Onko kellään vastaava kokemusta; on todella vaikea pitää itsestään, hyväksyä itsensä tällaisena kuin on? Pelottaa myös toisten ihmisten mahdollinen negatiivinen asenne, ymmärrän ihan täysin, etteivät kaikki voi pitää minusta...mutta sitä on vaikeampi kestää kun ei itsekään pidä. Tuttu tunne kellekään? Mitähän asialle voisi tehdä? Joudun työssäni periodittain esiintymään paljon ja tämä asia haittaa minua todella paljon. Huomaan tämän tuovan paljon stressiä, ongelma nousee esiin noina kausina. Minun pitäisi aina onnistua, jotta voisin pitää itsestäni. Tämähän on aivan hullua. Kyllä minun pitäisi kelvata epäonnistuessani edes itselleni...
Eli tuttua kellekään, mitä asialle voisi tehdä?
Eli tuttua kellekään, mitä asialle voisi tehdä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Nyt olen niin väsynyt,että menen nukkumaan.Kirjoitan Sinulle huomenna.Saattaisin vaikka antaa apua.Toivottavasti saan viisaita ajatuksia...Ystävyydellä :D
Ensinnäki sellainen asia,jonka olen pannut merkille jo kauan sitten.Ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa siihen,että ajattelee koko ajan sitä,mitähän nuo "muut" ajattelevat minusta.Eivät he jouda ajattelemaan sinua,kun heidän aikansa menee siihen,kun he ajattelevat koko ajan sitä,että mitähän sinä mahdat ajatella heistä!Eli kaikilla on vähän samanlaisia ongelmia.Pääasia on,että tietää itse mitä tekee ja toimii niin rehellisesti ja parhaansa mukaan,että itsellä on rauhallinen ja hyvä olo.
Itselleen pitää olla armollinen.Täytyy tehdä sellaisia asioita,joista pitää ja nauttii.Itseään voi ja kannattaa helliä.On hyvä opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.Kaikkine hyvine ja myös huonoine puolineen.Iltaisin ennen nukkumaanmenoa voi sulkea silmänsä ja ajatella."Minä hyväksyn itseni ja muut ihmiset sellaisena kuin olemme ja annan anteeksi itselleni ja muille kaikki pahat teot ja virheet".Tätä ajatusta kun toistaa muutaman kerran joka ilta,alitajunta herää ja olo helpottuu ja saa mielenrauhan.Kun sinulla on hyvä olo se säteilee ulospäin ja muutkin huomaavat sen ja viihtyvät seurassasi.Kokeileppa.On kokeiltu juttu ja se toimii!Lämmin halaus,ystäväin ja rauhallisia unia! :)
Tässä vähän ilmaa väliin, että jaksaa lukea!
Ensinnäki sellainen asia,jonka olen pannut merkille jo kauan sitten. Ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa siihen, että ajattelee koko ajan sitä, mitähän nuo "muut" ajattelevat minusta. Eivät he jouda ajattelemaan sinua, kun heidän aikansa menee siihen, kun he ajattelevat koko ajan sitä, että mitähän sinä mahdat ajatella heistä! Eli kaikilla on vähän samanlaisia ongelmia.
Pääasia on, että tietää itse mitä tekee ja toimii niin rehellisesti ja parhaansa mukaan, että itsellä on rauhallinen ja hyvä olo.
Itselleen pitää olla armollinen. Täytyy tehdä sellaisia asioita, joista pitää ja nauttii. Itseään voi ja kannattaa helliä.
On hyvä opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Kaikkine hyvine ja myös huonoine puolineen.
Iltaisin ennen nukkumaanmenoa voi sulkea silmänsä ja ajatella. "Minä hyväksyn itseni ja muut ihmiset sellaisena kuin olemme ja annan anteeksi itselleni ja muille kaikki pahat teot ja virheet".
Tätä ajatusta kun toistaa muutaman kerran joka ilta, alitajunta herää ja olo helpottuu ja saa mielenrauhan.
Kun sinulla on hyvä olo se säteilee ulospäin ja muutkin huomaavat sen ja viihtyvät seurassasi. Kokeileppa. On kokeiltu juttu ja se toimii!
Lämmin halaus, ystäväin ja rauhallisia unia! :)
Kirjoitin tuon jutun parissa minuutissa ja kiireessä,kun olin edellisenä iltana luvannut.
Joten en muistanut vetää henkeä välillä...Kiitos uudesta asettelusta.
Nyt se on todella "luettavassa" kunnossa.Koetan muistaa vetää henkeä ensi kerralla... :)
Heip!
Kiitos vastauksestasi.
Olen kyllä päässyt irti paljon tuosta, että miettisin mitä muut ajattelevat. Olen tehnyt jo pitkän matkan hyvään suuntaan. Olen ollut joskus hyvin arka, muistan joitain lukioaikaisia illallisia, joilla en uskaltanut itse aloittaa yhtäkään keskustelua, toivoin että joku kysyisi jotain... Nykyisin en pelkää enää seurueissa, minusta on mukava osallistua ja tehdä aloitteita. Nautin toisten ihmisten seurasta!
Työasioissa tiedän kuitenkin, että ihmiset tarkkailevat minua, puhuvat minusta ja tekemästäni työstä, arvioivat ja kertovat eteenpäin. Juttelin juuri loppuviikosta ihmisten kanssa, jotka olivat tulleet seuraamaan työtäni. Jotkut olivat saapuneet nimenomaan muilta kuulemiensa suositusten takia.
Hassua oli, että vasta tuossa tilanteessa muistin, että he koko ajan arvioivat suoritustani.
Itseäni painaa työssäni eniten se, oliko tekemäni työ tarpeeksi hyvä, saivatko he sisällöllisesti sitä, mitä olivat tulleet hakemaan. Kakkosena on se, kestänkö itseäni jos epäonnistun ja pystynkö antamaan anteeksi. Kolmantena ja mahdollisena lisäpaineena on se, inhoavatko ja halveksuvatko he minua jos epäonnistun.
Eli, olen työasioissa julma perfektionisti, itseäni kohtaan. Toisille olen paljon armollisempi.
"Parhaansa mukaan" ei ole riittänyt minulle, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi!!! Mutta miten sen voi saada rittämään?
Olen harrastanut noita mainitsemiasia nukkumaanmenoloruja ja ne ovat auttaneet. Jostain kirjasta luin jonkun tyyliin; "peittelen hyvän ihmisen nukkumaan". Kuulostaa hullulta, mutta käytännössä siinä on joku outo teho.
Toinen helpotus oli, kun päätin, etten nukkumaan mennessä piiskaa ja syyttele itseäni päivän virheistä, sain sen väkisin harjoituksella katkaistua. Ajattelin siis väkisin hyviä asioita.
Aijoo, vielä sellainen niksi, luin jostain, etten puhu pahaa itsestäni, en hauku suorituksiani. Tätäkin tein joskus, puhuin alentavaan sävyyn ja tavallaan ääneen sanoessani se oli enemmän totta...
Näillä tempuilla olen päässyt tähän asti, mutta silti, jos epäonnistun, putoan taas syvälle.
Kokeilen tuota mainitsemaasi hyväksymis&anteeksiantamis- ajattelua, kiitos siitä.
Jotenkin on vaan niin levoton olo, haluaisin instant-hyväksymisen, jo vihdoin, heti, nyt!
Hei! monilla ihmisillä on varmaan sama olo kuin sulla - mulla ainakin, ja olen jo 25-vuotias. Luulisi että sitä olisi tähän ikään mennessä jotenkin muuttunut. Ja olenhan minä. Ikä tuo mukanaaan kyllä sen, että ei enää jaksa aina miettiä sitä mitä muut ajattelee. Mutta matkaa vielä on...
On hirveetä ajatella, että joku ei pitäisi minusta, VAIKKEI NIIDEN TARVI. Enhän minäkään pidä kaikista ihmisistä. Kaikkia ei voi miellyttää vaikka kuinka haluaisi. Olen oikeastaan sisäistänyt tämän vasta viime aikoina. Se helpottaa kummasti.
Minua auttoi myös terapia, jossa kävin 2 kertaa viikossa juttelemassa omista tuntemuksistani. Sitä oppii pikkuhiljaa olemaan itselleen armollisempi, antamaan omat virheensä anteeksi.
On vaikeeta olla parisuhteessa kun ei hyväksy itseään. Pelkää koko ajan että se toinen löytää paremman, koska itse ei koe olevansa tarpeeksi hyvä. Vaikka onkin. Nimenomaan tarpeeksi hyvä, ei täydellinen, mutta kuitenkin...
Tiedän tunteen "minun pitäisi aina onnistua, jotta voisin pitää itsestäni". Perfektionismi on minunkin vitsaukseni. Ja kun epäonnistuu, se on aikalailla katastrofi.
Esiintyminen toisaalta auttaa, eli sanoit että sulla on työ, jossa esiinnyt paljon. Pikkuhiljaa siihen tottuu eikä jaksa aina aatella että mitäköhän ne muut musta ajattelee. KOeta vaikka hakeutua tahallaan vielä enemmän sellaisiin tilanteisiin jossa joudut olemaan esillä. Se kasvattaa itsetuntoa, niin vaikeeta kuin se onkin.
Käy jumpassa tai kävelyllä, lakkaa kynnet ja opettele pikkuhiljaa olemaan itsellesi armollisempi. Lähde ulkomaille avartamaan maailmaasi. Eri asiat kai auttaa eri ihmisillä. Enkä oo kovin hyvä antamaan neuvoja, koska sillä reitillä itsekin olen...mutta uskon, että vielä joskus kelpaan itselleni vaikka miten epäonnistuisin. Että sitä vaan keräisi itsensä ja astelisi selkä suorana kohti uusia haasteita.
Sä et ole yksin.
Hymyä päivääsi!
-Laura
Hei Laura!
Kiitos vastauksestasi.
Jep, pitkä matka on tehty täälläkin asian tiimoilta! Olen sinua muutaman vuoden vanhempi.
Niin, en minäkään pidä kaikista ihmisistä, mutta hullua on juuri tuo, miten se on niin pelottava ajatus etteivät ne toiset pidä minusta. Se tuntuu niin kylmältä...mutta niin se vaan on.
Mietin omalta osaltani tätä jopa katsoessani miljonääri-jussia; miten ne tytöt yrittivät miellyttää sitä villeä... sen olen oppinut etten tuollaista tee, en kerjää hyväksymistä. Siinä kohtaa olen oppinut suojelemaan itseäni. Siis mies-suhteissa, jos en miellytä, niin sitten en miellytä. En jää suremaan. Mutta silti, vaikka olisin osallistunut ohjelmaan ihan vain ilmaisen Ranskan loman takia, minulla olisi ollut siellä paha olo. Tämä on kuitenkin niin herkkä kohta.
Minulla riittämättömyys-huoli on siirtynyt selkeästi työasioihin.
Esiintymisrohkeus kyllä kasvaa jatkuvasti ja useimmiten siitä pystyy nauttimaankin, oikeastaan kääntöpuoli on juuri se, että onnistumisesta saa aikamoiset kicksit! Mutta ettei se murheen laakso olisi epäonnituessa niin syvä! Sitä minä oikeastaan jännitän aika paljon, että miten kestän mahdollisen epäonnistumisen... Sen tunteen kanssa on niin yksin!
(Onnistumisen tunteessa on myös paljon "ilmaa", vaikka itsemielestäni onnistun ja minulla on hyvä olo...jonkun mielestä olen kuitenkin ollut vain korkeintaan keskinkertainen!!! Mutta koska se onnistuminen on sisäinen tunne, silloin tuollaista ei edes tajua! Hullua!)
Olen hakeutunut mainitsemiisi ekstra-esiintymitilanteisiin, heh, sekin toimii ideana. Kun muistaa, mitä on joskus uskaltanut, ei pikkujutut tunnu miltään...
Yksi tuttu jankuttaa melkein mihin tahansa tilanteeseen: "aina ei voi voittaa". Tajusin vasta tuossa joku aika sitten miten tuo osuu minullekin. Kysymys onkin, miten sitten jaksetaan?
Tuo lopetuksesi oli niin kauniisti sanottu: "uskon, että vielä joskus kelpaan itselleni vaikka miten epäonnistuisin. Että sitä vaan keräisi itsensä ja astelisi selkä suorana kohti uusia haasteita."
Minulla se on vielä ehkä muodossa "toivon, että..." Ehkä kokeilen ajatella tuota iltaisin, tuossa "uskon, että..."-muodossa.
Lämpöä!
Onko se sitten niin että sitä täytyy vaan aina olla se paras ja kaunein..että sen miljonääri-jussinkin olisi sitten pitänyt valita mut. Itse ainakin ajattelen tosi mustavalkoisesti, kaikki tai ei mitään.
En mä olis ikinä mennyt edes miljonäärijussiin just sen takia että en mä olis kestänyt sitä arvostelua. Enkä mäkään kyllä miehiä miellyttääkseni tässä maailmassa ole.
En usko että mulle tulee se riittämättömyys-olo olemaan koskaan työasioissa ongelma. Jotenkin se on mulle niin eri asia kuitenkin että arvostellaanko mun suoriutumistani jostain tehtävästä/tentistä/jne. vai jotain henkilökohtaisempaa..jotain piirrettä minussa itsessäni mitä en pysty muuttamaan (esiintymistä pystyy harjoittelemaan, työsuorituksiaan pystyy parantamaan, mutta jotain fyysistä tai persoonallisuuteen liittyvää juttua onkin vaikeempi muuttaa).
Epäonnistumisen tunteen kanssa on tosiaan yksin ja se murheen laakso tuntuu olevan pohjattoman syvä. Mä en aina saa purettua sitä ja mä tosiaan vaivun masennukseen sen kanssa. Syön sitäpaitsi masennuslääkkeitä, pelottaa ajatella miten alhaalla sitä sitten olis jos ne ei "kannattelisi" ja pitäis ihan sitä syvintä tunnetta poissa.
Kai me ollaan molemmat sellaisia ihmisiä, jotka miettii ja analysoi liikaa. Esim. ei kaikki tulisi ajatelleeksi sitä, että "vaikka itsemielestäni onnistun ja minulla on hyvä olo...jonkun mielestä olen kuitenkin ollut vain korkeintaan keskinkertainen!!!" (kopioin sun viestistä). Mä taas tunnistan ton saman ajatuksen itsessäni.
Niinpä..miten sitten jaksaa kun ei voitakaan. Sitä pysyy mieluummin poissa sellaisista tilanteista, joissa se häviön mahdollisuus on suuri. Mutta kuka sitä nyt haluaisikaan tehdä jotain missä ei oo hyvä...
Mun äiti käski eilen mun hokea itselleni peilin edessä joka päivä, että "sä olet hyvä" jne. Katsoin sitä silmiin ja kysyin, että luuleeko se tosiaan että se toimii, johon se vastasi ettei usko. Mutta hyvät neuvot on vähissä. Ei sun ja mun kaltaisille ihmisille kannata hokea mitään latteuksia kun suuret kehutkin valuu niin kuin teflonpinnasta pois. On aina helpompi uskoa itsestään huonoa kuin hyvää.
On se h****** kun yks elämä täällä edetään niin luulis sitä olevansa edes itselleen tarpeeksi hyvä.
-L
Heip!
Tuossa joitain kommentteja:
Työasioissa mulla on eri juttu; myös persoona on aika vahvasti työväline ja sen arvostelulle en voi mitään... arvostelun kestämiselle haluaisin voida jotain!
Hee; en tarkoittanutkaan että olisit miehiä miellyttääksesi täällä;)
Mulla oli itsellä teini-iässä silleen, että toivoin viimeiseen asti, että joku tietty kundi olisi huomannut minut ja tykännyt... en tajunnut ollenkaan, että on olemassa "kemiaa" ja jos sitä ei satu olemaan henkilöiden välillä, niin ei voi mitään.
Joo, ollaan varmaan turhan herkkiä miettimään kaikenlaisia juttuja! Mutta saattaa siitä olla apuakin, jos saisi niitä mietteitä muunnettua hieman hyvään luottavaan suuntaan...
Mutta voiko muutosta tehdä miettimällä, ehkä turhaa miettimistä karsimalla...
Toisaalta...miettiminen ja oivaltaminen on niin antoisaa! Ehkä siis miettimällä parempia juttuja. Mutta sittne ollaan taas alkuperäisessä kysymyksessa; miten itsensä saa miettimään parempia juttuja tai lämpimämpään sävyyn?
Ja nyt nukkumaan, ilman surullisia mietteitä, toivottavasti!