olen opiskellut kolme vuotta kemiaa koska minulla ei ole ollut muutakaan, nytkään ei töitä, ei kavereita (opiskelu vie suuren osan vapaa-ajastani ja ei ole muutenkaan voimia lähteä minnekään), vihaan alaani, (en tiedä, mikä mun oma juttukaan ois?) minusta tulee koppikemisti, jossa sitten pyörittelen lukuja ja vietän loppuelämäni yksin, mulla ei ole muutakaan minne mennä? en tiedä pitäiskö hakeutua psygologille? onko muilla ollut samoja tuntemuksia, miten selvisitte niistä? =(
en ole onnellinen
en jaksa enää...
5424
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
minulla on samantapainen ongelma. oma opiskeluni ei ole kestänyt kuin 3 kk vasta. en ole OLLENKAAN varma onko kyseinen ala minua kiinnostava. Tuntuu että en edes jaksa keskittyä opiskeluun, vaan haluaisin olla töissä. saisi olla päivän siellä ja illan olla ajattelematta mitään koulustressiä. en uskalla sanoa tätä vanhemmillekkaan koska he ajattelevat, että elämäni on nyt "järjestyksessä" ja jos lopetan, minulle käy samalla tavalla kuin siskolleni, joka sairastui nuorena skitsofreniaan eikä ole sen jälkeen pystynyt työelämään, vaikka pääsikin vaivoin läpi kauppiksen. he ajattelevat että joudun sossun jonoon loppuelämäksi. Tunnen myös jollain tavalla pettäväni perheeni. Minulla on kuitenkin tunne, että kaipaan jonkinlaista aikaa itseni etsimiseen. toisaalta tuntuu, että mikään muukaan ei hirveästi kiinnosta kuin ala, jota opiskelen olisikohan järkeä mennä muutamaksi vuodeksi töihin ja hakea uudestaan kouluun, jota olen käynyt?
Itsekin ajattelin samalla tavalla about vuosi sitten ollessani viimeistä vuotta lukiossa: "kunpa tämä loppuisi jo, oi kunpa voisin tehdä töitä opiskelun sijaan" ja blaa blaa.
Nyt ollessani töissä NOIN kaksi kuukautta voin sanoa, että opiskeleminen ja paskan jauhaminen kavereiden kanssa koulun käytävillä on kymmenen kertaa parempaa hommaa kuin paskaraflassa työskenteleminen asiakkaiden vittuilua kuunnellen. Lisäksi useimmissa työpaikoissa on niin inside-meininki jo valmiiksi, että siihen väliin on turha tällaisen ujon ja tunnollisen työntekijän sulautua, joten minä saan tehdä kaikki paskahommat. Sitten illalla, kotiin päästyäni tulee miettineeksi paskaa elämäänsä MUTTA onneksi se antaa myös motivaatiota ensi kevään pääsykoe-urakkaan mihin aionkin panostaa kybällä ettei tarvitsisi homehtua ja masentua moisessa paskahommassa lopun ikäänsä. Motivaation antamisessa työpaikkani on siis onnistunut:)
Ottakaa myös huomioon, että nuorille ei todellakaan ole parempia töitä tarjolla ja suhteillakin on loppujen lopuksi aika vaikea päästä mihinkään "korkeatasoisempaan" hommaan ELLEI ole opiskellut jo kyseistä alaa tai valmistunut.
Mikset voi tehdä töitä vaikka opiskelun ohessa? Se on kyllä aika rankkaa -tiedän sen- mutta ainakin saisit sitten kokemusta työelämästä ja lisätäytettä CV:hen.
Niin ja tämä oli vain minun mielipiteeni (aika synkkä, I know!) mutta turha alkaa totuutta kiertelemään.
hei, jos olet amk:ssa, lähdeppäs työharjoitteluun ulkomaille. Saat etäisyyttä ja työntekoa JA opiskelutkin etenevät. Kai tuolla alalla on joku osa, joka sua vetää puoleensa jos olet hyväksynyt koulupaikan. harkitse asiaa :D
Minulle ns soutaminen ja huopaaminen on tuttua puuhaa. Nyt pian 28-vuotiaana olen vihdoin valmistumassa ammattikorkeakoulusta ja suunnilleen oikealle alalle, tosin tämäkään ei vielä riitä. Olen ehtinyt ennen tätä asua ties missä, erota kahdesta ammattikorkeasta, viettää pidempiäkin jaksoja ulkomailla, jne jne. Olen tyytyväinen että saan vihdoin jotain valmiiksi, mutten toisaalta pätkääkään kadu aiempia tekojani. Olen myös sitä mieltä että jos on varma ettei ole omalla alalla, ei muuta kun rohkeuden voimin eroon siitä hetimmiten ja omaa paikkaa etsimään. Toisaalta, jos ei ole varma, ei kannata ehkä tehdä mitään ns ratkaisevaa, myöhemmin voi kaduttaa. Perheeni ei ole koskaan käsittänyt mikä minua vaivaa kun en vain tyydy olemaan, opiskelemaan, asettumaan. Nyt he ovat suorastaan kummissaan kun kerroin, että aion tästä muuten taas lähteä ulkomaille vuodeksi pariksi, sillä olen löytänyt sen mitä haluan tehdä eikä sen opetteleminen suomessa valitettavasti onnistu. Nyt on kuitenkin kyse eri asiasta kuin ennen nykyisiä opintojani, jolloin haahuilin siellätäällä siksi etten tiennyt oikein muuta kun että olin hukassa. Tuon "haahuilun" myötä väitän kuitenkin löytäneeni itseni, ja se nyt vain tarkoittaa sitä etten voi tähänkään pisteeseen oppimaani jättää, vaan lennähdän maailmalle. Kehottaisin siis ottamaan etäisyyttä arkeen, jos se niin kovin sekavalta ja pahalta tuntuu! Joku toinen sanoo, että se on pakenemistä ja itsensä pettämistä. Minä sanon, että se on terveen loppuelämän kannalta tarpeellista. Jos ei toimi kuten sisin sanoo, tulee loppuelämä olemaan tuskaa kun miettii vain "mitä jos olisinkin".
Voisi olla hyvä ajatus jutella ammattilaisen kanssa. Eikös yliopistolla toimi joku opintopsykologi tms., ja YTHS:ltä saa ainakin apua.