Pakko purkaa tää johonkin
On ollut jo pidemmän aikaa todella paha olla ja mikään ei oikein jaksa innostaa. Sossusta tuli kirja jonka mukaan laskevat tukieni määrää, koska en aloittanutkaan kuntouttavaa työtoimintaa niinkuin piti. Nyt on sitten tultu siihen että koska sossu asumistuki ovat ainoat tienestini, että en enää tiedä miten pärjään vastedes, ennenkin on ollut tiukkaa koska opintolaina alkoi erääntymään ja sitä aina on pitänyt maksaa. On myös kasa pikavippejä joita lyhentelen.
Syy miksi en aloittanut tuota työtoimintaa oli juurikin tämä paha olo, ja se että olen muutenkin todella epävarma itsestäni(rankka koulukiusaamis menneisyys, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa joutunut koulussa kokemaan), en vain voinut mennä sinne paikalle. Jonkinlainen ihmiskammo on myös, paikalle olisi pitänyt mennä bussilla mutta en voi kulkea busseissa jos niissä on niin paljon porukkaa että viereeni istuu joku.
Ei ole ketään jolle puhua, pari kaveria on, mutta heitä ei kiinnosta tippaakaan miten minulla menee, yritän pitää yhteyksiä yllä mutta ei ole kuulunut heistäkään mitään vähään aikaan, eivät vastaa soittoihin, tekstareihin yms.
Perhe.. Äiti vain karjuu, isä tuskin välittää pätkääkään ja veljestä en tiedä.
Lemmikkini ovat ainoat jotka pitävät minulle seuraa mutta ne eivät saa tätä kamalaa oloa katoamaan. Lievenemään ehkä joksikin aikaa kun koiran kanssa menee pitkälle kävelylle metsään, mutta kotiin palatessa se olo palaa takaisin.
Loma jossain olisi kiva, edes lyhyt laivaristeily tms että voisi edes hetkeksi päästä täältä ja unohtaa murheet mutta ei ole rahaa sellaiseen. Nyt viikonloppuna on se joku walking with dinosaurs arenajuttu, olen sitä koko vuoden odottanut, ja sekin vetää apeaksi kun nyt ei olekkaan rahaa mennäsinne vaikka sitä suunnittelin koko vuoden.
Itsemurha, joskus pyörii mielessä, mutta en ole toistaiseksi yrittänyt ja tokkopa edes niin teen koska pelkään kuolemaa liikaa, ja en myöskään halua auheuttaa muille tuskaa. Kuolemani poistaisi oman tuskani, mutta perheeni/sukulaiseni(tokkopa moni välittäisi, mutta siltikin) joutuisivat puolestaan kärsimään siitä, joten ainakin toistaiseksi se on poisruksattu juttu.
Jollekkin olisi kiva puhua tilanteesta oikein kunnolla, mutta mihinkään psygolokeihin/psygiatreihin tms en luota tippaakaan, juontaa juurensa siihen koulukiusaamiseen, se äityi niin pahaksi että lopetin koulun jolloinka perhe passitettiin perheneuvolaan. Ilmeisesti minussa oli vikaa koska opettajat/rehtori ja muut olivat vain "Ei tässä koulussa ole kiusaamista, meillä on hyvä kouluhenki". Perheneuvolasta jouduin tutkimusjaksolle lasten psygiatriselle, ja terveen paperit sain. Koulun kävin yksityisenä loppuun.
On ollut jo pidemmän aikaa todella paha olla ja mikään ei oikein jaksa innostaa. Sossusta tuli kirja jonka mukaan laskevat tukieni määrää, koska en aloittanutkaan kuntouttavaa työtoimintaa niinkuin piti. Nyt on sitten tultu siihen että koska sossu asumistuki ovat ainoat tienestini, että en enää tiedä miten pärjään vastedes, ennenkin on ollut tiukkaa koska opintolaina alkoi erääntymään ja sitä aina on pitänyt maksaa. On myös kasa pikavippejä joita lyhentelen.
Syy miksi en aloittanut tuota työtoimintaa oli juurikin tämä paha olo, ja se että olen muutenkin todella epävarma itsestäni(rankka koulukiusaamis menneisyys, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa joutunut koulussa kokemaan), en vain voinut mennä sinne paikalle. Jonkinlainen ihmiskammo on myös, paikalle olisi pitänyt mennä bussilla mutta en voi kulkea busseissa jos niissä on niin paljon porukkaa että viereeni istuu joku.
Ei ole ketään jolle puhua, pari kaveria on, mutta heitä ei kiinnosta tippaakaan miten minulla menee, yritän pitää yhteyksiä yllä mutta ei ole kuulunut heistäkään mitään vähään aikaan, eivät vastaa soittoihin, tekstareihin yms.
Perhe.. Äiti vain karjuu, isä tuskin välittää pätkääkään ja veljestä en tiedä.
Lemmikkini ovat ainoat jotka pitävät minulle seuraa mutta ne eivät saa tätä kamalaa oloa katoamaan. Lievenemään ehkä joksikin aikaa kun koiran kanssa menee pitkälle kävelylle metsään, mutta kotiin palatessa se olo palaa takaisin.
Loma jossain olisi kiva, edes lyhyt laivaristeily tms että voisi edes hetkeksi päästä täältä ja unohtaa murheet mutta ei ole rahaa sellaiseen. Nyt viikonloppuna on se joku walking with dinosaurs arenajuttu, olen sitä koko vuoden odottanut, ja sekin vetää apeaksi kun nyt ei olekkaan rahaa mennäsinne vaikka sitä suunnittelin koko vuoden.
Itsemurha, joskus pyörii mielessä, mutta en ole toistaiseksi yrittänyt ja tokkopa edes niin teen koska pelkään kuolemaa liikaa, ja en myöskään halua auheuttaa muille tuskaa. Kuolemani poistaisi oman tuskani, mutta perheeni/sukulaiseni(tokkopa moni välittäisi, mutta siltikin) joutuisivat puolestaan kärsimään siitä, joten ainakin toistaiseksi se on poisruksattu juttu.
Jollekkin olisi kiva puhua tilanteesta oikein kunnolla, mutta mihinkään psygolokeihin/psygiatreihin tms en luota tippaakaan, juontaa juurensa siihen koulukiusaamiseen, se äityi niin pahaksi että lopetin koulun jolloinka perhe passitettiin perheneuvolaan. Ilmeisesti minussa oli vikaa koska opettajat/rehtori ja muut olivat vain "Ei tässä koulussa ole kiusaamista, meillä on hyvä kouluhenki". Perheneuvolasta jouduin tutkimusjaksolle lasten psygiatriselle, ja terveen paperit sain. Koulun kävin yksityisenä loppuun.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuulostaa hyvinkin tutulta. Vaikka varmasti olen sinua vanhempi (melkein 30-vuotias). Tuolla tavalla se omakin nuoruus meni. Koulun ja psykologien mukaan kaikki johtui huumeista. Kertaakaan en ole huumeita käyttänyt ja olen täysin absolutisti. Kaikki vaan tuntuu pahenevan koko aika eikä mitään enää jaksa. Työvoimatoimisto ahdistelee koko aika enkä jaksaisi mitään tehdä. Nyt pitäisi mennä työharjoitteluun lapsien kanssa. Missä vastuuntunto? En ole todellakaan järin hyvä esimerkki lapsille tällä hetkellä. En saa nukuttua, ahdistaa, masentaa, itken todella helposti enkä jaksa puhua kenenkään kanssa saati hymyillä. Nyt on masentuneena huomannut ettei kukaan oikein jaksa masentuneita ihmisiä ja kyllähän sen toisaalta ymmärrän. Enhän minäkään jaksa tätä oloa. Kavereita ei enää juurikaan ole ja perheelleni tunnen olevani pelkkä taakka. Lääkäriin menoa olen siirtänyt jatkuvasti. Tuntuu liian korkealta kynnykseltä lähteä myöntämään olevansa sairas. En tiedä miten tästä jaksaisi eteenpäin. Karenssi varmasti tulee kun kieltäydyn työharjoittelusta. Sossusta ei paljon mitään tosiaan saa, kun se 20% otetaan pois rahoista. Itselläni luottotiedot menivät tänä keväänä pikavippien ja muiden laskujen myötä.
Se työtoiminta voisi olla positiivinenkin juttu. Jos vain saisit kerättyä rohkeutta niihin bussimatkoihin ja toimintaan osallistumiseen, luulen että saisit itseluottamusta. Kuullostaa siltä että juuri itseluottamusta nyt tarvitsisit. Se, että voisit sanoa itsellesi pystyväsi sellaisiinkin asioihin jotka pelottavat sinua, kasvattaisivat omanarvontuntoasi, mikä taas voisi hälventää pelkojasi.
Paikalleen pysähtyminen valitettavasti vain pahentaa oloa. Sitä alkaa helposti olettaa olevansa heikompi kuin oikeasti onkaan. Omia pelkojaan vastaan on vaikea taistella, tiedän sen koska teen sitä joka päivä, mutta se on myös ainut tie itsekunnioitukseen. Olet sisäiseti vahvempi kuin uskallat uskoakaan. Hyvä että tulit tänne purkamaan tuntojasi, se monesti helpottaa edes jonkin verran.
Minulla myös rahallisesti sama tilanne, jouduin hakemaan asumistukea ja sossusta toimeentulotukea koska työkkäristä en saa mitään. Ihmiskammoni vuoksi kaikki on mennyt pilalle. Saako töitäkään enää mistää kun on ollut jo melkein vuoden työttömänä ilman kunnollista syytä ja olen nuori ihminen. Kuolemaa olen myös miettinyt, koska olen selvästikin taakka ja häpeäksi perheelleni, onneksi olen kuitenkin vielä ihan ajatusten tasolla kuoleman kanssa.
Lemmikit ovat kivoja kavereita, monille nykyihmisille ainoita luotto-olentoja. Ne eivät hylkää, väitä vastaan tai kieroile. Itse sekä työskentelen eläinten parissa että omistan koiran, kolme kissaa ja pari kania.
Mutta eivät ne silti ihmistä korvaa. Vaikutat perinjuurin hyvältä, kiltiltä ihmiseltä, joka vaan "ei osaa pitää puoliaan" kovassa maailmassa, vaan mieluummin erakoituu. Mutta jos nyt kuitenkaan et ole ajatellut muuttaa elämäntapaintiaaniksi laavuun juuria syömään, suosittelen taas tulemaan ulos asunnosta avaraan maailmaan. Jossakin on ihminen/ihmisiä joka/jotka vain odottavat tilaisuutta päästä tutustumaan sinuun, kunhan itse uskallat avautua vuorovaikutukseen.
Psykologit ja psykiatrit eivät ole mitään ihmiskunnan vihollisia. Kyllä sinun täytyy hakea ja saada apua heiltä käsin, mm. terapia ja lääkitys auttaisivat varmaan paljonkin mutta mitä kauemmin olet kotiisi linnoittautuneena sitä hankalampi jatko..
aloita ensin vaikka sosiaalihoitajasta tai terveyskeskuspsykologista, tai varaa aika tk-lääkärille. Toki suosittelen kovasti hyvää yksityistä psykiatria mutta ellet saa otettua määrätietoisesti yhteyttä perheeseesi en käsitä millä rahalla sinne pääset. Tai itseasiassa suosittelen sulle lehden- tai mainoslehtien jakelua sivutoimisena duunina, ei liian vaikeaa, ei läheisiä ihmiskontakteja, mutta saat liikuntaa ja rahaa.
Milloin viimeksi olet testannut sen, että äiti vain karjuu ja isä ei välitä?? Ota yhteys isään, kirjoita vaikka jos et halua puhua. Jos käsityksesi on että hän ei välitä, niin voit yllättyä vain positiivisesti.
Siis, jos saat ryhdistettyä itseäsi senverran että ilmaannut sinne työharjoittelupaikkaan, OK. Välttelet selvästi kaikkia hankalia tilanteita. Bussissa voit ottaa käytäväpaikan ja laittaa ison kassin ikkunapaikalle, tai jäädä/nousta seisomaan jos on ahtaampaa. Jos todella et ponnistelusta huolimatta pysty nousemaan bussiin ollenkaan, niin aattelepa ite onko tilanteesi normaali, kannattaako todella pahassa olossa rypeä vielä pitkään yksikseen, ja nyt vielä rahattomana.
Karski loppukaneetti: opettele pitämään puolesi! Miksi antaisit niiden ilkiöiden, kusipäisten koulukiusaajien pilata ainoa elämäsi. Nyt sinun täytyy ensin auttaa itse itseäsi, antaa ulkomaailmallekin mahdollisuus. Omat luutuneet ajatusmallisi eniten estävät parantumistasi juuri nyt.