Elikkä siis onko teillä muilla ollu tunne-elämän kanssa onkkelmia? Itellä mulla on ollu syömishäiriö kolmisen vuotta, kaikennäköstä löytyny sen aikana. Jokaiselle tyypille on ollu ominaista ainaki mun kohalla se, etten kykene ilmasemaan tunteita tai näytän ne jotenki tosi voimakkaasti. Tänää sitte ekan kerran sanoin isille kotona, että mua ärsyttää, ku en voinu lukee kokeisii(ens ma psykan koe, loppuviikko täynnä kokeita) äitin puhelimeen päpättämisen takia ja sain kunnon valitukset siitä. "ajattelisit nyt ees vähän.. äitin isällä on keuhkosyöpä ja äitillä on oikeus saada tietää mitä sille kuuluu", noin läimästää päin naamaa, ku sanon ekan kerran elämässäni niille, että mua ärsyttää. Kiitos vaan, tekis miel vaan tappaa itteni. Sain kyl jo pari haavaa kätee, ja mietin täällä taas hienoja paastosuunnitelmia. Thinspoa katellessa ja itkiessä. Ois vaan kiva tietää loppuuko tää paska koskaan?!
Muilla
samanlaista?
1215
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nyt kun kerta sait avattua sen sanaisen arkkusi, niin ehkäpä voisit jatkaa samaan malliin. Voisit ilmaista että tulit surulliseks siitä miten sun fiilikset tyrmättiin. Vaikkei psykan koetta ja pappasi keuhkosyöpää voikaan verrata toisiinsa, voisitte silti ehkä kumpikin isäsi kanssa opetella empaattisuutta. Isäsi ymmärtämään myös sinun huolenaiheitasi ja ärsyyntymisiäsi ja sinun taas äitisi huoli omasta syöpää sairastavasta isästään.