Olen juuri tässä lähdössä armeijaan tosin iloisin ja tosin haikein mielin. Kaikissa armeijaan liittyvissä lapuissa sanotaan, että on kiva mennä vihreisiin, “jos siviili asiat ovat kunnossa”. Uskon varmasti tuohon, mutta omalta osaltani ne eivät ole niinkään helpot.
Täytän juuri 20 vuotta ja noin 2 kuukautta sitten eronnut odottavan lapsen äidistä, koska elämämme alkoi menemään yhdessä niin sekaisin, että sellaiseen maailmaan lapsen ei olisi ollut hyvä syntyä. Itse silloin join paljon suruuni omien paskojen tekojeni takia häntä kohtaan ja osaksi siitä, että en olisi halunnut tulla isäksi (lapsemme ei ollut siis suunniteltu).
Tällä hetkellä minun ja lapseni äidistä tuntuu hyvältä, että erosimme, koska kummatkin olemme kasvaneet ihmisinä ja vahvistuneet siitä. Mä olen alkanut pikku hiljaa pääsemään alkoholista eroon ja muutenkin elämä menee parempaan suuntaan sillä osin. Jotenkin tasaisemmin….
Mutta arvoituksellinen pointti mielessäni on se, että voisinko olla silloin hyvä isä, jos emme ole yhdessä kun lapsi syntyy. Emme olisikaan se ydilliperhe jossa olen saanut itse kasvaa. Kuvittelin aina, että voisin tehdä ensin talon hankkia töitä ja rakentaa muutenkin elämän lasta varten, kuten vanhempani. Tiedän sen, että jos suhde olisi jatkunut, niin lapsi olisi joutunut elämään hyvin tasapainotonta elämää, mutta voinko olla siltikään hyvä isä, jos en ole mukana, jokaisen päivän arkiaskareissa? Missä on raja kuinka paljon lastaan nähdään ja kuinka paljon ei? Haluaisin vain antaa lapselleni parasta mitä vain osaan, mutta osaanko sitä eronneena?
Koska se perhe ajatus jotenkin ahdistaa, kun kuitenkin haluaisin vielä katsoa elämää ja samalla olla hyvä isä, mutta voiko näitä kaikkia edes saada? Vaadinko elämältä liikaa?
Pelkään, että joutuisin valitsemaan niin, että joko olet hyvä isä ja elät perheessä taikka sitten paska ja katsot vielä elämääsi, kuten muut nuoret jne… Päässä pyörii niin paljon asioita, joihin en saa tai osaa antaa vastauksia.
Täytän juuri 20 vuotta ja noin 2 kuukautta sitten eronnut odottavan lapsen äidistä, koska elämämme alkoi menemään yhdessä niin sekaisin, että sellaiseen maailmaan lapsen ei olisi ollut hyvä syntyä. Itse silloin join paljon suruuni omien paskojen tekojeni takia häntä kohtaan ja osaksi siitä, että en olisi halunnut tulla isäksi (lapsemme ei ollut siis suunniteltu).
Tällä hetkellä minun ja lapseni äidistä tuntuu hyvältä, että erosimme, koska kummatkin olemme kasvaneet ihmisinä ja vahvistuneet siitä. Mä olen alkanut pikku hiljaa pääsemään alkoholista eroon ja muutenkin elämä menee parempaan suuntaan sillä osin. Jotenkin tasaisemmin….
Mutta arvoituksellinen pointti mielessäni on se, että voisinko olla silloin hyvä isä, jos emme ole yhdessä kun lapsi syntyy. Emme olisikaan se ydilliperhe jossa olen saanut itse kasvaa. Kuvittelin aina, että voisin tehdä ensin talon hankkia töitä ja rakentaa muutenkin elämän lasta varten, kuten vanhempani. Tiedän sen, että jos suhde olisi jatkunut, niin lapsi olisi joutunut elämään hyvin tasapainotonta elämää, mutta voinko olla siltikään hyvä isä, jos en ole mukana, jokaisen päivän arkiaskareissa? Missä on raja kuinka paljon lastaan nähdään ja kuinka paljon ei? Haluaisin vain antaa lapselleni parasta mitä vain osaan, mutta osaanko sitä eronneena?
Koska se perhe ajatus jotenkin ahdistaa, kun kuitenkin haluaisin vielä katsoa elämää ja samalla olla hyvä isä, mutta voiko näitä kaikkia edes saada? Vaadinko elämältä liikaa?
Pelkään, että joutuisin valitsemaan niin, että joko olet hyvä isä ja elät perheessä taikka sitten paska ja katsot vielä elämääsi, kuten muut nuoret jne… Päässä pyörii niin paljon asioita, joihin en saa tai osaa antaa vastauksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mikä on ydilliperhe? Ja etkö sä vieläkään ole mennyt sinne armeijaan?!?!? Samaa virttä lauloit jo loppukesästä toisella palstalla.
Tästä ei ole kauaa kun tänne on postattu täsmälleen sama teksti ja nyt kysynkin, että miksi...
Hyvin tasapainoiselta ja TAVALLISELTA nuorelta mieheltä, joten mielestäni ajatuksesi ovat vallan hienoja. Hienoa että joku jaksaa miettiä ja puhua asioistaan, vaikka sitten täälä. Minä neuvoisin ihan ensiksi menemään vaikka sosiaalitoimistoon lastenvalvojalle tms puhumaan, he osaavat neuvoa näissä asioissa eteenpäin. Tosiasia on että ihmiset eroavat ja liittoutuvat, on erilaisia tilanteita kuten ihmisiäkin. Kyllä sinulle varmasti löytyy oma polku jota kulkea:) Tsemppiä elämääsi!!!