Olisiko kellään vinkkejä mitä tehdä..Ongelmani on se että olen käynyt keskivaikean masennuksen jonka aikana suhteet lähimpiin ihmisiin, kuten kaikkiin "jäähtyivät"..jähmettyivät..koska itse kävin tuohon aikaan läpi vaikeita asioita omassa mielessäni.. Nyt nämä rakkaat ihmiset, joista monesta todella välitän, heitä on vaikea kohdata pitkän "itseensäkäpertymisen jakson" jälkeen..
Minulla menee jo paremmin, mutta nämä ihmiset, he tuntevat minut yhä sellaisena apaattisena kuin olin ennen. Joskus tulee kova halu "kohdata" heidät uudella minälläni, mutta usein se saa aikaan minussa kurjan olon..tunnen itseni jälleen samaksi ihmiseksi joka olin ennen..Tunnen surua siitä yksikseni että kukaan ihminen ei todella tiedä millainen olen..millainen elämäni on.. Tuntuu vaikealta kommunikoda ihmisten kanssa joita monia näkee kuitenkin suhteellisen harvoin.
Toinen juttu on sitten vähemmän tuttujen ihmisten kohtaaminen..
Miten yleensäkin voisi kohdata ihmisä, sekä tuttuja että vähemmän tuttuja, jos omalla tunnepuolella on asioita jotka ovat jollain lailla mielessä..surullista on että kun on joku tarpeeksi "iso" juttu, tämä vaikeuttaa kohtaamista kaikkien ihmisten kanssa, kaikki ihmiset repivät auki ne haavat jollain tavoin mitä on..
Millä keinoin tällaisesta tilanteesta pääsisi ylös..Kuinka kauan ihmisen psyyke voi kantaa mielessään asioita jotka ovat jättäneet sinne jonkun jäljen..sisimpään..millä keinoin päästä yli asioista joista on puhuttu, mutta jotka eivät täysin jätä rauhaan..Onko koko elämäni taistelua "lähelle" ja loitolle..jos joku asia on, mikä hiertää sisälläni, joka on jollain lailla mielessäni, välissä suhteessa muihin ihmisiin.
Minulla menee jo paremmin, mutta nämä ihmiset, he tuntevat minut yhä sellaisena apaattisena kuin olin ennen. Joskus tulee kova halu "kohdata" heidät uudella minälläni, mutta usein se saa aikaan minussa kurjan olon..tunnen itseni jälleen samaksi ihmiseksi joka olin ennen..Tunnen surua siitä yksikseni että kukaan ihminen ei todella tiedä millainen olen..millainen elämäni on.. Tuntuu vaikealta kommunikoda ihmisten kanssa joita monia näkee kuitenkin suhteellisen harvoin.
Toinen juttu on sitten vähemmän tuttujen ihmisten kohtaaminen..
Miten yleensäkin voisi kohdata ihmisä, sekä tuttuja että vähemmän tuttuja, jos omalla tunnepuolella on asioita jotka ovat jollain lailla mielessä..surullista on että kun on joku tarpeeksi "iso" juttu, tämä vaikeuttaa kohtaamista kaikkien ihmisten kanssa, kaikki ihmiset repivät auki ne haavat jollain tavoin mitä on..
Millä keinoin tällaisesta tilanteesta pääsisi ylös..Kuinka kauan ihmisen psyyke voi kantaa mielessään asioita jotka ovat jättäneet sinne jonkun jäljen..sisimpään..millä keinoin päästä yli asioista joista on puhuttu, mutta jotka eivät täysin jätä rauhaan..Onko koko elämäni taistelua "lähelle" ja loitolle..jos joku asia on, mikä hiertää sisälläni, joka on jollain lailla mielessäni, välissä suhteessa muihin ihmisiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen melkein 60v .nainen ja kärsin samasta ongelmasta.Minun on hyvin vaikea tutustua uusiin ihmisiin.
Häpeän menneisyyttäni,vaikka sen on osaksi aiheuttanut väkivaltainen mies.
Aikuisista lapsista yhteyttä pitää vain yksi .Lapsenlapsia en ole vuosiin nähnyt.Voitte uskoa ,että siinä on mielenterveys koetuksella.Koen myös itseni surulliseksi usein,en tiedä miksi ?
En käy työssä,vietän suurimman osan päivistäni sisällä,sillä en tiedä mihin menisin.
Tuntuu vaikealta mennä mielenterveystoimistoon,en halua lääkkeitä.
Suurin vaivani on juuri se,ettei ole ketään joka puhuisi kuin ihmiselle ja välittäisi todella.Mutta ymmärrän senkin,ettei kukaan hae kotoa minua.
Ei paljon auta ,kun joku sanoo ,että on vain otettava itseään niskasta kiinni ja hakeuduttuva johonkin seuraan.
Mutta en halua mihinkään ompeluseuraan tai vastaaviin ,missä pitää "näytellä kiinnostunutta ,kun en itsekään osaa sanoa mikä se mun juttuni olisi.
Olisi kiva löytää joku samanhenkinen ihminen,mutta mistä ?