kun en kertakaikkiaan ymmärrä miksi seurustelevat, perheelliset ja tavalliset ihmiset joilla on kavereita tulevat tänne valittelemaan kun he ovat yksinäisiä? Miten ihminen voi olla yksinäinen jos hänellä on kavereita, ystäviä, kumppani jne?? Kun joillakin ei ole yhtään ketääääään. En kirjoita tätä pahalla ketään kohtaan, mutta kaipaisin vähän valaistusta, minulla ei ole kokemusta mistään tuommoisesta että minulla olisi esim. ystävä ja kokisin itseni silti yksinäiseksi, joten valaiskaahan minua vähän.
Valaiskaa
minua
7230
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Elämä ei ole koskaan ratkaistavissa tai loppu: se on ainainen elämänvirta, joka kulkee äärettömyyksiin loputtomiin. Esim. Oma rasismi ja vihapropagandani on jokin jota ei edes oma nainen ratkaise. Se vain on. Se on elämä.
Kun ne voivat kokea olevansa yksinäisiä, avioliitossakin, mutta joo silloin avioliitto on mennyt pieleen, eli väärän kanssa naimisissa.
Kyllä pitäisi tuntea sellaista yhtenäisyydentunnetta sitten, "muoviavioliitto", "barbie-leikkitalo", tjsp juttua muuten.
Tuollainen ei ole terveellistä kummallekaan.
Ei kai avioliiton ole tarkoituskaan täyttää kaikkia sosiaalisia tarpeita? Mua ainakin ahdistaisi seurustella sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä vika on mussa tai meidän suhteessa jos se kokee olevansa yksinäinen... En pidä sitä kovin terveenä, jos joku yrittää väkisin täyttää kaikki sosiaaliset tarpeensa yhdellä ainoalla ihmissuhteella. Muutenkin normaaleihin suhteisiin kuuluu hyvät ja vähemmän hyvät kaudet, ja esim. kumppanin sairastuminen masennukseen tai johonkin muuhun sairauteen voi johtaa siihen, että kokee yhtäkkiä olevansa todella yksin.
Mulla on kavereita mutta olen silti yksinäinen, kun kaverini on niin erilaisia kuin mä eikä niiden kanssa voi oikein jutella sellaisista asioista jotka on mulle tärkeitä. Kuulumisten vaihto ja small talk sujuu hyvin, mutta kaipaan syvällisiä keskusteluja ja ystäviä joille voi oikeasti kertoa kaiken mikä painaa mieltä, ystäviä jotka ei ehkä ymmärrä kaikkea mutta kuitenkin hyväksyy mut sellaisena kuin olen. Sellaisia mulla ei ole lainkaan.
Tilanteeni ei ole yhtä huono kuin niillä joilla ei ole edes yhtä kaveria, mutta en silti sanoisi että se tekee musta yhtään vähempää yksinäistä. Yksinäisyys on subjektiivinen kokemus, ja joku voi olla aika tyytyväinen elämäänsä ilman kavereita siinä missä joku toinen kaipaa seuraa vuorokauden ympäri. En varmasti ole palstan yksinäisin enkä tahdo vähätellä täysin yksin olevien tilannetta, mutta eri ihmisillä on erilainen tarve sosiaalisille kontakteille. Joillakin se tarve on suurempi kuin toisilla, ja se tarve vaikuttaa paljon siihen kuinka yksinäiseksi itsensä tuntee.
"Tilanteeni ei ole yhtä huono kuin niillä joilla ei ole edes yhtä kaveria"
Itse näkisin, että tilanteesi on olennaisesti huonompi. Toki se on vain oma mielipiteeni. Mikä olisikaan kauheampaa kuin kaverit, joiden kanssa ei voi jutella muuta kuin turhanpäiväistä small talkia, jossa aito minuus piilotetaan jonnekin syvälle ja kauas.
Mutta tosiaan, yksinäisyys on subjektiivinen kokemus. Itse olen lähes täydellisesti yksin, mutta koen vähemmän yksinäisyyttä kuin koskaan aikaisemmin tai tarkemmin sanottuna en koe yksinäisyyttä lainkaan.
Ystävät voi asua kaukana tai niillä voi olla sellainen vaihe elämässä, ettei niillä ole paljon aikaa kavereilleen (esim. pikkulasten vanhemmilla aika on usein kortilla, samoin niillä jotka opiskelee täysipäiväisesti ja käy samalla töissä).
Mullakin on muutama kaveri, kumppani ja äiti. Siinä työn ja opiskelun lisäksi kaikki sosiaaliset kontaktini. En voi kai sanoa olevani ihan yksin, ja luojalle kiitos siitä. Maailma on ihan yksin todella surkea paikka elää. Ihminen kokee yksinäisyyttä erilaisissa tilanteissa. Kun olen töissä tai koulussa en yleensä koe olevani yksin, koska mielelläni juttelen ja otan kontaktia toisiin. Mutta kun olen kotona kissojeni kanssa, välillä tuntuu että olen todella yksinäinen. Ei ole ketään jolle soittaa ja kysyä kuulumisia. Mies asuu eri paikkakunnalla ja äitikin 200km päässä. Kavereiden kanssa yhteydenpito rajoittuu tätänykyä kokonaan facebook:iin. Hekin ovat kaikki toisella paikkakunnalla, ja näen heitä 1- 2 kertaa 6kk aikana enkä voi sanoa että suhteemme olisi kovin syvällinen. Arvomme ovat hyvin erilaiset. Eli kaveruussuhteet voivat olla, ja usein ovatkin, pinnallisia eivätkä oikeasti tukevia. Ja vaikka mieheni on myös paras kaverini, kaipaan elämääni muitakin ihmisiä, naiseuden piirteet eivät useinkaan valkene hänelle. Siinä yksi kuvaus yksinäisyydestä.
Yksinäisyys on tunne. Tunteet ovat _aina_ yksilön subjektiivisiä kokemuksia.
Itselläni ei ole vanhempia tai muita sukulaisia joita nähdä, vaikka tyttöystävä onkin niin ei hän ainoaksi ihmiskontaktiksi riitä. Hän tosin vielä tekee väh. 6 päiväistä työviikkoa yrittäjänä, joten yhteinen aika on vähissä. Kavereita on vain kourallinen(ei ketään kelle soittaa puhuakseen) ja hekin asuvat yhtä lukuunottamatta muissa kaupungeissa, joten näin työttömänä olen yksin päivästä toiseen. Koen yksinäisyyttä päivittäin, joten kutsun itseäni yksinäiseksi vaikka täysin ilman ihmiskontakteja en ole.
Syyt yksinäisyyteeni löytyvät kyllä täysin omasta päästäni, kuten monella muullakin tätä palstaa aktiivisesti lukevalla. Olen myös hyvin valikoiva seurani suhteen, syvälliseen keskusteluun kykenemättömät ja minut sairauksiltani tuomitsevat ihmiset olen jättänyt täysin oman elämäni ulkopuolelle.
Sairauksia joihin liittyy keskeisesti liioiteltu yksinäisyyden tunne on mm. estynyt- ja riippuvainen persoonallisuus, näistä kahdesta kärsiviä suurin osa täällä aktiivisesti yksinäisyyttään valittavista onkin(kuten allekirjoittanutkin).