin muuta ? Miten esim. lestadiolaisen kasvatuksen saanut pääsee varmuuteen siitä, että uskonnolliset näkemykset ovat myös omia, eivät ainoastaan lapsuudenkodin perintöä ?
Haluan vain asiallisia vastauksia, tätä ei ole kysytty provosointitarkoituksessa.
Haluan vain asiallisia vastauksia, tätä ei ole kysytty provosointitarkoituksessa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kasvatuskristillisyydellä ymmärtäisin tilanteen, jossa lapsi ehdollistetaan vanhempien uskoon niin, että "kristillisyys" on tapoja ja tottumuksia eikä elävää kristillisyyttä. Lisäksi esiintyy vielä alalaji, jota näkee tälläkin palstalla: oma usko ei ole elävää, mutta pysytään "kirjoilla" kun pelätään vanhempien ja suvun tuomiota.
Molempia varmasti esiintyy vl-kristillisyydessä(kin).
Kuitenkin väittäisin, että valtaosa vl-kristityistä on jossakin vaiheessa tietoisesti valinnut vl-uskon. Normaaliperheissä- ja suvuissa kasvanut ihminen ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistaa (ja myös USKALTAA kyseenalaistaa) asioita. Monesti tällainen valintatilanne tulee eteen kotoa pois muuton yhteydessä, tai vaikkapa perhettä perustettaessa: valtaväestön elintavat poikkeavat vl-elämästä niin monessa asiassa, että oma "erilaisuus" on kyettävä perustelemaan itselle. Opiskelupaikkakunnalla on helppo hankkia uusi ystäväpiiri ei-vl-piireistä. Kenenkään ei ole nykypäivänä pakko ottaa lapsia vastaan niin paljon kuin niitä tulee, ellei ehkäisystä pidättäytyminen kumpua omakohtaisesta uskosta.
Monet (kaikki?) myöskin horjuvat uskossaan jossakin elämänvaiheessa. Tällainenkin tilanne pakottaa tietoiseen valintaan - joko tai.
Ei silti pidä unohtaa, että on myöskin vl-kristillisyyden piirissä kasvaneita ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kyseenalaistaneet uskoaan. On myöskin vl-ihmisiä, joilla ei ole suurta tarvetta keskustella uskonasioista. Kaikki kunnia heille, he ovat turvallisesti uskomassa.
Kaikki me uskomme tavallisen arkielämän keskellä, suuret tuntemukset tästä asiasta eivät ole uskomisen edellytys.
Sitä se juuri on mitä sanoit.
Miten sitten lestadiolainen käsittää uskon Kristukseen?
Siihen on varmaan yhtä monta tapaa kun on Kristukseen uskoviakin. Jumala jonhdattaa itse kunkin lain alta kristususkoon hänen kaikkitietävien konstiensa kautta. Koettelemusten ja erilaisten elämänvaiheiden kautta, näin arkikielellä sanottuna.
Mikään - laisuus ei siis ole pelastusautomaatti. Vaan se meitä pelastaa, että ihminen kätkee Jumalan voiman kautta Jumalan sanan uskossa sydämeensä. Siemen on Jumalan Sana ja se siemen itää ja kasvaa maassa, siis ihmissydämessä ja kantaa hedelmää.
Varmasti monet luulevat, että olemme lestaadiolaisia koska vanhempammekin ovat. Mutta jokainen valitsee itse tiensä. Minunkin sisarruksista 3 ei ole lestaadiolaisia. Ei se ole mikään itsestäänselvyys.
Uskon osittain tuohon sosiaalistumiseen. Ainakin vl:ssa nimeomaan perinteitä (ei uskoa) viedään hyvin vahvasti eteenpäin sosiaalistamalla lapsia. Toki muistutetaan usein hyvätahtoisesti, että uskovaisethan haluavat näin tehdä (vaikkeivat yksilönä haluaisikaan). Jos joku ei halua tehdä, voidaan olla hiukan huolestuneita toisen sydämentilasta. Osa vanhemmasta sukupolvesta sattaa tuntea hyvinkin ristiriitaisena uskovaisten eri tavoin toimivan omantunnon. Jos koetaan eri tavoin, silloin pyhä henki ei ole synnyttänyt "oikeita uskonhedelmiä". Uskonhedelmänä kelvannee esimerkiksi se ettei nainen luonnolisestikaan halua värjätä hiuksiaan, koska voisi potentiaalisesti pahentaa sillä toisen kristityn. Siis kirjoitan em. asiat tietoisesti liioitellen, mutta jokseenkin sinne päin sosiaalistaminen tapahtuu. Lasta kannustetaan monin tavoin: viedään pyhäkouluun, rohkaistaan iltakyliin, syysseuroihin, "nuorten" talvipäiville jne.
Luulisin että monelle pamahtaakin kriisi päälle jossakin aikuistumisen vaiheessa, kun itsenäistytään ja varsinkin jos joudutaan miettimään mitä minä/me haluan/mme välittää omille lapsilleni/mme eteenpäin. Mitkä tavat ovat tukeneet uskoani, mitkä eivät. Kun omaa kasvatustaan miettii, eikä voi välttämättä olla ajattelematta näiden hengenhedelmien ristiriitaisuuksia raamatun valossa. Eivät suinkaan kaikki tätä prosessia läpi käy, mutta monella tiedän niin käyneen. Usko koetaan silti edelleeen tärkeäksi. Se mitä ei kukaan pysty toiselle opettamaan eikä kasvattamaan, koetaan tärkeäksi. Evankeliumiin turvaudutaan ja jumalan neuvot koetaan elämässä tärkeiksi, mutta tapoihin sosiaalistamista kritisoidaan.
Luulisin että monet lestadiolaiset kokevatkin suhteessa vanhempiinsa ristiriitaa nykyään tuon tapakultturin suhteen, mutta eivät niinkään uskon ytimen suhteen. Siis saarna syntien anteeksiantamuksesta uskotaan, mutta perinteisiin soisaalistamista uskalletaankin keskustella. Onko se tarpeellista vai ei? Miksi pidämme tavoista niin kovasti kiinni, vaikka aika muuttuu? Mikä on tärkeintä ja mistä voidaan luopua luopumatta jumalasta? mitä haluamme tehdä toisin kuin vanhempamme?
Mielenkiintoinen avaus. Kelvannee keskusteltavaksi minkä tahansa uskonnollisen ryhmän palstoille.
olisi mielenkiintoista kuulla mahdollisimman monen ajatuksia aiheesta. Edellinen vastaaja käsitteli aihetta jo monipuolisesti ja sai minut pohtimaan syitä siihen, että toiset sosiaalistuvat vanhempiensa uskonnollisiin käsityksiin, toiset eivät. Mistä tämä ero ?
olen itse uskovaisen kodin lapsi ja uskon itsekin uskon ytimen samalla tavalla kuin kotonani uskottiin. Kokemukseni omasta perheestä ja sen toteuttamasta uksonnollisuudesta on hyvin positiivinen. Ilmapiiri oli vapaa ja asioista keskusteltiin ja väiteltiin varomatta. Mutta koen ristiriitaa jatkuvasti liikeessä, koska käytänteet laahaavat niin hitaasti todellisuuden perässä. Henkilökohtaisesti inhoan tapakultuuria. Se jäykistää uskoa tarpeettomasti. Mutta silti olen päätynyt positiivisien kokemuksieni vuoksi kuulumaan liikeeseen. Ysätäväpiirini eikä perheeni ole kovin tavoissa kiinni olevia.
Mieheni edustaa toisenlaista ratkaisua. Tausta on samankaltainen, mutta kokemukset negatiivisemmat. Mieheni kotona usko on ollut vahvasti tapasidonnaista ja ns. "sääntöjä" on ollut suurinpiirtein joka lähtöön. Perheestä on puuttunut vapaa hengellinen keskustelukulttuuri, mistä mieheni on kärsinyt koko aikuistuneen ikänsä. Sääntöjä ei ole perusteltu mitenkään, vaan niihin on suhtauduttu hyvin tunnepitoisesti ja arvolatautuneesti,samoin uskontoon yleensäkin. Mieheni kokemus uskonnollisuudesta on värittynyt kotikokemuksien myötä hyvin negatiiviseksi eikä hän halua olla liikkeen toiminassa mukana. Kunnioitan hänen ratkaisuaan. Ja hänen perheensä tuntien taitaisinpa olla ulkona itsekin, jos vaihtoehdoksi olisi asetettu hänen perheensä toteuttama uskonollisuus ja ulkopuolelle jättäytyminen. Olisin saattanut kapinoida rajustikin.
Kun olemme vertailleet kokemuksiamme, olemme eläneet hyvin erilaisessa todellisuudessa, vaikkakin saman liikeen sisällä. Minun uskoni ei ole miehelleni ongelma. Hän toivoo vain että olisi saanut tutustua kotini kaltaiseen ilmapiiriin varhemmin. Kitkatonta/kitkapitoista sosiaalistumattomuutta?