apua vailla

surullinen123 kirjoitti:

hei olisin kertonut oman "tarinani " ja kysynyt mielipidettänne ja apua kuinka eteenpäin.. olen siis nuori nainen ja äiti (21v.) mieheni joutui jonkunaika sitten suorittamaan vankeus rangaistustaan.. tämä tuli minulle yllättäen ja "aivan puun takaa".. en jaksa sitä sen enempää selitellä mutta jäin siis ensimmäistä kertaa lapseni joka on juuri täyttänyt 3 vuotta yksin.. no olihan se surullista erota mutta olin myös miehelleni vihainen.. olihan se aika järkytys vaikka ei mitään "vakavampaa rikosta olekkaan tehnyt".. sitten huomasin että en tahtonut viettää aikaa muiden ihmisten kanssa ja "turvauduin lapseeni" hän oli ainut mitä jaksoin.. mutta sitten huomasin että ei näin voi jatkua ja ajattelin että voisin hakea kouluun hain kouluun ja pääsin.. lapsi aloitti hoitopaikassa ja minä koulussa.. mutta koulua en kuitenkaan jaksanut.. en kestänyt olla muiden ihmisten joukossa.. joka kuullostaakin hullulta ehkä.. joten lopetinkin koulun.. olin taas hetken kotona.. mutta en tahtonut olla kotona koska siellä tunsin itseni olevan liian yksin koska lapseni oli päivät hoidossa.. ei ollut sitä tuttua turvaa jonka lapseni seurassa koin.. joten päätin vielä kokeille ja aloitin työharjoittelun mutta sekään ei onnistunut aamulla ei ollut kiinnostusta lähteä sinnekkään eikä ihmisten ilmoille.. työpaikka oli kyllä mukava mutta minä en vaan pystynyt siihen.. nyt sitten tässä olen ollut kotona ja rahatkin on tiukilla ja mietin vaan miten elämässä eteenpäin.. en ollut ennen tälläinen.. minulla oli kovasti suunnitelmia opiskella ym, mutta mieheni lähtö "lamaannutti minut kokonaan" vaikka ei sen maailman loppu ole.. näemmähän silloin tällöin.. mutta sitten kun kuulin että hänet siirretään toiselle paikkakunnalle.. tunsin itseni vieläkin yksinäisemmäksi.. en ole voinut käydä häntä tapaamassa ja en ole nähnyt moneen kuukauteen.. kirjottelemme kyllä ja puhumme puhelimessa.. mutta olen huomannut että en koe enää edes ikävää miestäni kohtaan.. tunnen olevani vaan lamaantunut ja tunteeton .. yöt menee valvoen koska on niin paljon rahahuolia joita mietin.. ja lastani jota mietin että miten häneen vaikuttaa tämä kaikki.. välillä itken ilman syytä ja mietin elämääni .. olen lihonut lyhyessä ajassa todella paljon ja suoraan sanoen haveksin peilikuvaani.. jopa äitini on huomannut että olen tässä 8kk aikana muuttunut todella paljon entisestä iloisesta itsestäni.. josta suutuin kun äitini sanoi.. suutun myöskin jos joku tulee yllättäen kyläilemään.. pidän puhelinta äänettömällä ja en avaa ovea.. koska en ole jaksanut siivota tai laittaa itseäni ni en tahdo muiden näkevän epäsiistiä olemustani.. kiitos jos ymmärsitte kirjoitukseni edes osaksi ja jos joku osaisi kertoa tarvitseeko tässä ammattiapua että pääsisi elämässäni eteenpäin..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä