Onko täällä muita, ketkä ovat painotaan normaalipainossa/ylipainossa, mutta ovat henkisesti hyvin sairaita anorektikkoja? Tavallaan haluan apua, että kykenisin taas laihtumaan. Vihaan itseäni, eikä kukaan ota minua tosissaan! Olen normaalipainossa (bmi 18), enkä täytä näinollen anoreksian kriteereitä. Nyt on jo toinen päivä ahmimiskohtausta meneillään, rahat loppu, en jaksa pitää yhteyttä kehnkään ja vituttaa. Haluaisin apua, mutta en saa koska olen liian LÄSKI!
Normaalipainoiset anorektikot
kakkumaakari
121685
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Joo, sama juttu mulla :/ Painoindeksi jotain18 tai vähän alle ja kukaan ei ota tosissaan, vaikka mieli ja ajatukset ovat kuin anorektikolla. Turhauttavaa, aina pitäis olla täys luuranko että voi muka olla 'anorektikko'.. hohhoih.
Itselläni vähän samankaltainen tilanne. Olen tosin myös bulimikko. Olen 28-vuotias,harrastan kehonrakennusta ja olen muutaman kilon verran ylipainoinen. (160cm/67kg)
Elän siinä omassa maailmassani,johon kukaan ei pääse,jossa kukaan ei voi satuttaa,jossa on minä olen turvassa.
Syömishäiriöinen olen tosin ollut jo yli 10 vuotta, paino on heitellyt alimmillaan 58 kilossa,ylimmillään 106 kiloa.Eli en koskaan ole ollut langanlaiha. Tuntuu,että olen kaikkien suurennuslasin alla,nyt kuin vihdoin olen taas lähes normaalipainoinen. Minun kehoni ei ole enää minun. Se on kaikkien omaisuutta,enkä ikinä välty tuntemattomien selkääntaputuksilta "vau ku sä oot laihtunut ja nykyään niin sievä" . Olen niin väsynyt kuulemaan tuota jankkaamista,etten jaksa enää edes kommentoida mitään. "Kerro mulle,miten sä oot tehnyt ton??" Ei vaan oikeasti enää jaksaisi.Ihmiset jotka hädin tuskin ennen edes katsoivat silmiin,kiehnäävät jatkuvasti kyljessä loputtomine mielistelyineen. Heidän ei tosin tarvitse tietää salaisuuttani. Rankkaa treenaamista, alle 1000 kaloria päivässä,turvaruokia,oksentamista,sääntöjä,rituaaleja,päänsärkyä,minuuttiaikatauluani,vatsakipua,sydämentykytystä,itkuraivareita yksinäisyydessä... mitä vielä. Ja pelko. Että joku ylimääräinen tajuaa,mistä on kyse.Välistä läträän alkoholin kanssa,ihan vain huvikseni,ettei tarvitse miettiä mitään. Tuijottaa telkkaria ja juoda viiniä kynttiänvalossa.Ihan yksin.Haluan olla rauhassa.
Onhan minulla muutama jotka tietää,puoliso ja pari ystävää. Ne muut,miettikää rauhassa,miten minä tämän teen. Miettikää vielä,pystyttekö itse tähän,riittääkö sisu,itsekuri ja oletteko henkisesti tarpeeksi vahvoja. Nimittäin,tällä on hintansa. Oli elopaino mikä hyvänsä.
vähän samanlaista on mullakin.. en katso itseäni (enää) anorektikoksi, koska olen niin lihava, vaan pidän itseäni sitten ehkä bulimikkona tai jonain.. ja kun ahminkin yms.
ajatusmallini on aika vääristynyt. vaikka oon jtn 164 pitkä, niin oon ihan varma, että olisin sopivan kokoinen 38-35 kiloisena. vaikka muita samoissa mitoissa olevia pitäisin huolestuttavan alipainoisina. oon periaatteessa tiedostanu sairauteni aika alusta asti, en aluksi vain sitä myöntänyt, enkä vieläkään oikein erota tervettä sairaasta. esim. joskus olin lukenut jostain tytöstä, joka laihtui kuukaudessa 10 kiloa, vaikkei ollut alunperinkään ylipainoinen. päässä pyöri ajatukset kuten "miks mä en pysty, vaikka muut pystyy, miks mä oon näin paska" yms. yhtäkkiä mulle tuli mieleen, että "hetkonen, ei kaikki pysty siihen, ei siihen pystytä.. se tyttö oli sairas". silloin tavallaan vähän tajusin, että ajatusmallini on niin.. sairas.
olen aika samassa tilanteessa mutta painoindeksi 21, eli paino on 56 ja pituus 160 ja kaikki
sanovat että ne ovat unelmamitat, mutta omasta mielestäni en näytä hyvältä enkä ole tyytyväinen
painooni, olin vuosis itten 48kg ja haluisin siihen takaisin, vaikka tiedän itsekkin miten ssairas ajatusmaailmani on, en myönnä kenellekkään että sairastan vaikka tiedän sen itsekkin ja yritän vain koko ajan laihduttaa mutta en enää pysty, se on vienyt kaikki voimani, kunpa minulla olisi viel samanlainen tahdonvoima kuin oli 1,5 vuotta sitten....
Kuin tunnustaudun tähän kastiin itsekin.
Kaksi vuotta sitten painoni oli n.15kg vähemmän kuin tänään, nyt olen n.165cm/~57kg ja vihaan kuvaani. Onnistuin hävittämään vaa'an jonkinlaisessa parantumisyrityksessä, vaan peili kummittelee samoin tavoin kuin tuo mittarikin aikoinaan.. Henkinen ja fyysinen olemus kärsii. Paastoan pari viikkoa, elän vajaalla 400kcal:la ja treenaan hulluna ja pian sorrunkin mässäilemään ja tuo syömisputki kestää aina sen viikon/pari, kunnes sama alkaa uudestaan. Olen TODELLA turhautunut ja suoranaisesti oksettaa nähdä omat selluliitit ja tuntea olonsa suureksi. Ahdistun mentessäni ihmistenilmoille ja rajoitankin liikkumistani ulkona, vain koska näytän tältä.
Ja kaikki tämä kuullostaa omaan korvaanikin niin epäterveelliseltä kuin vain voi, vaan en koe, että tarvitsisin apua tähän. Miksen koe tunnetasolla tätä sairautena, ja miksi kuuntelen järjen sijasta tunteitani?
Haluaisin niin kovin olla se pieni minä, mikä pari vuotta sitten olin, vaan kymmeniä kertoja ole yrittänyt laihduttaa ja aina epäonnistunut..
Tuntuu pahalta.
Ja nyt meneillään jälleen pieni tovi paastoa.:<
On tämä kurjaa, sitovaa, voimiavievää, itsekästä, typerää...
Olen itse 20 vuotias ja entinen(?) bulimikko, nuoremmalla veljelläni oli anoreksia ja hän oli aina vanhempieni lempilapsi. Siitä lie tullut se, että olen hakenut hyväksyntää laihduttamalla... Oma BMI:ni on tällä hetkellä niin pilvissä, etten tahdo edes ajatella, pituus 160/paino 67 (mutta toivoakseni johtuu siitä, etten ole kyennyt käymään vessassa toimittamassa tarpeitani sitten lauantain).
Parhaimmillani (pahimmillani?) painoin joskus vuonna käpy ja nakki 54kg ja olin onnellinen viikon, sitten kotiporukka pakotti syömään ja aloin lihoa. Ja kierre on jatkunut nyt kolmisen vuotta. Kun aloitin ensimmäiset pillerini, paino nousi kolme kiloa, seuraavien kanssa kävi samoin. Sitten muutin asumaan yksin ja aloitin amiksen. Koulun vieressä on Mäkki, ja luokkakaverilla niin huono itsetunto, ettei se uskalla mennä sinne yksin syömään. Enkä mä halunnut loukata sitä, joten menin aina kiltisti mukana. Ja söin mukana.
Ja aina siinä istuessani tunsin, miten leviin, ihan vaan siitä hajusta, mikä siellä on. Ja jokainen suupala tursottaa lisää. Mut aina oli pakko syödä, koska muuten se mun kaveri ei olis syöny, ja sit se olis ollu vihanen mulle, kun en päästäny sitä syömään... Hassu ihminen, ottais vastuun omasta itsestään...
Mutta tässä sitä ollaan, lihavana ja läskinä. Oon yrittäny olla painonvartijoissa ja vaikka missä, mutten ole kyenny laihduttamaan: Paino seilaa edestakasin ku lampaan perse. Eikä poikaystävä tue ollenkaan, vaikka sen takia lupasin ruveta kuiville. AInut jolle voisin ehkä puhua, on sen sisko, mut sillä on nyt niin paljon kaikkia muitakin häiriöitä, etten uskalla sanoa mitään. Ties vaikka tappais ittensä...
En uskalla valittaa enempää... mutta muhun saa ottaa yhteyttä.
osoitteeseen:
[email protected]
No joo, paino heittelee välillä 115kg ja 73 kg. Vakavaa ahmimista, oksentelua ja kausittain paastoamista. Itse miellän itseni bulimikoksi, mutta terapiassa käydessä olen huomannut omaavani anorektisiä piirteitä. Mutta en vaan kykene uskomaan että niinkin lihava kuin minä, voisi sanoa itseään anorektikoksi. Liian lihava sellaiseen. Haluaisin kylläkin olla luuranko. Mieluummin lauta kuin läskikasa.
Minulla oli ja on sama juttu. Haluaisin parantua, mutta kukaan ei ota minua ja sh:tani kauhean tosissaan tai pidä sitä vakavana juttuna. Olin keväällä sairaalassakin itsetuhoisen käytöksen ja sh:n takia. Sieltä sain bulimikon paperit, vaikka lopetin melk. syömisen. Mun bmi oli vajaa 16, eikä minulle tehty a-diaknoosia. Vähän aikaa sitten meinasin kuolla sydäriin, koska näännytin itseni nälkään. Silloinkaan en saanut apua, vaan käskettiin syömään vähemmän, kun muka ahmin ja paastosin. Nyt bmi:ni on 18.5, syöminen menee pieleen. En tiedä tuleeko minusta pian läski vai laihdun anorektikoksi. En saa apua, käyn 2kk:n välein psykologilla.
ai katsokaas meit on täällä monia :). Samaistun joukkooni. Sairastuin bulimareksiaan, kun aloitin e-pillerit. Lihoin, ja mittani oli tuolloin n.164/54. Laihdutin kymmenen kiloa. Sitten tuli joku kausi jossa "koitin paranemista" ja söin kaikkee mitä huvitti ja PALJON, joten äkkiihän siinä sit paisuttiin normaalipainoon. No lihominen vaan jatku ja jatku viime syksyn, sit aloin vähentää syömistä.. Tuntu et en laihtunu yhtään.. Mut nyt välillä oon tosi vähällä ruualla ja välillä ahmin ihan saatanasti (mm. pääsiäisenä neljän päivän putki). Ennen pääsiäistä olin about 166/48,5 enkä tasan mene vaa'alle. Paino heittelee. Vuoroin ahmin, vuoroin paaston. Jos en kituuta, koen siltikin itseni suursyömäriksi... Kaikki tää on tapahtunu vuodessa.
Mulla myös ihan normaali paino, 60kg ja pituutta 165cm. Lihaksia on myös jonkin verran, eli paino ei edes pelkkää läskiä. Periaattessa tiedän, että mulla ei ole mitään syytä alkaa laihduttamaan vaihdulla, voisin pudottaa painoa terveellisesti ja kuntoilla vaan enemmän, niin saisin kiinteän ja normaalin vartalon.
Silti nyt kesän lähestyessä on iskenyt sellainen paniikki, että pakko pudottaa painoa. Ihailen laihoja ihmisiä ja haluaisin olla itsekin sellainen. En voi olla tökkimättä mahaani ja miettimättä kuinka paljon siinä on läskiä.
Mulla oli masennusta pitkään ja kauheita ahmimiskohtauksia. Nyt yritän "korjata" asiaa laihduttamalla anorektikon tavoin, eli pahimmillaan alle 500kcal/ päivä. Tiedän että ei pitäisi, mutta kun...
aloitin blogin joka löytyy googlen kautta sanalla unensieppaajanmaa
aika sekavaa tekstii, mutta niin on ajatuksetkin. jos löytyisi joku joa ymmärtää mun ajatuksia tai jos on samantyylisii ajatuksii
Lihoin bedin takia ylipainoiseksi alipainoisesta ja nyt olen saanut itseni painoindeksiin 23. (Korkeimmillaan bmi yli 30) Ja nyt taas vanhat anoreksiaoireet pukkaamassa päälle. Itsekuri on niin vahvana etten ole kuukausiin syönyt kuin tietyn rajoitetun mallin mukaan.
700 kaloriakin tuntuu liialta, yli tuhannen alkaa jo ahdistaa... Olen liikkunut monta kuukautta ja alan olla suht kiinteä mutta silti kulutan liikaa aikaa pohtien näitä löllöjäni. Poikaystävä sanoo että olen sopiva. Itselleni en ole sopiva. Olen liian iso, haluan olla hento ja hoikka. Painotavoitteeni on ensialkuun 60 kilossa, sitten 55 kilossa. Toivottavasti osaan lopettaa tällä kertaa..
Olen ihan pakkomielteinen tämän painon suhteen. Ramppaan harvase päivä vaa´alla ja tuntuu kamalalta etten näin kesän koittaessa päässytkään mittoihin mihin halusin.