Olin bulimikko muutaman vuoden elämästäni, enkä osannut lopettaa. Lopetin miljoona kertaa, mutta löysin itseni pöntöltä... Tiedättehän. Keräisin tähän muutamia ajatuksia erona siihen menneisyyteen ja tähän päivään jos jotakuta kiinnostaa. Puhun suoraan raakoja faktoja. Saa myös kysyä kaikkea. Laitan tämän muistiin hetkeksi.
Olin alipainoinen koko pahimman bulimiani aikana. Kukaan ei tiedä tai muista. Se ei ole hyvä asia. Ihmiset eivät huomaa.
Olin pro, osasin syödä ja oksentaa mitä vain. Tunsin olevani yliluonnollinen kaikkivoipa kun syömisen aiheuttama ahdistus sen hallitsemattomasta luonteesta ei ollut este. Minä sain syödä mitä vain ikinä huvitti ja niin paljon kuin huvitti. So long suckers!
Ostin muovikassillisen ruokaa kaupasta. Perusruokaa, jota rakastin yhtä lailla kuin makeaa. Herkkuja kuten jäätelöä, karkkeja ja leivoksia. Kävin kaupassa päivittäin, asuin yksin. Joskus keräsin eri paikoista ruokaa ja odotin kun saan iskeä niihin kaikkiin kerralla.
Olin rituaalieni orja silloin kun olin niiden orja. Eli bulimia-minän käynnistyessä rituaalit olivat selkeät. Suutuin jos joku meni pieleen. Keittelin yleensä suuria määriä jotain oikein hyvää perusruokaa. Kuvittelin mahalaukun pohjalle jäävän jotain ja parasta olisi jos se ei ole pelkkää sokeria. Ruoansulatus myös ehtisi tehdä töitään näiden pitkällisten ruokaorgioiden aikana, joten suoleen menisi se perusruoka eikä jäätelö. Yleensä söin koko päivän/illan.
Ostoksissani oli niiden ruoka-aineksien lisäksi niin paljon herkkuja kun muovikassiin kätevästi saa. Repussa lisää. Yleensä jäätelöä eri muodoissa litra kaksi, karkkeja jotain pehmeitä mm. suklaata, leivoksia ihan mitä vaan. Sitten mysliä, sokeria ja maitoa siltä varalta, että herkut loppuvat. Mysliini lisäsin aina enemmän sokeria kun laki sallii. Istuin sohvalla syömätranssissani ja juoksin tasaisin väliajoin vessassa/ keittiössä. Kykenin katsomaan tv:tä samalla. Silloin ei ollut väliä mitä sieltä tuli, mutta sarjat ja reality olivat parasta huumetta. Aivoni vain vajosivat tähän suloiseen mielihyvään ja olivat koko tuon ajan onnellisia kuin hullu piripilvessä. Oksentaminen oli helppoa, melkeinpä tahdon voimasta kaikki tuli ylös nopeasti. Ja kun olin outo tapaus jolle tuo kävi kuin itsestään, tietysti käytin sitä hyväkseni ja otin lisää syötävää saman tien. Söin koko illan, kuten sanoin. Lopetettuani olin "kylläinen". Olo oli kuin olisin syönyt normaalin annoksen. Eikä syömishimoa ollut kun olin syönyt syömästä päästyäni. Sain mitä halusin.
Tukin muutamaan otteeseen viemärin. Se avattiin minulle ja esitin hämmästynyttä. "Enhän edes käytä paljon vessaa". Metsä, ämpäri kaapissa - sängyn alla, koulun tyttöjen vessa, veneestäkin olen yrjönnyt. Kurkkukipu jolloin luulin tehneeni jotain peruuttamatonta, pelko hampaista.
jatkuu
Olin alipainoinen koko pahimman bulimiani aikana. Kukaan ei tiedä tai muista. Se ei ole hyvä asia. Ihmiset eivät huomaa.
Olin pro, osasin syödä ja oksentaa mitä vain. Tunsin olevani yliluonnollinen kaikkivoipa kun syömisen aiheuttama ahdistus sen hallitsemattomasta luonteesta ei ollut este. Minä sain syödä mitä vain ikinä huvitti ja niin paljon kuin huvitti. So long suckers!
Ostin muovikassillisen ruokaa kaupasta. Perusruokaa, jota rakastin yhtä lailla kuin makeaa. Herkkuja kuten jäätelöä, karkkeja ja leivoksia. Kävin kaupassa päivittäin, asuin yksin. Joskus keräsin eri paikoista ruokaa ja odotin kun saan iskeä niihin kaikkiin kerralla.
Olin rituaalieni orja silloin kun olin niiden orja. Eli bulimia-minän käynnistyessä rituaalit olivat selkeät. Suutuin jos joku meni pieleen. Keittelin yleensä suuria määriä jotain oikein hyvää perusruokaa. Kuvittelin mahalaukun pohjalle jäävän jotain ja parasta olisi jos se ei ole pelkkää sokeria. Ruoansulatus myös ehtisi tehdä töitään näiden pitkällisten ruokaorgioiden aikana, joten suoleen menisi se perusruoka eikä jäätelö. Yleensä söin koko päivän/illan.
Ostoksissani oli niiden ruoka-aineksien lisäksi niin paljon herkkuja kun muovikassiin kätevästi saa. Repussa lisää. Yleensä jäätelöä eri muodoissa litra kaksi, karkkeja jotain pehmeitä mm. suklaata, leivoksia ihan mitä vaan. Sitten mysliä, sokeria ja maitoa siltä varalta, että herkut loppuvat. Mysliini lisäsin aina enemmän sokeria kun laki sallii. Istuin sohvalla syömätranssissani ja juoksin tasaisin väliajoin vessassa/ keittiössä. Kykenin katsomaan tv:tä samalla. Silloin ei ollut väliä mitä sieltä tuli, mutta sarjat ja reality olivat parasta huumetta. Aivoni vain vajosivat tähän suloiseen mielihyvään ja olivat koko tuon ajan onnellisia kuin hullu piripilvessä. Oksentaminen oli helppoa, melkeinpä tahdon voimasta kaikki tuli ylös nopeasti. Ja kun olin outo tapaus jolle tuo kävi kuin itsestään, tietysti käytin sitä hyväkseni ja otin lisää syötävää saman tien. Söin koko illan, kuten sanoin. Lopetettuani olin "kylläinen". Olo oli kuin olisin syönyt normaalin annoksen. Eikä syömishimoa ollut kun olin syönyt syömästä päästyäni. Sain mitä halusin.
Tukin muutamaan otteeseen viemärin. Se avattiin minulle ja esitin hämmästynyttä. "Enhän edes käytä paljon vessaa". Metsä, ämpäri kaapissa - sängyn alla, koulun tyttöjen vessa, veneestäkin olen yrjönnyt. Kurkkukipu jolloin luulin tehneeni jotain peruuttamatonta, pelko hampaista.
jatkuu
Vastaukset 14
Vanhimmat
Pelko hampaistani oli ensimmäinen kasvava huolenaihe kaikkivoivassa kuningaskunnassa. Rituaaleihin liittyi erikoissääntö hampaiden varjelemisesta ja vaikka hammaslääkärissä todettiin hampaiden olevan hyvässä kunnossa ja vahvat (mitä helvettiä?), pelkäsin tulevaa ja ennenkaikkea kasvavassa määrin en ollut enää innoissani huumeen antamista vapauksista vaan sillä oli ote minusta. Lopettamisaikeet menivät kuuroille korville. Olin koukussa.
Oli kuitenkin aika lopettaa vuosien kyseenalainen suhde. Ja löysin uusia puolia ruokatottumuksista, hitaasti tosin. Kohtaukset eivät olleet enää päivittäisiä vaan satunnaisia. Ja pystyin tuntemaan hyvää oloa tietyn verran ruokaa tavallisesti syötyäni - ja pidettyäni sisällä. Se oli kuitenkin saman verran kuin tyhjennyksen jälkeen - mahaan tai suoleen jää aina jotain. Ja näläntunnettani en kadottanut koskaan.
Vahva elimistöni toimii vielä. Minulla on hampaat suussa. Pahemmin voisi olla. Tunsin pieniä hetkiä helpotusta ja iloa pienistä asioista. Tiesin, että ne ovat pakoreittini vankilasta. Toisinaan tunsin iloa itsestäni. En ollut niin hirveä otus. Olin otus mutta niin ovat kaikki muutkin ja olenhan melko viisas joskin omituinen. Vajosin alas vanhoihin tapoihin aina uudestaan, mutta harvemmin. Ja pieniä edistysaskelia oli, mitä arvostin.
Myöhemmässä vaiheessa otin apukeinoksi kasvissyönnin. Söin pelkästään kasviksia. Keskityin siihen, etten poista niitä itsestäni. Kasvikset eivät saa minua lihomaan kovin montaa kiloa vaikka vedän niitä napani pinkeäksi. Suosittelen tätä niille epätoivoisille askeleena eteenpäin. Mutustelin melkein taukoamatta, entiseen tapaani. Mutta omenaa, mandariineja, ananasta, vesimelonia, banaaneja, porkkanaa ja kasviskeittoja. Paistettua sipulia. Kasvisruokien kokkailu ja kehittäminen olikin mukavaa. Pikkuhiljaa pärjäsin vähemmällä määrällä sitä itse syömistä. Heitin täysin toimivan vaakani roskiin samoihin aikoihin. En tiennyt painoani, mutta näytin ihan normaalilta. Tietysti kriittinen katseeni ei antanut anteeksi, mutta se nyt ei ollut uutta. Kasvisten ylensyöminen ei lihota ketään. Verratkaa vaikka suklaan syöntiin.
En oksennellut. Se oli pääasia. En osannut iloita siitä hirveästi, mutta se oli tärkeää. Niin sanoi pieni ääni jossain syvällä. Kaappini pursusivat vihanneksia. Otin elämäntehtäväkseni syödä niitä. Nälkää en nähnyt enkä minä saanut tuntea sitä tai se voisi laukaista jotain vanhaa ja liian helppoa... Tykkäsin syömisestä. Tykkäsin kasviksista ja hedelmistä. Lisäsin joitain ei-kasviksia ruokavaliooni. Jogurttia, sitä maustamatonta. Tuorejuustoa, paprikan päällä. Herkullista ja kevyttä vatsalaukun täytettä. Se, mitä mahaani päätyi oli myös tyhjentäytymisrituaalin laukaiseva tekijä. Siitä eroon pääseminen oli vaikeampi tehtävä.
Pidemmän ajan kuluttua tunsin itseni terveeksi. Enhän oksennellut. Noin kerran puolen vuoden välein retkahdin, mutta heilautin huolen yli olan. Olinhan paremmalla tiellä ja takaisin en halua. Olin kokenut muutenkin elämänmuutosta aivan mielettömästi. Olihan minulla oltava muuta sisältöä elämässä kuin kotiin linnoittautuminen. Viihdyn kotona edelleen, enkä pidä sitä ongelmana. Mutta sellaista totaalisulkeutumista minussa ei tapahtunut. Vieraat ovat aina olleet minulle ongelma. En halunnut niitä. Minä en voinut ottaa ketään vastaan valmistautumatta ensin. Ja mieluiten en valmistautunut ollenkaan. (Tämän omituisuuden kanssa kamppailen vieläkin, mutta olen voitolla. \o/) Itsetuntoni, oliko sitä edes. Eräs läheisin ihmiseni on tallonut minua lapsuudesta saakka. Hän on se joka tuli kutsumatta kyläänkin haukkumaan. Enkä uskalla sanoa vastaan.
Kasvissyönnin jälkeen lisäilin ruokavaliooni muutakin ja taistelin mm. sen kanssa mitä teen sen morkkiksen kanssa kun syön jotain kunnon ruokaa vähän enemmän kuin oli tarkoitus.
Ja vartalokuvani. Se tunne kun olen vain ruma ja hirviö ja piste.
Olen nykyään hirvittävän hyvässä kunnossa, enkä pysty kuvittelemaan joutuvani siihen samaan jamaan. Sillä olen niin perusteellisesti käynyt kaiken läpi. Olen rakentanut psyykeeni itse, siinä on liian monta toisiaan tukevaa kohtaa, joita pitäisi hajoittaa ennen kun joutuisin sellaiseen ahdinkoon, missä olin. Tunnen olevani uudesti syntynyt, eri ihminen, kokenut, elänyt. Kuitenkin olen sama henkilö.
Minulla on paljon kirjoitettavaa, mutta jos nyt ketään edes kiinnostaa laitan ensin vain tämän. Jutellaan.
Ei voi muuta sanoa kuin wau! Sä olet käyny tosi suuren kamppailun ittes kanssa ja oot voitolla. Onnee saavutuksesta ja toivottavasti asiat pysyy paremmassa kunnossa. Todella hienosti oot saanu asias parempaan suuntaan. Mua vaan ihmetyttää, että teitkö sä kaiken ton ihan itse. Etkö sä saanut mistään tukea tai apua?
Mä itekin toivon, että mun tahdonvoima olis noin suuri, mutta aina mä vaan retkahdan, kun aattelen "syön vielä vähän" ja lopulta löytää ittensä vessasta, kun kaikki on karannu käsistä... Ehkä mä vielä joku päivä parannun. Vähän parempaan suuntaan on menny, koska en ahmi lähes päivittäin. Silti aina syömisen jälkeen on pakottava halu oksentaa, vaikka se olis ollu normaalia ruokaa. Tuntuu muuten tosi oudolta myöntää, että mä olen sairastunu syömishäiriöön... Niin salakavala sairaus.
Joo, kyllä ihan itsekseni olen parannellut itseäni. Se on varmaan yksi tikki lisää täkissä kun kaiken pidän sisälläni. En kaikkea, enää. Mutta ainakin tämän syömishäiriön. Se tuntui sotkuiselta saastalta ja en sitä halunnut kenenkään naamalle laittaa. Kiitos, mutta varmaan parempi hakea kaikki mahdollinen tuki ja apu. Minä en pystynyt siihen. Erilainen tie mitä minä olen mennyt ja kaikilla vähän erilaiset kuviot, mutta parantunut olen kuitenkin mikä on hienoa.
Itse annan anteeksi muiden menneisyydet ja häröilyt niin olisi varmaan aiheellista olettaa, että edes joku tekee samoin minulle. En oikeastaan kaipaa teidän hyväksyntää. En mä nyt ihan vapaaehtoisesti ihmisille tästä kerro vieläkään kun tällä tavalla anonyymisti paitsi jollekin luotettavalle ja aiheesta. Ihan varmasti on niitä joilla on samoja ongelmia. Esimerkiksi vakavia sh-kierteitä ja menee mieluummin hautaan kun paljastuu, ehkä kritiikin pelossa. Onhan tällaista vaivaa helppo kritisoida, varsinkin omassa päässä.
Muunsin muuten kuvaani ruoasta lihottavana energiana -> tärkeiksi ravintoaineiksi, jotka auttavat mua ja aloin keräillä niitä ja tunsin hyvää oloa sisälläni olevasta ruoasta. Taputtelin mahaa ja muuta. En ihan muista kaikkea kun pahimmasta ajasta on niin paljon aikaa. Vaikeinta muistin kannalta on kun ajatukset on niin erilaiset nykyään.
Tosi hienoa. Tarinasi on koskettava, auttaa jaksamaan.
Tunnista sinusta itseni täysin. Kaikkine samoine rituaalineen ja yksin linnottautumisineen. Minä vain en ole päässyt siitä eroon vielä. Kamppaillut olen tämän kanssa kohta varmaan 6 vuotta. Nykyään on jo hyviä kausia, mutta aina löydän itseni syömästä kaikkea mahdollista. En varmaan olisi ollut tässä niin kauan kiinni jos oksentaminen ei olisi niin lapsellisen helppoa. Pystyn oksentamaan kotona, vessan ovi auki ei kukaan kuule, töissä, ravintolassa...olen hetkessä tyhjä ja jälkiruoalle on aina tilaa. Huijaan, olen hoikka ja nätti koska huijaan...en halua huijata.
Kirjoita ihmeessä enemmän juttuja....
Ymmärrän. Vaikea vastustaa sellaista mikä on niin helposti ja vaivattomasti suoritettavissa ja niin palkitseva. Muistan oksentaneeni keittiössä purkkiin, avonaisen oven takana toinen henkilö istuu tietokoneella, eikä kukaan huomaa mitään... Me huijaamme vain itseämme.
Hoikka olemukseni ei kiinnostanut ketään muuta kuin minua itseäni. Perustin maailmaani paljon... tai sanotaan että pelkästään siihen miltä näytän muille. Mikä perustui huonoon itsetuntoon, hyväksyntään ja tällaiseen. Antaa painoarvoa vartaloa koskeviin kommentteihin, kuulee pelkästään tiettyjä asioita unelmavartaloista sekä ravinto-opeista ja pohtii itsekseen pystyvänsä parempaan.
Olen vieläkin kapea, mutta ajatukseni siitä ovat erilaiset. Ulkomuotoni ei ole pääasia, se tulee itsestään ja on periaatteessa melko riippumaton siitä mitä minä luulen haluavani.
..kirjoittanut tämän joskus päissäni?! Enkä vain muista sitä?! :o Pieniä yksityiskohtia myöten kuin minun tarinani.. Loppu oli vain tuntematon, mutta toivottu :D Itse olen vielä tuossa pelko hampaista vaiheessa :P
Onhan tätä jo 7 vuotta takana..
Hmm. En osaa sanoa hampaistani. En yksinkertaisesti muista miltä ne ennen näyttivät. Enkä haluakaan tietää jos ne ovat olleet upeat enkä ole sitä tajunnut. Eivät siis mitenkään hälyyttävästi viesti vuosien happoraiskauksesta. Esimerkiksi niin, että ne puuttuisivat kokonaan. Kävin valkaisemassa hampaani klinikalla, mikä ei ollut ollenkaan minun tapaistani, mutta tarvitsin sen psyykelleni siinä tilassa. Ei mitään ihmemuutosta, mutta hieman vaaleammat. Hampaani olivat normaalistikin vähän tummemmat. Olen kuullut, että sellainen hammasluu olisi vahvempaa.
Jatkoin oksentelua noin viikko hampaiden parantelun jälkeen. Homman jälkeen purskuttelin suun vedellä kuten aikaisemminkin aina ja menin peilistä ihailemaan hampaitani. Hmm! Oksentelutilaan ei kyllä liity logiikka sitten mitenkään.
Hampaani eivät estä minua hymyilemästä. Vaikka en kyllä harrasta irvistelyhymyjä kuin harvoin. Ennen pelkäsin hymyilyäkin. Eikä ollut niin hirveästi hymyilemistäkään sen puoleen.
Toivottavasti pystytte välttämään joulukonvehtien tulvan tähän vuoden aikaan. Minä väärinkäytin suklaata, nykyään en sitä edes syö. Paljon muuta ruokaa sen sijaan. Ja makeisiakin. Kaakaota nautin juuri lämpimän kupillisen sokerilla. Oksennus ei koskaan käy mielessä kun syön - eikä sen jälkeen!
Mietin hampaideni kuntoa kaiken jälkeen - olen ihan tyytyväinen näihin vaikka kauniimpia on. Tiedän, ettei kukaan ole huomannut hampaitani. Ne ovat luultavasti aivan tavallisen näköiset. Aivan vahvat ja voin hymyilläkin huomion kiinnittymättä ensimmäisenä hampaisiin - "Oi, ihan nätti hymy, mutta mitä hänen suussaan on... Ai, hampaat! Herranjestas!" Totta puhuen en juuri ajattele asiaa.
Jos joku tämän lukee niin toivotan hyvää joulun odotusta ja todella tarkoitan sitä. Ottakaa kaikki irti tästä pimeydestä ja tunnelmoikaa kynttilän valossa ja askarrelkaa vaikka.
Kun havahtuu ihanaan vastaleivotun leivän tuoksuun, arvostaa sitä ja sen leipojaa sekä kohtelee päivän leipomustaan sille kuuluvalla arvolla, nauttien ja kiittäen. Aaaaah, uusi elämä.
Minulla oli muuten ihan pienestä lapsesta pitäen ongelmia syömisen kanssa. Olin tarkka ruoka-aineista ja oli monia aineita, joita en fyysisesti pystynyt syömään. Minua pakkosyötettiin väkivaltaisestikin. Olin yliherkkä ja voin usein fyysisesti pahoin ruokapöydässä sekä jännitin ja pelkäsin. Jännitin ja pelkäsin vierailla, jännitin ja pelkäsin päiväkodissa, sekä koulun ruokalassa ala-asteella. Vaikka voin hiljalleen paremmin, eivät ihmiset tuntuneet unohtavan miten olin reagoinut ja tekivät syömisestäni ison numeron silloinkin kun se ei sitä ollut.
Onkohan lapsuuden ruokailuongelmat useinkin yhteyksissä myöhempään syömisoireiluun? Olen mahdollisesti oireillut koko ikäni.
Tässä mietin. Kun bulimikkona oleminen on melkoista taistelua ruoanhimon kanssa. Anorektikkona sitä kieltää itseltään kaiken hyvän, ei ole ansainnut sitä. Ahmimishäiriössä itselleen tiukkaan laaditut rajat, rehellisesti aivan mahdottomat sellaiset, hajoavat ja sitten ei millään enää ole mitään väliä. Itsensä arvo on perustunut siihen rajoitukseen ja sen noudattamiseen.
Söin äsken makeisia ja mietin kuinka joskus olisin pantannut makeisia. Pöydälläni on kuppi, jossa makeisia. En olisi ottanut yhtäkään ja laittanut takaisin jos olisin koskenut niihin ennen itselleni annettua lupaa. Perusasetelma on siinä, että näen makeiset suuressa arvossa. Ne ovat palkinto, minulle. Ne ovat jotain suurempaa kuin minä itse. Kiellän itseltäni palkinnon kunnes olen suorittanut jotain. Olisin luultavasti kiristänyt itseäni parempaan ja parempaan suoritukseen: pystyit olemaan ilman palkintoasi jo tovin odottaen sitä, mikset samantien hieman kauemmin, ja vähän vielä... no pärjääthän ilman makeisiakin. Ihan totta! Hei hei makeiset, ne menevät ylähyllylle. Ja lopulta tarvitsen makeiseni niin pahasti, että ne uppoavat kaikki kuin transsissa. Se oli sitä mitä tarvitsin ja halusin. Makeiseni.
Jos en pidä makeisia kovin ihmeellisenä voimana elämässäni, otan heti yhden tai pari. Niinkun äsken juuri otin. Nautin niistä sen hetken ja jatkan elämääni, unohdan makeiset saman tien.
Täällä olen vieläkin. Hei vaan. *käden heilautus*
Syömishäiriö ei hirveästi pelota minua, enää. Ihmisillä on erilaisia puolia itsessään. Monilla ilmenee jonkinlaisia ikäviä oireita elämänsä varrella. Jos joku ei ymmärrä esimerkiksi syömishäiriöstä kärsineellä ihmisellä olevan muutakin sisältöä elämässään - ainakin vaikeimmista jaksoista ylipäästyään niin se ei kai ole kenenkään muun ongelma kuin sen yhden tietämättömän. Ihmiset on monipuolisia otuksia. Ainakin minä olen. Tai sitten haluan tässä oikeuttaa omat alter egoni...
Imusolmukkeiden turvotus ja mahdollinen lopullinen laajeneminen. Ei ainakaan minulla ole tietoa tuosta. Bulimia-aikojen jälkeen ei mitään nopeaa muutosta kasvojeni muodoissa näkynyt. Mutta viimeksi huomasin kasvojeni olevan sirommat jos vertaan johonkin muistikuviin aiemmasta. Minua turvottaa ja leukani alla oli silti kuoppa. Ennen terävästi muotoutuvan luuston tilalla olisi ollut hienon hieno turvotus aka nestettä.
Saattaahan se olla jonkinlaista aikuiseksi naiseksi kasvamista myöskin. Tyttömäinen kasvon pyöreys häviää.
Tulen tänne puhumaan pelkästään näistä asioista. Normaalisti en hirveästi juttele leukani muodosta. Ihan mielenkiintoista tämäkin. Menen syömään (muhaha).
Jos tämä yhtäkään henkilöä auttaa tai kiinnostaa niin se on hyvä. Luultavasti ei. Sellaista sattuu.
Söin juuri itseni todella täyteen tavallista kotitekoista ruokaa. Nälkä oli kova ja alkoi jo heikottaa kun en ollut samana päivänä ehtinyt syödä paljon mitään. Tavallisesti syön. Tämän kanssahan moni taistelee. Täyteen ahdettu olo ja tieto siitä (hillittömästä) ruokamäärästä, jonka on juuri sisäänsä laittanut.
Minulla on aika hyvä olo. Toisaalta pidän tästä täysinäisestä olosta. Nälkä ei ole, mikä yleensä mahassa tuntuu, kiitos hyvän ruokahaluni ja kaikkivoipan ruoansulatuksen. Lämminkin on ja kaikin puolin mukava olo. Jos olo on ahdas, mahani kun ei ole kovin suuri vaikka ruokaa vetääkin, se kyllä helpottaa viimeistään tunnin kuluttua. Siitä toinen tunti enkä edes huomaa eroa entiseen. Tämä verrattuna lihomisen pelkoon.
Toisesta tunnista kolmanteen tuntiin ja alan tuntea nälkää uudestaan jos en ole mitään syötävää jo laittanut. Syömisestä ei oikein edes ehdi haaveilla.
Saattaa muuten kuulostaa vammaiselta kaikki pohdinta jostain tuollaisesta. Jotain vammaa minulla on onhan se jo nähty.