En tiedä miksi hitossa kirjoitan tätä, enkä edes tiedä miten kuvailisin tunteitani ja ajatuksiani. Uskon, ettei niitä edes voi ymmärtää henkilö, joka itse ei ole kokenut samaa. En halua kenenkään sellaisen tulevan sanomaan minulle, että "häntä pystyyn, kyllä se siitä", tai neuvomaan menemään lenkille ja viettämään aikaa ihmisten kanssa. On hyvin vaikeaa lähteä lenkille, jos aamuisin on vaikeaa, jopa ylivoimaista nousta sängystä. Ja ei, se ei johdu tavallisesta väsymyksestä eikä laiskuudesta. On myöskin hyvin vaikeaa viettää aikaa ihmisten kanssa, kun on katkaissut kaikki yhteydet ihmisiin. Ainut, kenen kanssa enää olen tekemisissä, on isäni.
Olen 19-vuotias työtön nainen ja vietän kaiken aikani kotona neljän seinän sisällä. Tuntuu, että aika menee nykyään paljon nopeammin, ja vuodet, joiden pitäisi olla elämän parasta aikaa, valuvat hukkaan kuin kankkulan kaivoon. En ymmärrä, miten olen päätynyt tähän. Olen aikaisemmin jopa tehnyt tarkan suunnitelman elämäni päättämiseksi ja ollut monta kertaa aikeissa toteuttaakin sen. Uskon kuitenkin, että kaikesta huolimatta vanhempani välittävät minusta, enkä halua tuottaa heille kohtuutonta surua. En näe muita syitä olla tappamatta itseäni vaikka heti.
Ajatukseni ovat kovin ristiriitaisia, koska tiedostan kuitenkin masennukseni ja toisaalta haluaisin todella parantua tästä. Haluaisin elää normaalia elämää normaalien ihmisten tapaan, mutta en osaa hakea apua. En odota sitä täältä saavani, mutta ainakin pystyn johonkin purkamaan ajatuksiani, jotka pyörivät päässäni jatkuvasti.
Olen 19-vuotias työtön nainen ja vietän kaiken aikani kotona neljän seinän sisällä. Tuntuu, että aika menee nykyään paljon nopeammin, ja vuodet, joiden pitäisi olla elämän parasta aikaa, valuvat hukkaan kuin kankkulan kaivoon. En ymmärrä, miten olen päätynyt tähän. Olen aikaisemmin jopa tehnyt tarkan suunnitelman elämäni päättämiseksi ja ollut monta kertaa aikeissa toteuttaakin sen. Uskon kuitenkin, että kaikesta huolimatta vanhempani välittävät minusta, enkä halua tuottaa heille kohtuutonta surua. En näe muita syitä olla tappamatta itseäni vaikka heti.
Ajatukseni ovat kovin ristiriitaisia, koska tiedostan kuitenkin masennukseni ja toisaalta haluaisin todella parantua tästä. Haluaisin elää normaalia elämää normaalien ihmisten tapaan, mutta en osaa hakea apua. En odota sitä täältä saavani, mutta ainakin pystyn johonkin purkamaan ajatuksiani, jotka pyörivät päässäni jatkuvasti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onhan tuota itsekin tullut mietittyä, että millaista se olisi jos siirtyisi muihin maisemiin, eli tappaisi itsensä. Jotenkin sitä vaan on jaksanu vielä mennä eteenpäin. Ehkä se on osittain SSRI lääkkeen ja niiden muutamien positiivisten ajatusten ansiota. Muutamia hyvin läheisiä ihmisiä elämässänikin on, vaikkei kovin montaa ja heille tulee välillä juteltua.
Luulen ainakin osittain ymmärtäväni miltä se tuntuu. Päivät menevät samaa harmaata tahtia eteenpäin ja illalla huomaa, että taas meni yksi päivä ohi. Nukkumaankaan ei osaa mennä ajoissa kun ei saa unta. Oma aikanikin kuluu aikalailla neljän seinän sisällä lukuunottamatta sitä, että käy kitaratunneilla ja kaupassa.
En ryhdy lohduttelemaan tai kirjoittamaan mitään piristäviä lausahduksia, kuten ilmeisesti jo itsekin totesit, ettei niistä erityisemmin ole apua. Tiedän sen itsekin, että kannustukset eivät aina omallakaan kohdalla toimi. Sen verran voisin yrittää helpottaa oloasi, että suosittelen kyllä jonkinlaista keskustelutuokiota lääkärin kanssa tai ainakin jutella asioista jollekin, joka kuuntelee. Muuta en oikein keksi näin äkkiä. Ei se masennus ainakaan helpota jos sen antaa vain painaa mieltä. Itse tuumasin joskus pahimpina aikoina, että eiköhän sitä apua aina jostain löydy ja löytyihän sitä lopulta kun vain uskalsi myöntää omat mielenterveysongelmat ja hakea apua.
Edelleenkin on kohtalaisen kurja olo mutta ei sentään aivan epätoivoinen.
mäkin haluan kuolla ja tietty kuolenkin jonain päivänä. Mitä pikemmin sen parempi. Oon vaan niin paskahousu etten uskalla tappaa itseäni ainakaan vielä. Toivon että joku muu tekis sen puolestani. Olispa mutsi tehnyt abortin sillon aikoinaan.. Masennukseen ei ole olemassa mitään parannuskeinoja. Lääkkeet on lumetta ja "terapia" on ajan ja voimavarojen hukkaamista. Yhteiskunta sais vapaasti armomurhata mut, mieluiten jollain kivuttomalla tavalla.
Voi hyvänen aika! Noin fiksusti kirjoittava ja elämäänsä pohdiskeleva nuori nainen, peräti teini-ikäinen vielä, masennuksen armoilla vailla hoitoa! Koska tiedostat, että olet pahasti masentunut ja ymmärrät, että se on hoitoa vaativa terveysongelma, sinun tulee ottaa yhteyttä aluksi terveyskeskukseen, eli mennä lekurille. Jos tuntuu, ettet millään jaksaisi mennä selittämään asiaasi, voin vain sanoa, että olet jaksanut kirjoittaakin sen tänne, niin että tulosta vaikkapa kirjoituksesi ja vie se lääkärille luettavaksi. Näin saat edes jotain alkua hoitoosi eikä tilasi välttämättä kroonistu eikä pahene mahdottomaksi. Tee tämä, jookos?