Olen tässä nyt jonkin aikaa työstänyt erästä fantasiatarinaani ja haluaisin nyt kuulla teidän mielipiteitänne. Kommenttia toivoisin lähinnä kirjoitustyylistä ja onko tyylini kirjoittaa tylsää/hankalaa/vaikeaselkoista. Itse tarinan pätkääkin saa toki kommentoida, miltäs kuullostaa ja lukisitko lisää yms. ?
Tästä ei tosin itse juonta saa selville, sillä en uskalla sitä ihan kaikelle kansalle julistaa enkä viitsisi ruveta tässä selvittelemään sen tarkemmin. :) Ensimmäinen pätkä (""-merkkien sisällä oleva) on tuoreempi kappale kuin jälkimmäinen, mutta itse en ainakaan huomaa kauheasti eroa näiden välillä. Paitsi kielioppini on mahdollisesti parantunut..
--------------
“ Kadotus, menehtynyt toivo.. Voi, miksi me emme enää kykene näkemään lastemme tuskaa, avaamaan silmiämme heidän epätoivolleen.
Olemmeko me viimein tulleet kuuroiksi rakkaidemme pyynnöille, vai olemmeko vain unohtaneet heidän olemassaolonsa, kuten he ovat unohtaneet meidät? Pimeydessä me hapuilemme, vailla turvaa, vailla määränpäätä. Tämä luonnoton hämärä sokaisee harhailevan katseemme, estää meitä näkemästä ja tekee meidät sokeiksi maailmamme hädälle. Emme enää kuule elon hiljaista kauneutta taikka yksinäisyyden piinaavaa kaipuuta. Kuin olisimme unohtaneet miltä vastasyntyneen kevätpuron suloinen solina kuulostaa, miten vehreä suviruoho tanssahtelee rakkaan maamme pinnalla, ja miten petollisen hiljaiset ovat Varjojen askeleet yön pimetessä..
Voi kuulkaa veljeni, sisareni ja rakkaani, miten meidän äänemme on kuihtunut, hiljaa kuiskaillen kuin kuoleva syystuuli me lausumme lohdutuksen sanoja lastemme korviin.
Mutta meidän lapsemme eivät enää kuule meitä, he eivät näe meitä, joten iäksi he ovat meidät unohtaneet. Ja kuinka surulliseksi se meidät tekeekään, murheelliseksi, emmekä me enää ole vapaita sillä heidän pelkonsa, epäluottamuksensa ja vihansa on kietoutunut ivaillen ympärillemme, kadottaen meidät loputtoman synkkään unohdukseen. Tunnetteko tuon sanoinkuvaamattoman pimeyden, sen pahuuden jonka nimeä emme rohkene mainita, varjostavan elämää kaikkialla? Minne ikinä kuljemmekin, se pahuus kulkee ilkamoiden vastaan, vangiten meidät petolliseen hymyynsä, ajaen lopulta meidät maanpakoon omasta valtakunnastamme.”
“ Oi, rakas isäni, olen voipunut enkä tahdo kotini näkevän tuhoaan. Anna kauniin tyttäresi jälleen loistaa kaikessa kauneudessaan..”
Tästä ei tosin itse juonta saa selville, sillä en uskalla sitä ihan kaikelle kansalle julistaa enkä viitsisi ruveta tässä selvittelemään sen tarkemmin. :) Ensimmäinen pätkä (""-merkkien sisällä oleva) on tuoreempi kappale kuin jälkimmäinen, mutta itse en ainakaan huomaa kauheasti eroa näiden välillä. Paitsi kielioppini on mahdollisesti parantunut..
--------------
“ Kadotus, menehtynyt toivo.. Voi, miksi me emme enää kykene näkemään lastemme tuskaa, avaamaan silmiämme heidän epätoivolleen.
Olemmeko me viimein tulleet kuuroiksi rakkaidemme pyynnöille, vai olemmeko vain unohtaneet heidän olemassaolonsa, kuten he ovat unohtaneet meidät? Pimeydessä me hapuilemme, vailla turvaa, vailla määränpäätä. Tämä luonnoton hämärä sokaisee harhailevan katseemme, estää meitä näkemästä ja tekee meidät sokeiksi maailmamme hädälle. Emme enää kuule elon hiljaista kauneutta taikka yksinäisyyden piinaavaa kaipuuta. Kuin olisimme unohtaneet miltä vastasyntyneen kevätpuron suloinen solina kuulostaa, miten vehreä suviruoho tanssahtelee rakkaan maamme pinnalla, ja miten petollisen hiljaiset ovat Varjojen askeleet yön pimetessä..
Voi kuulkaa veljeni, sisareni ja rakkaani, miten meidän äänemme on kuihtunut, hiljaa kuiskaillen kuin kuoleva syystuuli me lausumme lohdutuksen sanoja lastemme korviin.
Mutta meidän lapsemme eivät enää kuule meitä, he eivät näe meitä, joten iäksi he ovat meidät unohtaneet. Ja kuinka surulliseksi se meidät tekeekään, murheelliseksi, emmekä me enää ole vapaita sillä heidän pelkonsa, epäluottamuksensa ja vihansa on kietoutunut ivaillen ympärillemme, kadottaen meidät loputtoman synkkään unohdukseen. Tunnetteko tuon sanoinkuvaamattoman pimeyden, sen pahuuden jonka nimeä emme rohkene mainita, varjostavan elämää kaikkialla? Minne ikinä kuljemmekin, se pahuus kulkee ilkamoiden vastaan, vangiten meidät petolliseen hymyynsä, ajaen lopulta meidät maanpakoon omasta valtakunnastamme.”
“ Oi, rakas isäni, olen voipunut enkä tahdo kotini näkevän tuhoaan. Anna kauniin tyttäresi jälleen loistaa kaikessa kauneudessaan..”
Vastaukset 16
Vanhimmat
Nousevan auringon toivoa tuova kajo ei enää riittänyt valaisemaan suurta linnanpihaa, sen kauniita veistoksia tai kuihtuneita ruusuja.
Hovin koristeelliset ikkunat eivät enää loistaneet kaikessa kirkkaudessaan kilpaa auringon kanssa.
Ei ollut riittävästi valoa valaisemaan tätä valtakuntaa, eikä riittävästi toivoa tuomaan enää elämää.
Ruuhkaiset torit, joissa yleensä torikauppiaat kaupittelivat kovaäänisesti huolella valmistettuja käsitöitään. Sekä onnellisena uuteen aamuun heränneet ihmiset joiden hyväntuulinen puheensorina toivotti matkaajan tervetulleeksi.
Kaikki se, oli kadotettu ikuiseen pimeyteen.
Pimeyteen, jota ei valo ajaisi pois. Kuin yrittäisit sytyttää soihtusi rankkasateessa.
Tämä olisi oleva ikuinen yö, yö ilman aamunkoita. Ilman toivoa.
Rakastava ja lempeä kuningas oli kuollut. Ei enää olisi rauhaa kansalle, ei enää rakkautta pitämään valtakuntaa koossa.
Sillä uuden kuninkaan sydän oli vihan ja ahneuden vääristämä. Sir Drakelius, Feroijien johtaja, oli ottanut paikkansa kuninkaana, murhattuaan ensin itse kuninkaan sekä murhauttanut hänen ainoan kruununperijänsä.
Hänen liittolaisensa pitivät huolen, että vastustajat ja kapinalliset nujerrettiin. Kukaan ei enää rohjennut vastustaa heitä, Pimeyden ikuisia palvelijoita.
Kuten kuningas, kaikki muutkin valtaapitävät oltiin joko teloitettu tai murhattu julmasti koteihinsa.
Millainen sotajoukko oli kykenevä tuhoamaan heidät kaikki, kylmäverisesti, täysin säälimättömästi? Millainen sotajoukko saattoi tappaa viattomatkin, naiset sekä lapsetkin?
Ei kukaan, sillä maan hirveimpiin petoksiin ei koskaan kuulunut armeijaa, hirvittävät teot tulivat pimeydestä itsestään. Varjoksi vääristyneestä Valosta.
Sankarista, toivosta, sekä niiden vastakohdasta.
Ei enää olisi Valoa hänelle. Ei enää kauneutta nähtäväksi. Hänen silmänsä olivat sokaistuneet, nähden vain vihaa, katkeruutta ja tuskaa.
Ja kaikki se mistä hän ennen iloitsi, muuttui hänelle suruksi. Sillä Pimeys on sokea onnelle, mutta samalla niin syvästi riippuvainen epätoivosta ja tuskasta.
Kaikki mikä ennen oli hänelle rakasta, oli enää vain sisimmissä vellova tuli. Tuli, joka kyti raivosta, vihasta ja välinpitämättömyydestä.
Kuitenkin, syvällä sisimmissään, hän tiesi, että Pimeys ei suinkaan ajanut tuskaa pois. Hän ymmärsi, että Se oli valehdellut hänelle, pettänyt hänet.. Pimeys sai tuskan vain yltymään, kammottavan tuskan, joka lähestulkoon oli tarpeeksi tappamaan hänet.
Mutta silti..
Pimeys rakasti häntä. Se muutti hänen tuskansa voimaksi. Hänen ei enää tarvinnut teeskennellä, hiipiä hiljaa Valon tarjoamissa varjoissa.
Hän oli varjo, mutta se varjo ei koskaan tulisi Valosta.
Se oli Pimeyden varjo, jotain, mitä et koskaan tule näkemään, mutta silti tiedät, että se on olemassa. Se katselee sinua, ikuisesti.
Niin Sankarista ei jäänyt jäljelle kuin varjo. Näin lankesi Tristan Darcy, hovin lahjakkain nuori ritari, valtakunnan viimeinen toivo.
Tässä on raamattua ja fantasiaa yhdistetty. Eikä toimi, ei jaksa lukea.
Tämän tekstin voisi lukea "Siunattu hulluus" elokuvassa se pappi siinä telttakohtauksessa. Yhtä vähän jäisi mieleen tekstistä. Vain lukijan antaumus ja otsasta lentävä hiki.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä Elmerimäinen 6
© Sherskan haamu
Luin tekstisi vähän tankkaillen välillä, sillä tavallaan se on jotenkin hengästyttävää ja sitten toisaalta taas tylsän puuduttavaa ja myös melko tavanomaista omassa genressään ainakin näissä näytteissä.
Jopa sillä tavalla,
että selailtuani äsken pikaisesti Stephenie Meyerin Houkutus kirjaa verratakseni tekstiäsi siihen kirjoitustyyliin, niin älä nyt hermostu, mutta siihenkin tyyliin Sinulla on matkaa, ja kirjoitustyylinä en pidä sitä mitenkään kummoisena. Hän nyt vaan onnistui koukuttamaan lukijansa. Tai oikeastaan jossain on kerrottu, että hän alkoi kirjoittamaan kirjaansa unestaan. Siitä kehkeytyikin sitten kirjasarja. Vampyyrit nykyajassa.. Myös se, että kirjasta tehtiin elokuva aiheutti lumipallon jota jokainen kirjailija kohdalleen toivoo. Bestseller.
Mutta jaarittelusta takaisin tekstiisi:
Hyvä alku kuitenkin on tässä tekstiryppäässä kehitellä sitä sun tätä, ja ilmeisesti olet suuremminkin jo laverrellut tätä tarinaa.
Matkalla olet.
Onnea toivotan juonenkuljetuksiin!
Opettele ensin kirjoittamaan.... Ei tuota jaksa lukea aivovammainen narkkarikaan..
Täyttä paskaa.
4-
Kuten jo toinen on kommentoinut, vaikeaselkoista. Itseasiassa minun mielestä alku on vaikeaselkoinen ja kaipaisi selkiyttämistä.
Kohta "Kaikki se, oli kadotettu ikuiseen pimeyteen." Ajatellen tuota ennen kirjoitettua, oliko kadotettu vai oliko pimeys karkoittanut elämän linnan pihalta?
Mikäli ajatellaan, että kyse on filosofisesta tekstistä ja tarinan linna on ihminen, pitääkö hän läheisensä näkymättömässä pannassa, vai ovatko läheiset alkaneet karrttamaan häntä?
Kohta "Kuten kuningas, kaikki muutkin valtaapitävät..."
Mikäli kyse on lempeästä kuninkaasta, sen voisi tuoda esiin
Kohta "Millainen sotajoukko oli kykenevä tuhoamaan heidät kaikki, kylmäverisesti, täysin säälimättömästi?"
Mielestäni riittää toinen joukkosurmaa kuvaava sana.
Kohta "Kaikki mikä ennen oli hänelle rakasta, oli enää vain sisimmissä vellova tuli. Tuli, joka kyti raivosta, vihasta ja välinpitämättömyydestä."
On omalla tavalla hieno ja lukija todennäköisesti ymmärtää, että henkilö, joka ei tunne toivoa voi tuntea tulen sisällään.
Vastaavasti sana "vellova" on mielestäni jakava tekijä, koska ky. vellova sanaa käytetään aika paljon pahoinvoinnin tai silloin kun vatsassa kiertää yhteydessä.
Kohta "Niin Sankarista ei jäänyt jäljelle kuin varjo. Näin lankesi Tristan Darcy, hovin lahjakkain nuori ritari, valtakunnan viimeinen toivo."
Onko pakollinen? mikäli tuon jättää pois, olisi loppu sykähdyttävämpi?
Lyhyempi yhteenveto:
Ennen kohtaa "Kaikki se, oli kadotettu ikuiseen pimeyteen." muotoile siten, että pimeyden vaikutus tulee helpommin selville.
Kannattaa lukea muutaman kerran myös ääneen, normaalilla puheäänitasolla.
Auttaa paljon jotta tekstin saa sujuvaksi.
Jotain korjattavaa on. Esimerkiksi tuo "olemmeko me", niin ei sitä sanaa "me" tarvitse siihen enää laittaa, kun sana "olemmeko" jo määrittää sen olijan tai jotain.
Näyttää siistimmältä sanoa "Voi, miksi emme enää kykene.."
En oikein saanut edes mitään tolkkua ja ehkä siksi, etten jaksanut lukea loppuun edes näin lyhyttä tarinaa..Se masensi jo muutaman rivin jälkeen.Kirjoita yksinkertaisesti ja koita saada jotain tarinaa tai edes mielenkiintoa tekstiin.
Hieman... naiivi? Itseään toistava ja epäselkeä. Mutta kirjoitusasu on hyvä.
Ei enää pissinoksennusta tänne kirjoittavien kihisten kirjoituskeskustelujen joukkoon.
Tuostakaan ei voi sanoa muuta kuin että kaverilla on ollut liikaa aikaa. Mitähän varten teksti on tehty? Ei päätä eikä häntää.
Mikä vimma se on aina ehdotella jotakin
jakamista?
Mielestäni on äärettömän hienoa, että on tällainen palsta jonne voi heittää sitä sun tätä. Minä ainakin olen
ihminen
joka haluaa lukea kaikenlaista sekasotkuista ja välillä pelkkää sittiäkin
vaikka kaikista mieluiten lueskelen täällä
korkeatasoisia undergroundjuttuja! Missäs niitä...
JUUh...
Kiitoksia asiallisista ( ja vähemmän asiallisista?) kommenteista. :) Olen pyrkinyt vähentämään jaarittelua ja muuta turhaa teksteistäni, mutta jotenkin ei näköjään vaan onnistu. Edelleen tylsää tavaraa multa. :D
Noh.. Jotain parannusehdotuksia? Vai olenko ihan toivoton tapaus?
… niin, palaan vielä kun kyselet. Siis näissä näytteissäsi ei ole lainkaan kirjoitettu ulos surua, raivoa, pelkoa, epätoivoa jne.
Ja nyt olet tarinankerronnassa ja yrität päästä rönsyistä! Paha paha paha... mielestäni... kun minun mielestäni Sinun pitää tässä tarinankerrontavaiheessa ottaa mukaan kaikki rönsyt, jotka tuppautuvat tekstiisi. Kun saat sivut kasaan, niin sitten vasta alat järjestellä sivuja ja miettiä kaikkia kohtauksia, eli alat ihan oikeasti leikkaamaan ja liimaamaan. Kun on riittävästi tekstiä mistä ottaa pois, niin useimmiten jäljelle jää kelpo tarina. Ja jos ensimmäinen versio tai toinenkaan ei sitten vielä ole mieleisesi, niin otat taas lisää pois tai vaihtoehtoisesti kirjoitat lisää.
Siis.
Millaisen draaman kaaren olet rakentanut? Kirjoititko synopsista? Sen jälkeen treatmentia? … jos et, niin kannattaa tehdä se. Auttaa paljon.
tämä toimisi paremmin proosarunona, kun kirjoittaa joidenkin lauseiden sisällön napakammaksi.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Proosaruno
Tuon linkin lopussa olevat linkit voi katsoa
http://www.kookas.fi/articles/read/1729
Tuolta löytyy yksi proosaruno, otsake "jotta en unohtaisi"
http://preivi.wordpress.com/
Hmmmm....Minä pidin tarinan alusta ja voisin lukea enemmänkin. Tässähän oli vasta lyhyesti alkua, tässä vaiheessa en luovuttaisi edes kirjan suhteen vaan jatkaisin lukemista ( oli kiinnostava ).
Pahuus ja pimeys....valo ja hyvyys....
Joskus eksyn tännekin....
Löysin tämän joskus kauan sitten, mutta silloin en ehtinyt kommentoimaan..
Mutta nyt on sanottavana, ymmärrätkö itsekään tekstisi viittauksia?
Suoranaista Jumalanpilkkaa, joka tulee itse Saatanasta. Sitä se on, fantasiasiasi. ei sovi sitä sotkea meille pyhiin asioihin.
Hyihyi
Mutta jos nuori olet, voin vain neuvoa sinua jättämään kirjoituksen tähän, syntistä sinusta ei saa..
Mutta jos et, niin rukoilen puolestasi.
Mutta tule keskustelemaan tuonne kristittyjen palstalle.
Tämän tekstin suurin ongelma ilmenee tässä:
"Voi kuulkaa veljeni, sisareni ja rakkaani, miten meidän äänemme on kuihtunut, hiljaa kuiskaillen kuin
kuoleva syystuuli me lausumme lohdutuksen sanoja lastemme korviin."
1) Kliseinen kieli
2) Pateettinen tunneilmaisu
3) Juoni ei kehity
4) Hahmoille ei synny luonneta
5) Tässä ei näy näkökulmaa, joka herättäisi ostajan uteliaisuuden