Millä iällä sairastuitte sos. tilanteiden pelkoon? Olen lukenut että yleensä puhkeaa teininä tai varhaisaikuusuudessa. Itsellä puhkesi 30v., enkä aivan heti edes tajunnut että mitä on tapahtumassa ja olinkin hämmentynyt ja peloissani.
3kk töissä sitkuttelin, kunnes hain apua. Lääkitys (Aurorix) rupesikin toimimaan muutamassa viikossa ja epätodellinen olo vaihtui taas normaaliksi eikä mitään sivuvaikutuksiakaan ilmennyt. 9kk käytin lääkettä ja totesin etten enää tarvitse. Olin 6kk oireeton, mutta tauti uusiutui ja pettymys oli kova. Ilmeisesti se tulee uusiutumaan jatkossakin, mutta iän myötä helpottanee?
3kk töissä sitkuttelin, kunnes hain apua. Lääkitys (Aurorix) rupesikin toimimaan muutamassa viikossa ja epätodellinen olo vaihtui taas normaaliksi eikä mitään sivuvaikutuksiakaan ilmennyt. 9kk käytin lääkettä ja totesin etten enää tarvitse. Olin 6kk oireeton, mutta tauti uusiutui ja pettymys oli kova. Ilmeisesti se tulee uusiutumaan jatkossakin, mutta iän myötä helpottanee?
Vastaukset 8
Vanhimmat
No siinä teininähän se puhkesi peruskoulun jälkeen, kaikki oli niin uutta, eikä uudessa koulussa ollut yhtään vanhaa kaveria, siinä sitten eristäydyin muista ja olin koko ammattikoulun ajan täysin ulkopuolinen ja nyt olen paininut kyseisen murheeni kannsa reilut 5 vuotta, eikä tunnelin päässä ole vielä ainakaan minkäänlaisia valon merkkejä näkynyt.
Ehkä parisen vuotta sitten olin siinä mielessä erilainen, että minua pystyttiin kiskomaan perässä, kuin jotain märkää rättiä, enkä uskaltanut ikinä sanoa mistään asiasta omaa mielipidettäni.
Nykyään en enää suostu jokaiseen paskahommaan johon minua yritetään kusettaa mm:ssa töissä, esim, joku toinen työntekijä koittaa siirtää omat työnsä minulle.
Vaan uskallan jo sanoa että hoida kuule ite omat hommasi.
Ennen myös minua syytettiin toisten virheistä ja olin niin maassa, että myönsin, että joo minä tein virheen vaikka näin ei ollut, en vain uskaltanut puolustaa itseäni.
Nykyään sentään osaan jo hieman pitää puolianikin, joten kai sekin on jotain edistymistä.
Psykologin juttusilla kävin jokunen aika sitten ja lääkkeitä kokeilin parisen vuotta sitten ja popsinkin niitä vuoden ajan mutta minkäänlaista parannusta ei tapahtunut mihinkään suuntaan
Tuohon ei ole selvää vastausta, että helpottaako, ja jos niin milloinka, ja kuinka paljon. Se on niin henkilökohtaista. Monilla sairaus ei parane kokonaan koskaan, helpottaa se toki voi. Laukaisiko jokin trauma kenties sairauden? Niin käy usein myöhemmin puhjenneissa tapauksissa, ja käsittääkseni niistä kyllä on helpompi myös selvitä, jos sairauden laukaisseen trauman saa käsiteltyä. Minulla ongelmat ovat jossakin syvemmällä, ja oireeni alkoivat jo 14-15 vuotiaana.
Pelkäämisestähän tulee helposti noidan kehä, ja tällöin voidaan puhua opitusta käyttäytymismallista, josta ei niin vain ole paluuta. Omaa ajatteluaan on muutettava, eikä pelkoa saisi ruokkia katastrofiajatuksilla, kuten "entä jos se taas tulee", "en varmasti pysty siihen taaskaan" jne. Nämä ajatukset tulisi vaihtaa positiivisemmiksi, kuten: "Tällä kertaa minä onnistun", "Olen vahva" jne. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tuo kyllä toimii, ainakin jossain määrin. Itselle tulee myöskin sallia epäonnistumiset. Ole kärsivällinen, edistyminen vie aikaa, itsellänikin on vielä "työtä", vaikka sairastumisestani on jo 14-15 vuotta. Lääkkeitä kannattaa myös syödä, ei sosiaalinen fobia ole kuitenkaan vain psykologista, se on myös fysiologista, ja liittyy mm. liian alhaiseen välittäjäaineiden määrään aivoissa. Lääkkeet auttaa siinä! Mahdollisesti joudut syömään niitä loppuikäsi, mutta ei se nyt niin vaarallista ole. Toiset syövät vuosikausia sydänlääkkeitä, toiset verenpainelääkkeitä. Tämä on sama asia.
Et kai muuten vain ole kofeinisti? Kannattaa lopettaa, jos olet, sillä se pahentaa vain oireilua!
Lueskeltuani näitä palstoja lopetin kofeiinin käytön ja sehän varmaan auttoi yhtenä osatekijänä, että lähes vuoden olin ilman lääkkeitä ja oireita. Jossain välissä se vähän lipsui, mutta vain hieman ja oireetkin tulivat takaisin. Voikohan muutama kuppi kahvia oikeasti olla oireiden uusitumiseen? Onkohan nikotiinikin suotavaa jättää pois?
Sairauden laukaisi ilmeisesti kova stressi. Tiedän ettei lääkkeiden syöminen ole mistään pois, mutta jotenkin on vaikea asennoitua että söisi koko loppu ikänsä lääkkeitä tähän vaivaan. Ei ainakaan kehtaa kenellekään sanoa sitä. Suurin osahan ihmisistä tulee saamaan vanhemmalla iällä jonkun päivittäisen lääkityksen.
Siinä 8-9-luokalla yläasteella.
Minulla alkoi siinä 12-13-vuotiaana ja en itsekään aluksi tajunnut mistä on kyse. Ennen sitä muistan jopa hämärästi salaa hieman tykänneeni olla esillä vaikka ujo olinkin. Nykyään 20-vuotiaana samoissa ongelmissa painin, osa ei enää niin vakavia ja osa asioista on vaikeutunut entisestään. Omalla 'siedätyshoidolla' on paljon merkitystä tässä, olen huomannut.
minulla on teininä/varhaisaikuisena sairastettu ahdistuneisuushäiriö johon liittyi paniikkikohtauksia.Se hoidettiin lääkkeillä,mutta synnytys oli kait niin uusi ja mullistava asia että tuo häiriö uusiutui.Se ensimmäistä kertaa elämässä oli niin pahaa että rajoitti elämää ja lääkkeet vain pahenti asiaa tällä kertaa. No ilman lääkkeitä menin eteenpäin vaikka pahimmillaan pelkäsin omaa miestäkin.Tuota kesti ONNEKSI vain pari kuukautta..tai vieläkin jännittää mennä ihmisten mutta kun sinne pääsee,tulee vapautunut olo..tosiaan,lääkärikin sanoi oman "siedätyshoidon" olevan paras tapa päästä peloista eroon..
Omat pelkotilani alkoivat 20-vuotiaana, kun olin juuri muuttanut pois kotoa vanhempien helmoista. Olin töissä kaupan kassalla ja yhtäkkiä yksi päivä sain paniikkikohtauksen kassalla ollessani. Siitä lähtien työ oli epämukavaa ja tarvitsin lääkitystä pystyäkseni töihin. Paniikkikohtaukseen saattoi vaikuttaa edellisillam baarissaolo ja väsymys, mutta siitä päivästä alkoi ongelmani. LÄhes 10 vuotta erilaisia terapioita ja oloni on nyt huomattavasti parempi. Lääkkeitäkään en tarvitse. Mutta. Olen ollut neljä vuotta kotona lasten kanssa ja ei ihme, että olo on mukava. Nyt pelottaa siirtyä takaisin työelämään.
n. 16v ikäisenä.
15 vuotiaana jo tuli jonkinlaisia, mutta ne olivat ihan lieviä. kouluun en meinannut sillonkaan päästä lähtemään ja äiti sai mut melkein hiuksista raahata sinne. samaa aikaa itse itkin paniikissa ja anosin lupaa jäädä kotiin. koulussa sit oli pelkkää panikointia koko ajan. en tiedä, että pahensiko tuo sinne raahaaminen tilannetta vai ei.. sanotaan ainakin, et tulis parempi olo kun kohtaa pelkonsa ja selviytyy siitä.. tulihan siitä hetkeksi suht hyvä olo, kun päivä oli jo takana mutta sama tuska edessä miettien seuraavaa päivää.. äitikin sanoi, että olen vaan ujo. halusin itekin ajatella samalla tavalla, mutten tajunnut että miksi se silti oli niin vaikeaa mulle.
muutaman vuoden täs kamppaillut ja tajunnut, että mulla on sos.tilanteiden pelko ainakin. ei normaalilla ujolla ihmisellä voi olla näin paljoa pelkoja. nyt kyllä olen hakemassa apua, olisinpa tajunnut tehdä senkin aikasemmin. en olis näin paljoa jäänyt tän hetkisessä koulussakaan jälkeen ja sosiaalinen elämä olis varmaan parempi. se on ainakin tullut huomattua, ettei tästä voi itse yksin päästä yli. pahenee päivä päivältä ja oon niin väsynyt tähän jokapäiväiseen kamppailuun.