Hirviö (novelli)

"Jos haluat minut, tapa. Mutta et pitkitä kuolemaani, kuulitko?" kuiskasin ja katsoin sitä uhmakkaasti, vaikka tunsin kauhua, en ollut koskaan elämässäni ollut niin peloissani. En edes pahimmissa painajaisissani, koska tiesin että tämä oli totisinta totta. Se murisi kovaan ääneen ja lähti harppomaan minua kohti. Jalkani pettivät ja kaaduin maahan, ulisten kauhusta ja laitoin käteni pääni suojaksi. "Tee se jo!" Minä ulvahdin ja silmäni täyttyivät kyyneleistä.
Tunsin sen hengittävän, se oli aivan lähelläni ja nuuhki minua. Se nojautui minuun kiinni, tunsin sen karvojen pistelevän paidan läpi. Avasin silmäni, kun se ei ollutkaan tehnyt mitään - vielä.
"Mitä sinä odotat?" kuiskasin rukoilevasti. Hirviö ulvahti.
Nousin seisomaan ja vetäydyin irti siitä, niin kauas että saatoin nähdä sen kokonaisuudessa. Se räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin, aivan kuin olisi ollut hämmentynyt. Peruutin kunnes törmäsin seinään. Olin haistavinani... raudan? Käännyin katsomaan seinään ja kauhistuin; se oli ihan veressä - vieläpä tuoretta verta. Kuka tahansa olikin kuollut raa'asti täällä, hän oli nyt hirviön vatsassa, hirviön, jonka kitaan minä joutuisin ihan näinä hetkinä.
"SHHHHHHHH", se päästi suhinan suustaan. Hätkähdin rajusti ja ulvahdin taas kauhuissani. En pystynyt sanoin kuvailemaan kauhuani, veri pahensi asiaa.
"Tapatko sinä kaikki jotka tulevat tänne?" sanoin hiljaa, mutta selkeästi. Katsoin hirviötä silmiin ja toivoin sen ymmärtävän. Se irvisti niin että hampaat säihkyivät taas. Minusta se oli selkeä "kyllä".
"Aiotko... tapatko minut?" kysyin ja inahdin taas, kun se liikahti uhkaavasti.
Se irvisti taas ja minä käänsin katseeni maahan. "Niin, tietysti."
Kuului töminää, taas se käveli minua kohti. Yhtäkkiä minut täytti uhkarohkeus. Kuolisin muutenkin, mutta voisin tuottaa hirviölle tuskaa, voisin taistella ja kuolla rohkeasti. Sen kummemmin ajattelematta lähdin pinkomaan sitä kohti ja kiersin sen. Hyppäsin monsterin selkään ja revin sen karvoja. Niitä lähti tukoittain, mutta hirviö ei vastustellut. Se sihisi äänekkäästi, kuten oli tehnyt aikaisemminkin. Kun olin jonkin aikaa löynyt, potkinut ja repinyt turkkia, minä luovutin. Se ei reagoinut... minua alkoi epäillyttämään, tunsiko se kipua. Mutta enemmän minua mietitytti aikoiko se sittenkään satuttaa minua. Miksi se ei vastustellut kun hakkasin sitä? Aikoiko se pitää minua vankina ikuisesti?
Menin nurkkaan ja istuuduin. Tuntui kuluvan tunteja, tunsin kännykkäni värisevän taskussani, mutta en vastannut. Vähitellen aloin vaipua uneen... en voinut sille mitään...
Silmäni rävähtivät auki. Samassa tunsin jonkin lämpimän minua vasten. Se joku hengitti raskaasti. Silloin muistin hirviön ja purskahdin äänekkääseen itkuun. En pystynyt lopettamaan sitä, vaikka hirviö liikahteli levottomasti ja nousi lopulta seisomaan. Halusin päästä pois pommisuojasta, mutta ei se laskisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää. Lähdin kävelemään kohti portaita, ja se syöksähti heti eteeni. Rupesin taas itkemään raskaasti. Hirviö rupesi taas liikahtelemaan levottomasti, välillä se sihahteli.
"Kiltti..." minä sain sanotuksi nyyhkeen lomasta. En uskonut sen ymmärtävän minua, mutta silti yritin. "Kiltti!"
Hämmästyin nähdessäni sen; hirviön silmät kostuivat. Se näytti onnettomalta, niin onnettomalta että suruni tuntui mitättömältä sen edessä. Hirviö lähti hitaasti oven edestä, meni kerälle ja sylki silmänsä onnettomana. Lähdin jalat turtina nousemaan portaita, vilkaisemattakaan enää hirviöön.



joo ja saa arvostella. jatkoo?