Psykiatri Veronica Pimenoff puhui laajasti transsukupuolisuudesta Setan 35-vuotisjuhlassa 27.11.2009 ottaen puheeksi myös alaikäisten transsukupuolisten hoidon järjestämisen Suomessa.
http://kimmoliisa.net/arkisto/media/167
http://kimmoliisa.net/arkisto/media/167
Vastaukset 10
Vanhimmat
Transtukipiste perustettiin, kun pahin alkoi olla ohi.
Pahin alkoi olla ohi, kun Transtukipiste perustettiin.
Kun Transtukipiste 15 vuotta sitten perustettiin transsukupuolisille ja transvestiiteille ammatillista neuvontaa ja tukea antamaan - muista trans-ryhmistä ja intersukupuolisista ei silloin Transtukipisteen yhteydessä vielä puhuttu - perustaminen oli merkki siitä, että pahimmat ajat alkoivat näitten ihmisten kohdalla olla Suomessa ohi.
1950 ja 1960-luvulla psykiatrit yleensä kieltäytyivät laatimasta lausuntoja potilaiden kastraatioanomuksiin, ja kun kuitenkin laativat neljä kappaletta, Lääkintöhallituksen Kastroimistoimikunta hylkäsi ne kaikki. Päätöksiään toimikunnan ei tarvinnut perustella eikä niihin voinut hakea muutosta.
1970 voimaan tullut uusi kastroimislaki ei ollenkaan soveltunut käytettäväksi transsukupuolisten kastraatioanomuksia arvioitaessa, kuitenkin sitä sovellettiin vuoden 2002 loppuun asti. 1970 luvulla kastraatiotoimikunta hyväksyi yhden ainoan transsukupuolisen henkilön anomuksen, senkin kastraatiotoimenpiteen jo tapahduttua. Vuonna 1980 transsukupuolisuus-diagnoosi otettiin kansainväliseen tautiluokitukseen ja Suomessa hyväksyttiin 1980-luvulla yhdeksän kahdestatoista anomuksesta. Leikkaukset jäivät tekemättä tai suoritettiin ulkomailla. Ainakin kaksi henkilöä suoritti tuona aikana kastraation itse.
Korjausleikkaukset olivat 1980-luvulla periaatteessa laillisia, mutta nimen ja henkilötunnuksen muuttaminen ei ollut mahdollista kunnes potilasyhdistys Trasekin silloinen puheenjohtaja Pirkkoliisa Bremer vuonna 1988 avasi oikeusteitse tämän mahdollisuuden itselleen ja kaikille muille, joita asia koski. Tämä tulee tässä puheessa yhdellä virkkeellä sanotuksi, mutta sen takana on vuosien oikeustaistelu, toivon ja epätoivon näyttämö, itsensä vaarantaminen ja alttiiksi pano, toistuva nöyryytetyksi ja torjutuksi tuleminen ennen kuin yhden henkilön neuvokkuudella, päättäväisyydellä ja peräänantamattomuudella saavutettiin merkittävä edistysaskel.
Hoitotaho oli vielä 1990-luvun alussa edelleen haluton ja ammatillisesti valmentamaton kohtaamaan transsukupuolisuuden oireiden vuoksi tutkimuksiin hakeutuvien ihmisten tarpeita. Kun transsukupuoliset tuolloin esiintyivät mediassa, he puhuivat epätoivosta ja itsensä kastroimisen tai tappamisen ajatuksista. Lääkintäviranomaisten puheenvuoroissa heidät asetettiin prostituution, promiskuiteetin, rikollisuuden ja itsemurhien yhteyteen ja esitettiin huoli hoidon vaikutuksesta heidän lapsiinsa. Vuonna 1991 laadittu lakiesitys rajasi hoitomahdollisuuden vain lapsettomille 20-vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille, jotka eivät olleet koskaan olleet naimisissa. Lakiesitys sisälsi myös luvattoman hoidon kriminalisoinnin. Esitys tyssäsi alkuunsa, jo ennen kuin se pääsi eduskunnan käsittelyyn, koska sen mm. todettiin loukkaavan useita Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloita.
Suomen liittyminen Euroopan neuvostoon vuonna 1990, eduskunnan oikeusasiamies Jakob Södermanin, potilasyhdistys Trasekin ja joidenkin muiden tahojen ja henkilöiden vaatimukset johtivat lopulta siihen, että STAKES:n suojissa 1993 kokoontui toimikunta pohtimaan transsukupuolisten hoidon järjestämistä. Tässä työryhmässä olivat edustettuina mm. SETA ja Trasek. Tämän toimikunnan työn tuloksena Suomessa alkoi kehittyä strukturoidumpi tutkimus- ja hoitotapa ja syntyi, etupäässä SETAn edustajan aloitteesta, Transtukipiste huolehtimaan sekä transsukupuolisten että transvestiittien asioista.
Yleisessä tiedossa on jo myyttiseltä ajalta asti ollut, että on olemassa hermafrodiitteja, androgynejä, ihmisiä joiden sukupuoli on mahdollisesti syntymästä asti epäselvä. Osaa heistä nimitetään nykyään intersukupuolisiksi ja heidänkin asiansa Transtukipiste on ottanut omakseen.
Transvestiitti ja transseksuaalisuus termit ovat molemmat peräisin berliiniläiseltä lääkäriltä Magnus Hirschfeldtiltä. Transvestiitti-nimityksen Hirschfeld lanseerasi poliittisista syistä. Kun Keisari Wilhelm II:n lähipiirissä oli paljastunut homoseksuaalinen skandaali, Hirschfeldillä oli syytä olettaa, että feminiiniset homoseksuaalit voisivat siinä vaiheessa vahingoittaa hänen kampanjaansa homoseksuaalisuuden dekriminalisoimiseksi ja erotti heidät tällä nimellä joukosta. Transvestiitteja on joskus pidetty heteromiehinä, jotka naistenvaatteissa pyrkivät lähelle naisia, joskus homoseksuaaleina, joskus fetisisteinä. Ryhmä on säästynyt kriminalisoinnilta ja kimppuun käyvältä medikalisoinnilta. Transvestiittinen aktiviteetti ei tapaa tuottaa kärsimystä ja toimintakyvyn heikkenemistä, minkä vuoksi sitä ei pitäisi edelleen pitää tautinimikkeenä diagnoosiluettelossa. Transvestiittien ongelmat ovat useimmiten liittyneet lähipiirin hyväksynnän saamiseen tai asian salailuun. Transtukipiste on tehnyt mittavaa työtä näiden asioiden tiimoilta, ja lienee perusteltua pitää isokenkäisten toimintaa Transtukipisteen ammatillisissa käsissä.
Transseksuaalisuus-termin Hirschfeld lanseerasi vuonna 1923. Ensimmäinen transsukupuolisen sukupuolielinten korjausleikkaus lienee tehty 1912. Ensimmäinen transukupuolisen elämäkerta, joka nyt filmataan oskarpalkittujen näyttelijöiden Nicole Kidmanin ja Gwyneth Paltrown tähdittäminä nimellä Danish girl on tanskalaisen Einar Wegener/ Lily Elben. Liekö ottanut Elbe- nimen sen vuoksi, että leikkaus suoritettiin Dresdenissä 1930-luvun alussa. Hänen kohtalokseen koitui oma ja lääkäreiden yltiöpäinen naivius: hänelle istutettiin kohtu ja munasarjat, mihin leikkaukseen hän kuoli.
Noin pitkälle lääketieteen keinot eivät ole kehittyneet, vaikka sukupuolenkorjaushoidoissa on tapahtunut merkittäviä teknisiä edistysaskelia. Transseksuaalisuuden ilmentymisen tyypilliset muodot vakiintuivat lääkäreiden ja potilaiden vaatimusten ja odotusten yhteispelissä ja ovat olleet sangen hitaita muuttumaan.
Transihmisten elämäkerrat osoittavat suurempaa ja nopeampaa muuntuvuutta. Maailmalla ja Suomessa transsukupuolisten etuja ajettiin alussa esittelemällä transsukupuoliset kohtalon lyöminä, syvästi kärsivinä ihmisiä, jotka suurin uhrauksin taistelivat sen puolesta, että saisivat elämänsä pelastettua sukupuolenkorjaushoitojen avulla. Kertomukset oli rakennettu siten, että jo kaikki alussa esitetty viittasi saavutettavaan lopputulokseen. Niillä oli sadunomainen muoto: ensin oli kärsimystä tuottava arvoitus, joka pakotti lähtemään matkalle. Siinä jouduttiin vieraalle maalle, jossa ei ollut kotia (kummassakaan sukupuolessa) kunnes sitten synnyttiin uudestaan ja tultiin hyväksytyksi uudessa sukupuolessa loppuelämäksi.
Nykyään tilanne on monimuotoisempi. Edellä mainittujen tarinoiden rinnalle on ilmaantunut kertomuksia häilyvistä identiteeteistä, sellaisista, jotka eivät lopullisesti siirry puolelta toiselle, vaan vaihtavat puolta aika ajoin tai tilanteen mukaan. Lisäksi on kertomuksia, joissa sukupuolisuus halutaan kieltää kokonaan ja riisua kaikki sen merkit. Lopulta myös kertomuksia, joissa hylätään sukupuolet ja niiden rajat kokonaan, eikä pidetä merkityksellisenä sitä, että niitä on tai niihin sitoutuvia ihmisiä on. Jotkut sukupuolen korjaajat joutuvat medikalisoimaan tilanteensa, jotkut toiset ovat taipuvaisia gettoutumaan, kun taas toiset vaativat äärimmäistä persoonallistumista. Toiset ovat tiukkapipoisia, toisilla riittää huumoria.
Sosiologit ja kulttuurintutkijat ovat ottaneet kentän haltuun lääkäreiltä ja psykologeilta. Media ja varsinkin elokuvantekijät ovat työstäneet stooreja. Tämän siirtymän vaikutus näkyy myös jo julki tulleissa Amerikan Psykiatriyhdistyksen tautiluokituksen tarkistustyöryhmän paraikaa meneillään olevassa työssä. Ilmeisesti ei jatkossa enää haluta puhua sukupuoli-identiteetin häiriöistä vaan varianteista. Poliitikot ovat ottaneet kantaa säätämällä Yhdistynessä kuningaskunnassa lain joka tyystin irrottaa oikeudellisen sukupuolen muuttamisen kaikista ruumiillisista hoidoista ja Euroopan neuvosto on antanut merkittävän transihmisten oikeuksia koskevan julistuksen "Human Rights and Gender Identity", johon voi vedota 47 jäsenmaassa. Syrjityistä kärsijöistä on tullut ylpeitä vaatimusten esittäjiä.
Saman aikaisesti tiedämme, että osassa Euroopan neuvoston jäsenmaista ja monessa maassa maailmalla transihmiset ovat paitsi vailla oikeuksia ja syrjittyjä myös väkivallan ja hengenmenon uhan alaisia.
Voimaan tullessaan vuoden 2002 laki ja asetus transsukupuolisten hoitamisesta vastasi sangen hyvin transihmisten tarpeita. Hoito on Suomessa pysynyt lain ja asetuksen kehyksissä sangen staattisena, vaikka uudenlaisia ryhmiä ja tarpeita on ilmaantunut. Transtukipiste on ollut välittömässä kosketuksessa transihmisten uudenlaisten tarpeiden ja ryhmien kanssa. Transtukipiste on ainoana yksikkönä Suomessa pystynyt luomaan ja ylläpitämään institutionaalista jatkuvuutta tämän alan ammatillisessa työssä. Se on myös työstänyt maailmalta tulevia kulttuurisia tuulia. Useat sen piirissä asioitaan hoitavat ihmiset eivät välitäkään lääketieteellisistä hoidoista. He tuntuvat viestivän suurenmoisesti ja autonomisesti kuin itsensä luonut Jahve konsanaan, että "Olen sellainen kuin olen, tulen olemaan sellainen kuin tulen olemaan, joka tapauksessa aina erilainen kuin mitä te ajattelette."
Niidenkin kohdalla, jotka hakeutuvat lääketieteellisiin hoitoihin, on välttämätöntä hyväksyä heidän toiveensa. Jos toiveet yritetään tuhota, ne useimmiten kivettyvät. Jos toiveita pohditaan avoimessa ilmapiirissä, niistä saadaan selkoa. Tarkoitus ei voi olla muu kuin että henkilö selviää elämästään omin neuvoin.
Aika ei riitä antamaan historiallista perspektiiviä sille suurelle edistykselle, joka viitenätoista vuotena on Transtukipisteen työllä saavutettu. Lopussa kiinnitän huomiota kahteen Transtukipisteen esittämään vaatimukseen, jotka kuvastavat vakavia epäkohtia terveydenhuollossa. Nyt juhlapuhe kääntyy jonkin verran agitatoriseksi:
Niittenkin henkilöiden, jotka eivät koe haluavansa kaikkia sukupuoleen kuulumisen muutoksia on päästävä asianmukaiseen tutkimukseen ja hoitoon.
Alaikäisten henkilöiden on päästävä tutkimuksiin ja hoitoihin.
Henkilötunnuksen muuttaminen on lailla rajattu koskemaan täysi-ikäisiä, mikä ei liene ongelma. Mutta alaikäisten tutkimiselle ja hoitamiselle ei Suomessa ole mitään lain tai asetuksen, vaan vain asenteen luoma este. Jo vuosi sitten STM on kirjeessä ilmoittanut HYKS:lle ja TaYS:lle, että moniammatillisiin tiimeihin voi sisällyttää lasten- ja nuorisopsykiatrian asiantuntemusta. Lobbaamista on jatkettava, jotta tämä myös saadaan aikaan. Kun tietoa on enemmän ja helpommin saatavilla kuin ennen, alaikäisten tutkimisen ja hoitamisen tarve on lisääntynyt eikä tule vähenemään.
Transtukipiste on saanut paljon aikaan trans- ja intersukupuolisten ihmisten sekä transvestiittien ja
ihmisten omaisten tilanteen korjaamiseksi. Tukipiste on kouluttanut ammattilaisia, järjestänyt vertaisryhmiä, levittänyt materiaalia ja lobbannut pysytellen ajan hermolla. Transtukipisteen työtä tarvitaan edelleen ja toivotan sille menestystä.
http://www.seta.fi
Kun kuuntelin Pimenoffin puhetta niin totesin että pitää kunnioittaa niitä jotka tuohon aikaan pystyi rämpimään prosessin läpi. Ei ole mikään ihme että 1900 luvulla, sen lopussakaan ei ollut kovin monta transsukupuolista joka olisi saanut prosessin läpi Suomessa. Kun nyt on kuullut noita kertomuksia siltä ajalta, olen varmistunut entistä enemmän etten olisi pystynyt viemään prosessia silloin läpi. Olisinkohan edes enää hengissä. Kastroimislautakunnan hylkäävä päätös jo muutenkin suureen henkiseen kuormaan olisi ehkä ollut liikaa. En enää ihmettele sitäkin transsukupuolista joka takavuosina tällä palstalla piti aidon transsukupuolisuuden edellytyksenä itsemurhayritystä. Onneksi tilanne lain voimaantulon jälkeen on selkiytynyt paljon ja nykyisin prosessin läpikäyminen on huomattavasti helpompaa, kunhan jaksaa jonotella joka välissä ruuhkan vuoksi.
On ihan leikkiä verrattuna vanhaan aikaan, kukatahansa selväpäinen joka tietää mitä on ja haluaa pääsee läpi minimiajassa. Nykyprosessin kokeneena voin sanoa, että ihan kivaa se oli rampata kelakorvatuilla matkoilla tutkimusyksikössä puhumassa niitä näitä, mutta se mitä olen kuullut esim. Lapparista on ihan toista maasta. Olen kyllä sitä mieltä, että aiheesta kaivattaisiin pätevää historiikkia. Moni vanhan-ajan epäkohta(kuten ns. Tiitisen-lista) on jäänyt pimentoon ja saisi tulla julkistetuksi.
Paula Kokkonen taisi olla pitkään kastraatiolautakunnassa ja hänen mielestään transnainen cisnaisten joukossa samassa huoneessa sairaalassa aiheuttaa jälkimmäisille raiskausvaaran, vaikka samaan aikaan oli ihan miehiäkin sijoitettuina samoihin huoneisiin naisten kanssa.
Törmäsin tuohon Pimenoffin mainitsemaan rikollisuuspuheeseen aiemminkin, kouluaikoina epäiltiin, että sukupuolenkorjaushaaveen takana olisi pyrkimys raiskaukseen. Olihan tämä kastraatiolakikin seksuaalirikollisten itsehillinnän tueksi laadittu, joten kaikki me, jotka olemme kastraatiolain mukaan saaneet hyväksyvän lausunnon olemme vissiin latentteja seksuaalirikollisia? Samaan aikaan kun oli sterilisaatiolaki "kunnollisia" ihmisiä varten.
Suomessa ei ole ainoatakaan transihmisen tekemää raiskaustapausta.
Lapparin seula oli sellainen, että pääasiassa primäärit pääsivät läpi, mutta kovin sattumanvaraista kaikki oli, kiinni pärstäkertoimesta tai oikeammin verbaalisesta lahjakkuudesta. Lapsuusajan dokumentoitu transsukupuolisuus oli kovaa valuuttaa. Eila Sailas sanoi minulle, että kolmessa päivässä hän oli vakuuttunut minusta, että minä olin aito tapaus, sen verran kesti nimittäin dokumenttien saapua vanhalta kotipaikkakunnaltani. Mutta 105 kertaa minä jouduin siitä huolimatta Lapparissa käymään, koska minä olin niin masentunut, etten minä heidän mielestään jaksanut vetää prosessia läpi. Tässä vaiheessa meinasin pyörtyä.
Leikkausjono oli kaksi vuotta ja silloinen kirurgi Liisa Tuominen aikoi lopettaa, eikä ollut tietoa milloin leikkaustoiminta alkaisi sen jälkeen uudelleen. Olisi saattanut mennä vuosia. Kopulta kävi niin, että minusta tuli Liisan viimeinen nainen ja samalla Sinikka Suomisen ensimmäinen, sillä hän oli tuolloin harjoittelemassa.
Minulla oli onnea, koska en ikinä tavannut Heikmania enkä Sorria. Lapparissa Heikmanin toimiston oven luona oli shakkinappula kuningatar. Se kertoo hänestä kaiken. Sorri Taysissä oli aivan yhtä mahdoton.
Kun minä olin jo odottamassa leikkausta niin kirurgi pohdiskelee, että mitenkäs on niin, ettei minun papereissani ole Sorrin lausuntoa lainkaan, voiko hän leikata lainkaan. Leikkasi sitten siitä huolimatta.
Toisin sanoen ammatillisuus oli kaukana. Esiteltiin esimerkiksi Docterin Cross-Gender Questionnaire, se löytyy esimerkiksi GenderTreestä.
löytyy esim. Stakesin julkaisuista;
Rastas, Merja: Oikeus oman identiteetin mukaiseen elämään? Tutkimus transseksuaalien elämästä ja asemasta Suomessa, STH raportteja 55, Valtion Painatuskeskus 1992 ja
Hannuksela, Outi et Tölli, Nina: Sukupuoleen selviytyminen - Seitsemän suomalaista transseksuaalia, Stakes raportteja 224, Gummerus 1998.
Myös Tiia Aarnipuun kirjassa 'Trans, sukupuolen muunnelmia' (Like, 2008) on kokemuksia, mutta ennemminkin yleismaailmallisesti. Lähdeluettelo on mainio.
logiikkaa, että transnaisen halu korjata sukupuolensa liittyis raiskaushalukkuuteen.
http://vts.uni-ulm.de/query/longview.meta.asp?document_id=6433