Aion nyt kertoa oman tarinani pääpiirteittäin, tai ainakin osan siitä. Teen sen osittain siksi, että löytäisin täältä ihmisiä, jotka ovat kokeneet samankaltaisia asioita, ja joiden kanssa voisin jatkossa jutella. Osittain teen tämän siksi, että asioiden kirjoittaminenkin auttaa. Osittain kirjoitan tätä sen takia, koska toivon että voisin olla avuksi muille ihmisille. Toivonkin että rohkeasti kommentoitte ja avaudutte, jotta voitaisiin auttaa toisiamme jakamalla kokemuksia.
Minulle todettiin masennus yli vuosi sitten. Jälkeenpäin ajateltuna, olen todennut olleeni masentunut nyt yhteensä melkein kaksi vuotta. Menin syyskuussa 2008 lääkäriin migreenistä, joka minua on vaivannut jo pienestä lähtien. Lääkäri kysyi minulta, että onko minulla stressiä. Siinä sitten vielä kovan migreenin vaikutuksen alaisena, murruin ihan täysin. Pienen keskustelun jälkeen lääkäri laittoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja antoi masennuslääkereseptin. Psykologilla aloin käydä noin kuukauden päästä kyseisestä lääkärikäynnistä. Lääkkeitä en kuitenkaan aloittanut, koska pelkäsin niiden vaikutusta niin paljon.
Nyt olen siis käynyt yli vuoden puhumassa psykologilla ja jonkin verran se on auttanut. Ainakin olen koko ajan tajunnut vaan paremmin ja paremmin, kuinka syvällä kuopassa olenkaan ollut. Ja matka sieltä ylös on vasta ihan alkutekijöissä. Muistan kun masennukseni todettiin, niin kaikista pahin tunne oli se, kun ei itse osannut yhdistää miksi on masentunut, mistä se johtuu, koska se on alkanut ja miten se lähtee pois. Nykyään ainakin osittain tiedän, psykologin ansiosta, että mistä masennukseni on lähtöisin. Olen ihan "tavallinen" nainen, minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ihan järjettömän kamalaa. Lähisukulaisiani ei ole kuollut, enkä ole kokenut mitään muutakaan niin suurta ja kamalaa. Aluksi syytinkin itseäni tästä kyseisestä aiheesta ja meinasinkin jossain vaiheessa lopettaa psykologikäynnit, koska ajattelin että joku muu tarvitsisi niitä enemmän kuin minä. Minulla oli jopa pari sellaista "ystävää" siihen aikaan, jotka suorastaan väheksyivät oloani. Yksi heistä jopa sanoi, että hän ei voi uskoa, että minulla muka olisi paha olla, koska en ole kokenut mitään pahoja asioita. Se satutti, varsinkin koska kyseessä oli sellainen ihminen, jonka kanssa olin ollut ystävä monia vuosia. Onneksi emme ole sitä enää, koska kyseinen ihminen toi vain painolastia ja sellaisella ystävällä ei kukaan tee mitään. Minä kuuntelin aina häntä ja autoin häntä niin paljon kuin pystyin, unohtaen usein siinä samalla itseni ja omat tarpeeni. Ja silti hän löi minut usein lyttyyn henkisesti.
Psykologi auttoi minua tajuamaan sen, että masennukseni on lähtöisin asioista, jotka ovat vaikuttaneet minuun jo ihan pienestä pitäen. Olen aina antanut muiden pitää minua kynnysmattona, polkea niin kuin huvittaa. Olen unohtanut itseni, en arvosta itseäni, en luota itseeni, en rakasta itseäni, en pidä itsestäni huolta. Tein päätöksiä vain sen perusteella mitä muut minulta odottivat. En koskaan pysähtynyt miettimään mitä itse halusin. Koin rankkoja parisuhteita, kovia eroja, väkivaltaa. Löysin uusia ihania ystäviä, jotka sitten pienen konfliktin tullessa jättivät minut kokonaan. Tiedän, että se on vain elämää, mutta koska en osaa arvostaa itseäni, niin siksi kokemukseni aiheuttivat minulle suuren mörön, nimeltä masennus.
Aloitin masennuslääkkeet vasta menneenä kesänä, mutta jo tässä alle puolen vuoden lääkkeiden syönnin jälkeen olen jo todennut, että paras hoitomuoto on lääkkeet ja terapia yhdessä. En pelkää enää lääkkeitä, vaan ne ovat minulle suuri voimavara, joka auttaa minut toivottavasti joskus ulos tästä masennuksesta.
Ensimmäinen askel kohti paranemista on minun osaltani hoidettu, ja se on se, että olen osittain tajunnut mistä tämä kaikki johtuu. Kuitenkin minulla on vielä edessäni pitkä ja pelottava tie kohti sitä, kun olen kokonaan parantunut. Vaikka minulla on nyt syyt, niin keinot asioiden muuttamiseen ja parantumiseen on todella vaikea löytää ja se vie aikaa. Olen kuitenkin uskaltanut jo antaa niiden ihmisten poistua elämästäni, jotka siinä eivät todella halua olla ja jotka toivat siihen vain lisää painolastia. Olen alkanut selvittämään, mitä itse todella haluan tulevaisuudelta. Pyrin kovasti esimerkiksi tällä hetkellä opiskelemaan alalle, jonne luultavasti kukaan ei minun olettanut koskaan hakevan. Mutta se on se mitä itse haluan. En myöskään anna enää toisten polkea itseäni niin pahasti, ja se on pitkälti tullut sen jälkeen, kun olen aloittanut lääkityksen. Nyt olen nimittäin joutunut pitämään pahan ripulin takia kaksi viikkoa väliä lääkityksessä, ja nyt olen taas jotenkin todella haavoittuvainen, rikki, väsynyt, neuroottinen ja ahdistunut. En malta odottaa, että otan taas aamulla "pitkästä aikaa" lääkkeen.
Haluan vain sanoa kaikille, jotka tätä lukevat, että älkää ikinä unohtako itseänne. Muistakaa että kaikki asiat, ihmissuhteet jne. elämässänne lähtevät aina teistä itsestänne.
Minulle todettiin masennus yli vuosi sitten. Jälkeenpäin ajateltuna, olen todennut olleeni masentunut nyt yhteensä melkein kaksi vuotta. Menin syyskuussa 2008 lääkäriin migreenistä, joka minua on vaivannut jo pienestä lähtien. Lääkäri kysyi minulta, että onko minulla stressiä. Siinä sitten vielä kovan migreenin vaikutuksen alaisena, murruin ihan täysin. Pienen keskustelun jälkeen lääkäri laittoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja antoi masennuslääkereseptin. Psykologilla aloin käydä noin kuukauden päästä kyseisestä lääkärikäynnistä. Lääkkeitä en kuitenkaan aloittanut, koska pelkäsin niiden vaikutusta niin paljon.
Nyt olen siis käynyt yli vuoden puhumassa psykologilla ja jonkin verran se on auttanut. Ainakin olen koko ajan tajunnut vaan paremmin ja paremmin, kuinka syvällä kuopassa olenkaan ollut. Ja matka sieltä ylös on vasta ihan alkutekijöissä. Muistan kun masennukseni todettiin, niin kaikista pahin tunne oli se, kun ei itse osannut yhdistää miksi on masentunut, mistä se johtuu, koska se on alkanut ja miten se lähtee pois. Nykyään ainakin osittain tiedän, psykologin ansiosta, että mistä masennukseni on lähtöisin. Olen ihan "tavallinen" nainen, minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ihan järjettömän kamalaa. Lähisukulaisiani ei ole kuollut, enkä ole kokenut mitään muutakaan niin suurta ja kamalaa. Aluksi syytinkin itseäni tästä kyseisestä aiheesta ja meinasinkin jossain vaiheessa lopettaa psykologikäynnit, koska ajattelin että joku muu tarvitsisi niitä enemmän kuin minä. Minulla oli jopa pari sellaista "ystävää" siihen aikaan, jotka suorastaan väheksyivät oloani. Yksi heistä jopa sanoi, että hän ei voi uskoa, että minulla muka olisi paha olla, koska en ole kokenut mitään pahoja asioita. Se satutti, varsinkin koska kyseessä oli sellainen ihminen, jonka kanssa olin ollut ystävä monia vuosia. Onneksi emme ole sitä enää, koska kyseinen ihminen toi vain painolastia ja sellaisella ystävällä ei kukaan tee mitään. Minä kuuntelin aina häntä ja autoin häntä niin paljon kuin pystyin, unohtaen usein siinä samalla itseni ja omat tarpeeni. Ja silti hän löi minut usein lyttyyn henkisesti.
Psykologi auttoi minua tajuamaan sen, että masennukseni on lähtöisin asioista, jotka ovat vaikuttaneet minuun jo ihan pienestä pitäen. Olen aina antanut muiden pitää minua kynnysmattona, polkea niin kuin huvittaa. Olen unohtanut itseni, en arvosta itseäni, en luota itseeni, en rakasta itseäni, en pidä itsestäni huolta. Tein päätöksiä vain sen perusteella mitä muut minulta odottivat. En koskaan pysähtynyt miettimään mitä itse halusin. Koin rankkoja parisuhteita, kovia eroja, väkivaltaa. Löysin uusia ihania ystäviä, jotka sitten pienen konfliktin tullessa jättivät minut kokonaan. Tiedän, että se on vain elämää, mutta koska en osaa arvostaa itseäni, niin siksi kokemukseni aiheuttivat minulle suuren mörön, nimeltä masennus.
Aloitin masennuslääkkeet vasta menneenä kesänä, mutta jo tässä alle puolen vuoden lääkkeiden syönnin jälkeen olen jo todennut, että paras hoitomuoto on lääkkeet ja terapia yhdessä. En pelkää enää lääkkeitä, vaan ne ovat minulle suuri voimavara, joka auttaa minut toivottavasti joskus ulos tästä masennuksesta.
Ensimmäinen askel kohti paranemista on minun osaltani hoidettu, ja se on se, että olen osittain tajunnut mistä tämä kaikki johtuu. Kuitenkin minulla on vielä edessäni pitkä ja pelottava tie kohti sitä, kun olen kokonaan parantunut. Vaikka minulla on nyt syyt, niin keinot asioiden muuttamiseen ja parantumiseen on todella vaikea löytää ja se vie aikaa. Olen kuitenkin uskaltanut jo antaa niiden ihmisten poistua elämästäni, jotka siinä eivät todella halua olla ja jotka toivat siihen vain lisää painolastia. Olen alkanut selvittämään, mitä itse todella haluan tulevaisuudelta. Pyrin kovasti esimerkiksi tällä hetkellä opiskelemaan alalle, jonne luultavasti kukaan ei minun olettanut koskaan hakevan. Mutta se on se mitä itse haluan. En myöskään anna enää toisten polkea itseäni niin pahasti, ja se on pitkälti tullut sen jälkeen, kun olen aloittanut lääkityksen. Nyt olen nimittäin joutunut pitämään pahan ripulin takia kaksi viikkoa väliä lääkityksessä, ja nyt olen taas jotenkin todella haavoittuvainen, rikki, väsynyt, neuroottinen ja ahdistunut. En malta odottaa, että otan taas aamulla "pitkästä aikaa" lääkkeen.
Haluan vain sanoa kaikille, jotka tätä lukevat, että älkää ikinä unohtako itseänne. Muistakaa että kaikki asiat, ihmissuhteet jne. elämässänne lähtevät aina teistä itsestänne.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä teksti! Näinhän se juuri on. Ja kun itse alkaa tervehtyä, se ei sovikaan narsistisesti käyttäytyvän lähipiirin pirtaan että pinnistelee pois kynnysmaton paikalta. Älä sure, uusia hyviä ystäviä on tulossa. Joogaa suosittelen sinullekin. Ja Tommy Hellsteniä. Patenttilääkkeitä oikein nautittuina.