Taas mennään

Xanoreita yksityiseltä. Ei viinaa vaan televisiota.

osaat ite hakeutuu hoitoon-ja, että PÄÄSET. se on joskus niin vaikeeta toi pääseminen. sillon, kun menee lujaa, ei oikeestaan ees haluis mihinkään hoitoon.... Hienoo, ett tajuut itekin missä rajat menee! jatka samaa rataa, ehkä se uus vaimo tulee jostain kulman takaa. ja sitt-hei-ei enää mitään itsari juttuja. ne on liian rankkoja läheisille.......

Do Dii! reilu kaksiviikoa mennyt nyt sairaalassa suht hyvässä hoidossa. Hypomania vaihde on saatu aisoihin ja muutenkin elo alkaa taas maistua. Luultavasti viikon päästä kirjaavat ulos sairaalasta...luulisin..torstaina on palaveri. Nyt just olen lomalla paripäivää ja katellaan kui menee tää loma. Olen valjastanut käyttööni kaikki sairaalapalvelut mitkä voin vain saada. Sairaalan sosiaaliasiamies hoitelee sotkuun menneitä raha-asioita..järjestelee lähinnä maksuaikoja mm. sairaalamaksuihin ja elatusmaksuihin. Yksinäisyys on ollut yksi suurimpia ongelmiani tämän taudin kanssa ja nyt lopultakin rohkenin kääntyä hädässäni sairaalapastorin puoleen...kyllä kannatti. Vaikka en olekkaan ns.uskovainen niin sain häneltä monta hyvää vinkkiä yksinäisyyden torjumiseen...heillä mm. toimii erittäin lupaava vertaistukiryhmä johon ajattelin liittyä. Myös seurakuntani diakoniin olen ensiviikolla yhteydessä...ehkä hän voi auttaa vielä lisää...luulen että kannattaa ainakin kokeilla. Aina ne kuitenkin ovat mielestäni parempia vaihtoehtoja kuin alkoholi ja ravintola, tämän taudin kanssa. Että hyvin menee taas..ainut vaan että tämäkin reissu maksoi kaksi hyvää kaverisuhdetta..heille oli liikaa se että sairastuin ja nyt jouduin sairaalaan....no...he ehkä eivät sitten olletkaan todellisia kavereita ja joutivat mennä. Joka tapauksessa olen päättänyt että nyt jos koskaan otan ja etsin käsiini kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot käyttööni. Tähän yksin eloon on nyt tultava piste (enkä tarkoita parisuhdetta) Jokainen meistä niin sairaista kuin terveistäkin ihmisistä joskus tarvitsee apua eloonsa. Harva meistä on niin erakko että pärjää elonsa ilman muita ihmisiä. Nyt mulle kelpaa kaikki apu mitä vaan voi saada..otan ne nöyrin mielin vastaan. Vaikeinta voi olla pitää itsensä aktiivisena..mutta ainakin yritän.

Noin...nyt on mennyt jo aikaa hiukan yli 3vk ja sairaalajaksoni on päättynyt tällä kertaa. Minut kirjattiin ulos perjantaina. Tällä hetkellä menee hyvin..sairaalassa oloa ei enää katsottu tarkoituksen mukaisesti syytä jatkaa. Mukaani sain reseptit jolla väliaikasesti nostettiin jo minulla aiemmin ollutta lääkettä, se kun on hyväksi todettu. Jatkohoito avopuolella jatkuu uudelleen...välillä sekin lopettiin yhteisymmäryksessä kun katsottiin että se ei enää vastaa tarkoitustaan, se oli sillä erää tehnyt jo tehtävänsä. Hiukan tuntuu siltä että kuitenkin vielä täytyy olla tarkkana tekemisissään. Illalla olisi taas tehnyt mieli mennä kylille viettämään iltaa mutta en mennyt, vauhti voisi pamahtaa taas päälle. Parempi olla nyt hisukseen jonkin aikaa...luulenpa että nyt menee paljon aikaa ennen kuin otan taas alkoholia. Mieltäni lämmitti eilen erittäin paljon se että muuan tuttuni ei kääntänyt minulle selkäänsä. Päin vastoin. Eilen kun uhkasi yksinäinen ilta, hän soitti ja kutsui minut viettämään pitsansyönti iltaa luoksensa. Arvannette että menin mielleläni. Siellä ilta sujuikin rattoisaan. Yksi seikka tuossa sairaalahoidossa vaan jaksaa hämmästyttää suuresti...se nimittäin toimii täällä erinomaisesti. Varsinkin sosiaalityöntekijän kanssa. Kannatti kääntyä hänen puoleensa rahasotkuissa. Hän täytti puolestani ja kirjoitti esseet kaupunkimme sosiaaliviranomaisille ja pyysi harkinnanvaraista tukea. Perjantaina hän jopa kävi siellä henk.koht keskustelemassa asiastani..hänellä on sinne erinomaiset suhteet. Jälkihoitona sovimme että kun päätös sieltä tulee, olemme yhteydessä toisiimme. Seuraavaksi hän sanoi että otamme yhteyttä minun kotiseurakuntani diakonissaan ja sovimme sinne ajan. Se että olen jo kotiutunut ei haittaa vaan menemme sinne yhdessä ja pyydämme myös sieltä apua sotkujeni selvittämiseksi...elikkä selvää rahaa. Jos sitä saamme, saan pari minua suuresti tresaavaa tekijää pois ja järjestykseen. Elikkä jos saamme niin, kiitos siitä kuuluu kyllä suuresti sairaalamme sos.työntekijälle. Kertakaikkiaan mahtavaa työskentelyä häneltä..saas nähdä kuinka käy. Kaiken kaikkiaan...vaikka olo tuntuukin vielä hiukan huteralta niin hyvin menee nyt..tosin että olotila jatkuu siihen on itsekkin hiukan panostettava. Ei voi vaan jäädä makamaan ja odottamaan että kyllä ne toiset hoitaa...ei se ihan niin mene. Toivottavasti seuraavaan sairaalajaksoon menee taas piiiitkä aika. Toivottavasti sinne ei tarvitsisi palata enää koskaan. Mutta, olen kyllä jo oppinut että jos olopahenee niin en epäröi pyytää apua...nöyrin mielin ja kiitollisena otan sitä vastaan.