Mulla oli aivan kauhea vauvakuume ja yritettiin lasta yli vuosi kunnes pettymysten määrä oli niin suuri etten enää halunnut yrittää..meni taas vuosi ja olin miettinyt että voisi kohta taas yrittää.Sit alko yhtäkkiä tuntumaan siltä etten haluakaan vauvaa ja vähän ajan päästä kamalat päänsärky kohtaukset ja jatkuva heikko olo..Siitä melkein arvasin "nyt oon varmaan sit raskaana" ja niin olinkin..ja pikku hiljaa olin taas innoissani että saisin oman pienokaisen..Mutta miksi ihmeessä alussa ennenkuin edes tiesi olevan raskaana tuntui siltä ettei halua lasta..?sama toistui synnytyksen jälkeen mutta kesti onneksi vain muutaman viikon.Nyt kun mietin,tunnen syyllisyyttä siitä etten pystynyt rakastaa omaa lasta heti alkuun..onhan se maailman ihanin asia sentään
onko muilla?
huono äitikö?
3145
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla oli samanlaisia tuntemuksia ihan raskauden alussa.. en edes tiennyt että olin raskaana.. Moneen otteeseen kerroin kaverille että onneksi emme saaneetkaan lasta kun yritimme.. Ja kun tein testin, olin aika järkyttynyt kun olinkin raskaana ja vielä puhunut juuri siitä, että en taidakaan olla valmis äidiksi.. Onneksi nyt olen tottunut ajatukseen ja olemme hyvin HYVIN onnellisia vauvasta!! Minulla on ajatuksia myös, miten otan vauvan vastaan tähän maailmaan.. Pelkään, että en ensin hyväksy häntä.. Esim ultrassa tunteeni myllersi ja myllertää vieläkin aina kun nään pienen.. Alkaa tulemaan samanlaisia ajatuksia kun silloin alussa.. En tiiä onko jokaisella näitä ajatuksia en usko, mutta itellä ainakin on.. Vaikka olen kuinka onnellinen asiasta niin negatiivisia ja outoja ajatuksia on..
Ja minulla itellä on aikaa kasvaa vielä paaaaljon raskauden aikana koska olen vielä alussa! Rv 13 5 :)
tulee mieleen että suojelit ittees sillä ettet iloinnu heti raskaudesta, kun teillä oli niitä pettymyksiä ollu niin paljon ja jos oliskin sattunu jotain (keskenmeno) niin taas olisi uusi pettymys. Mutta nyt olisit voinut ajatella että "no enpä minä sitä oikeasti halunnukkaan". Eikä se tee kenestäkään huonoa äitiä. niin ku ei sekään ettei välittömästi rakasta vauvaansa, monilla se ottaa aikaa (itellänikin). Pääasiahan on se, että rakastat lastasi nyt ja siusta tuntuu että se on toivottu ja ihana.
älä kerää turhaa stressiä. hyvähän näitä asioita on välillä pohtia, mutta elä moiti ittees. et oo tehy mitään väärää.
mullakin esiintynyt vähän sellaisia tuntemuksia, että teenkö nyt oikein. Erosin tulevan lapseni isästä alkuraskauden aikana, monista eri syistä. Mutta koskaan en ole niin suuria tuntemuksia kokenut, että olisin miettinyt esim. aborttia tms.
Nyt tuntemukset ovat loppuneet kokonaan, tiedän taas miksi halusinkin alunperin perheen perustaa. =)
Hormonit heittelevät naisella niin kovin raskauden eri vaiheilla, ettei se sinusta tee huonoa äitiä, eikä ihmistä.