pelko

Pelottaa, niin paljon etten ole vielä edes uskaltanut jättää ehkäisyä pois, vaikka miehelleni sanoin viime kuukautisten jälkeen jättäväni. Kyse ei itseasiassa ole edes pelosta vaan suoranaisesta kauhusta. Haluan kuitenkin lapsia, joten ajattelin tuota pelkopolia sitten kun sen aika tulee. Jos siitä ei ole apua, haluan pelkosektion. Tämä kauhu on mulla ollut jo ihan nuoresta lähtien.

Mua pelotti synnytys alkuraskaudesta todella paljon ja kun kuuntelin kuulopuheita ja luin tätä palstaa, olin sekoamassa pelosta. Sitten tuli toisen rakenneultran aika ja siellä kätilö jutteli kaikesta ja kysyi, miten suhtaudun synnytykseen.. itse sanoin pelonsekaisin tuntein "ihan hyvin" ja luulin pääseväni tilanteesta pois. Sitten mieheni sanoi, että kyllä se vaimossani monenlaisia tunteita, pelkoakin herättää. ajattelin ensimmäisenä että eikö tuo mies voisi olla hiljaa tuossa ja loin murhaavia katseita mieheeni..että sen pitikin avata suu...

No siinä sitten istuttiin kätilön kanssa (kätilöllä taisi olla ylimääräistä aikaa)..
Kätilö sitten alkoi kertoa KAIKKI synnytyksestä ja kaikesta mitä siihen liittyy jne, käväistiin myös sektiossa ja puolueettomasti kätilö kävi asioita kanssamme läpi. Siinä sitten tunti istuttiin, välillä itkettiin ja välillä naurattikin. Pääsimme kotiin ja aloin mietiskelemään asioita, ja en voi muuta kuin ylistää lopulta miestäni että hän otti asian puheeksi sekä kiittää kätilöä erittäin ammattimaisesta toiminnasta. Tulos oli se että voitin synnytyspelkoni suurelta osin, tietenkin pientä jännitystä ja pelkoa on, mutta se kaiketi kuuluu asiaan. Tosin nyt sektio kuitenkin edessä, mutta täysin muista syistä.

Ei kannata uskoa puoliakaan mitä netissä kirjoitetaan ja jos on pelkoja, niistä kannattaa puhua ehdottomasti kätilön kanssa --ja toisin kuin minä aluksi--suoraan.

Kun tulin raskaaksi ajatukseni synnytyksestä oli positiiviset ja ajattelin että ei siitä mihinkään pääse pakko mikä pakko, turha enempää miettiä. sit kun aika kului ja ylipuolenvälin raskautta olin niin aloin pelkäämään kaikkea, sitä itse sairaalaa, piikkejä, kipua, imukuppia, kaikkea... joten paniikissa puhuin neuvolalääkerille että haluan sektion ja piste. hän ylipuhui minut pelkopolille, jossa kätilön kanssa teimme suunnileman synnytykselleni, mitä puudutteita yms. ja että sain kätilön olemaan koko ajan mun luona ja merkinnän tietoihin. no se auttoi hetkeksi kun taas rupesi pelottamaan sitten tuli se nolo ajatus että etten mä nyt vaan pasko siihen kun synnytän.. no sitä mietin oman aikani, kun se päivä koitti. en pelännyt enkä ajatellut mitään muuta kun sitä että nyt supistaa ja kellotin niitä kävin suihkussa ja kellotin mieheni lähti töihin ja äitini tuli tilalle seuraamaan tilannetta. sitten kun äitini kanssa sairaalaan päästiin niin kivut olivan kovat mutta ei niin kovat etteikö siitä selvinny. se ei ole jatkuvaa kipua. mulla oli vielä raju nopea ensisynnytys ja menisin uudestaa mielelläni kohta puolin :) sain sen kätilön minkä lupasivat ja epiduraalin heti kun olin 4cm auki. sain epiduraalia 3 kertaa synnytyksen aikana ja ilokaasua koko säiliön verran jonka tyytyväisenä imasin tyhjäksi. ei ole pelkäämisen tarvetta, vaikka tiedän että helppo on näin jälkikäteen puhua. mutta kaikki on sen arvosta. ja olen tyytyväinen että välitsin alatie synnytyksen ja sen hetken kun se kipuloppuu seinään ja pieni ruttunaama syllissä... mikään ei ole sen ihanempaa. rohkeasti vaan astu eteenpäin. se on tuntematon tie jokaiselle kun ensimmäistä lähtee odottaa. minusta ainoa ikävä asia oli se tikkaus kun paikat repeili. mutta sen jälkeen pääsin huoneeseen ja vauva syliin sekin unohtui. ja ihan turhaa miettiä tikkauksia tai repeilyjä pieni homma. haavat paranee nopeasti ja tikit hävii 2 viikossa. ne ekat viikot istuin tyynyn päällä. kaikki oli kumminkin niin uutta, ja siellä synnytyksessä ei ehdi ajatella tai pelätä sitä tekee kun käsketään. ja ihan turhaan itse mietin sitä paskomista.. enpä miettinyt tuleeko nyt paskat kun ponnistan. tiesin että tuli varmasti kun antoivat peräruiskeen kun sitä vonkusin ja kun sain ni samantien lähin ponnistaa muksua ulos. loput siitä tuli samana iltana pönttöön mutta tiedän että tuli pöydällekkin :D eipä sillä väliä ole, sanonta käy, ei lasta jos ei paskaakaan. ja se pitää. tukihenkilöt on kaiken a ja o mulla oli mun mies ja oma äiti ja ne teki siitä niin turvallisen. toivottavasti pääset yli pelostasi. se kannattaa!

On tosi hienoa, että mahdollisimman moni pystyy pääsemään kauhustaan eroon pelkopolilla. Se on aika kuluttava ja terveydellekin haitallinen olotila...

Mulla myös tulossa luultavasti sektio, päätettäneen ensi viikolla. Syy lienee lapsen iso koko (ja mun pieni, vaikka lantio lieneekin kai aika "normaali"). Toisaalta olin haluamassa sektiota myös muuten (myös ollut aina tämä pelko), mutta pelkopolille ei lähetetty (ilmeisesti koska sektio tulossa muutenkin). Tosin en pelkopolin uskonut omalla kohdallani edes auttavan (olin tottakai valmis sinne menemään), koska pelko/paniikki ei johdu niinkään tiedon puutteesta, vaan monista muista paljon syvemmistä ja psykologisistakin seikoista, henk.koht. ominaisuuksista (fyysiset ja psyykkiset) sekä siitä, että pelkopoli tuppaa vaan tulemaan liian myöhään jos kyse muusta kuin tiedon puutteesta tai lievistä jännityksistä (mikä keskustelu ja terapia voisi auttaa niin nopeasti, jos syyt syvällä ja moninaisia?)...

ja nuorempana ajattelin etten varmasti selviä, en halunnut muutenkaan lasta mutta synnytyspelko oli yksi syy. Pelkäsin myös raskausajan tutkimuksia, koska gynen käynnitkin (sisätutkimus) oli niin epämiellyttäviä. Ajattelin että raskausaikana varmaan ronkitaan jatkuvasti, hoitajia ja opiskelijoita yms. pällistelee kasapäin vieressä jne.
Niin että...mitäpä en olisi pelännyt. :)

Noh, nyt eka lapsi tulossa ja pelkään synnytystä yllättävän vähän. Etukäteen ajattelin että päädyn/haluan pelkopolille, mutta ei ole ainakaan toistaiseksi ollut tarvetta.
Kauhutarinoiden kohdalla olen äänestänyt jaloillani, turha kuunnella niitä. Jos eivät omalla kohdalla toteudu, olen huolehtinut turhaan. Jos toteutuvat, olen kärsinyt kuukausikaupalla noin vuorokauden sijaan. Plus paranemisvaihe...mutta silti...turha hysterisoitua kun kaikki voi mennä hyvin tai edes ok.

Psyykkaan itseäni myös ajattelemalla, että tälläkin hetkellä naiset ympäri maailman synnyttävät jossain todella alkeellisissa oloissa Suomen sairaaloihin verrattuna. Puhumatta Suomen oloista vielä jokunen vuosikymmen sitten. Molemmat vanhempani ovat syntyneet 40-50-lukujen taitteessa syrjäseuduilla saunanlauteille. Hyvin on mummot selvinneet, "muutamasta" muustakin synnytyksestä (meillä on iiisot suvut). Niin että jos meikäläinen ei selviä suht vaivattomasti noihin kärsimyksiin ja käytettävissä oleviin apukeinoihin verrattuna...jo on ihme. (Tämä on siis psyykkausta, tottakai ymmärrän ettei se aina ole niin riskitöntä ollut/ole tuolla maailmalla...mutta meillä on verraten hyvä tilanne noihin verrattuna). Mulle on tehonnut aina hyvin tällaiset "näytönpaikka" psyykkaukset - "hemmetti jos tuokin on tuosta selvinnyt, niin miksen minä!" Sopii minulle, muttei toki kaikille.

Olen hankkinut asiatietoa synnytyksen etenemisestä, sekin on rauhoittanut.