Olen 17vuotias tyttö, sairastanut jonkin sortin masennusta ''vaihtelevasti'' vajaan vuoden. Olen myös sairastanut syömishäiriötä ja kesällä olin todella huonossa kunnossa,ja sekä sairaalassa että suljetulla on tullut myös vierailtua...
Vihaan itseäni niin paljon, en pysty keskittymään mihinkään enkä jaksaisi sängystä nousta. Ruoka ei maistu eikä mikään kiinnosta. Tuntuu etten enää jaksa tätä 'niin kutsuttua' elämää. Minulla ei ole ystäviä joille puhua, terapiassa käyn (sh:n takia) mutta ei se mitään auta. Haluaisin vain pois täältä...
En kestä enää olla ulkona, en tahdo ( tai pysty, tahtoisin kyllä ) nähdä ihmisiä, odotan että tulee pimeää ja pidän huoneeni verhot aina suljettuna. Makaan sängylläni ja kuuntelen sekuntiviisarin tikitystä.
Elämä ei innosta enää, luulen ettei tulevaisuudessa ole mitään minulle, ei ketään joka rakastaisi ja välittäisi, ei toivoa.
En ole viillellyt tai satuttanut itseäni muutenkaan, mutta ajattelen itsemurhaa melkein päivittäin. Kuitenkin jokin pään sisällä kuiskaa etten voi tehdä sitä vanhempieni takia. Mutta enhän minä heidän vuokseen elä, olen usein itku kurkussa kysynyt mikseivät he tappaneet minua jo silloin pienenä, miksi minun piti kokea kuinka elämässä ei ole yhtään mitään?
Haluan vain pois täältä, pois itsestäni. En tahdo satuttaa muita, mutten kestä enää :( Itken päivittäin ja tälläkin hetkellä näppäimistö on märkänä kyyneleistä. Kuulostaa varmaan säälittävältä, mutta elämälläni on varmaan vain yksi suunta - ja se tie vie vain alaspäin.
Vihaan itseäni niin paljon, en pysty keskittymään mihinkään enkä jaksaisi sängystä nousta. Ruoka ei maistu eikä mikään kiinnosta. Tuntuu etten enää jaksa tätä 'niin kutsuttua' elämää. Minulla ei ole ystäviä joille puhua, terapiassa käyn (sh:n takia) mutta ei se mitään auta. Haluaisin vain pois täältä...
En kestä enää olla ulkona, en tahdo ( tai pysty, tahtoisin kyllä ) nähdä ihmisiä, odotan että tulee pimeää ja pidän huoneeni verhot aina suljettuna. Makaan sängylläni ja kuuntelen sekuntiviisarin tikitystä.
Elämä ei innosta enää, luulen ettei tulevaisuudessa ole mitään minulle, ei ketään joka rakastaisi ja välittäisi, ei toivoa.
En ole viillellyt tai satuttanut itseäni muutenkaan, mutta ajattelen itsemurhaa melkein päivittäin. Kuitenkin jokin pään sisällä kuiskaa etten voi tehdä sitä vanhempieni takia. Mutta enhän minä heidän vuokseen elä, olen usein itku kurkussa kysynyt mikseivät he tappaneet minua jo silloin pienenä, miksi minun piti kokea kuinka elämässä ei ole yhtään mitään?
Haluan vain pois täältä, pois itsestäni. En tahdo satuttaa muita, mutten kestä enää :( Itken päivittäin ja tälläkin hetkellä näppäimistö on märkänä kyyneleistä. Kuulostaa varmaan säälittävältä, mutta elämälläni on varmaan vain yksi suunta - ja se tie vie vain alaspäin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kuulosta säälittävältä.
En ala väittää että tietäisin miltä susta tuntuu koska en ole syömishäiriötä kokenut, mutta hyvin samoja ajatuksia kuitenkin itsellänikin masennusta sairastavana ollut varsinkin tuon itseinhon kanssa. Onneksi oot kuitenkin saanut terapiaa ja hoitoa, vaikka se tuntuisikin siltä, ettei se auttaisi.
Ja jokainen elämä on arvokas! Mä yritän tota toitottaa itelleni vaikka se miten kliseiseltä kuulostaskin. Eikä ikinä oo liian myöhäistä, sun elämälläsikin on vielä suunta vaikkei se tuntuiskaan siltä. Sun paha olo on ymmärrettävää, mutta sieltä sun pitäis vielä ponnistaa takas pinnalle.
Ja vanhemmat ei tietenkään tappaneet sua siksi koska ne rakastaa sua. Sä oot nille tärkee.
Sun pitää etsiä jokin asia mikä auttaa sun oloa, muu kun toi terapia, jos se ei kerta auta. Ootko kokeillu vaikka kirjottamista? Voisit kirjottaa sun olostas eikä sitä olis pakko näyttää kenellekään.
Toinen mikä olis, niin sun pitäis yrittää vaan lähteä sinne ulos ja tavata ihmisiä. Käyt ensin vaikka ihan pienellä kävelyllä ja katselet ympärilles, jos tuntuu pahalta siellä niin sitten menet kotiin ja seuraavana päivänä uudestaan. Joo tiedän että kuulostaa hankalalta ja mahdottomalta ja ehkä typerältäkin, mutta itse aloin käydä kävelyillä ja on se nyt sen verran helpottanu että sillon ainaki pystyn jotenkuten unohtamaan pahan oloni.
Tottakai on olemassa kaikki tukipuhelimet ja muut. Sellaiseen voi soittaa ja puhua ihan nimettömänä.
Mä en oo oikeen hyvä tällasessa, mutta oikein iso voimahali sulle. Sä olet kaunis, ihana ja tärkee ihminen, vaikka se itseinho sun sisällä miten suureks kasvais.
Voisitko kertoa että onko sulla mitään unelmia? Vaikka unelma-ammattia tai vaikka joku maa minne haluaisit vielä joskus päästä, tai vaikka vaan oma puoliso/perhe? Vaikutat muuten todella fiksulta tytöltä :)
Vaikkakaan en tiedä,
mitä tulee tapahtumaan
seuraavana hetkenä, seuraavana päivänä,
en voi muuttaa sitä pelkäämällä.
Odotan sitä täydellisellä sielunrauhalla
mielessäni kuin meren tyyneys.
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8326501/40904378
Tuska ja pelko estävät kehityksemme.
Pelon ja tuskan aallot torjuvat sen,
mitä sieluihimme on tulossa tulevaisuudesta.
Luota siihen, mitä sanotaan
tapahtumien jumalalliseksi viisaudeksi
varmana siitä, että sen mitä tapahtuu
täytyy tapahtua
ja sen vaikutukset johonkin suuntaan
tulevat olemaan hyvät.
Tämä tunnelma sanoissa, tunteissa, ajatuksissa,
on luottamuksen tunnelma,
jonka tulisi muuttua rukoukseksi
elää pelkästään luottamuksesta
ilman minkäänlaista varmuutta olemassaolossa,
luottamuksesta aina läsnäolevaan
henkisen maailman apuun.
Muulla tavoin ei tällä hetkellä todellakaan
voi elää jottei rohkeus pettäisi.
Käytätkö kofeiinia, sen päivittäiskäyttö saattaa aiheuttaa jopa paranoidiin skitsofreniaan sekoitettavan psykoosin. Mikäli käytät kahvia, energiajuomia, kolajuomia, teetä, tai muita kofeiinipitoisia tuotteita, lopeta se kokonaan niin olet todennäköisesti kunnossa muutamassa kuukaudessa.
http://qmies.blogit.fi/
Mulla lähes samanlaiset oireet. Olen myös 17, kohta 18, eli aikuinen. En tunne itseäni aikuiseksi, peilistäkin näen vain pienen ja viattoman pikkutytön. Inhoan silti itseäni, enemmän kuin ehkä mitään muuta. Aivan samat ajatukset pyörii täälläkin, että onko mulle paikkaa täällä. Epäilen. En vain pysty jättämään vanhempia, vaikka he ovat vanhemmiksi aivan surkeimmasta päästä. Mutta isoveli on tehny jo itsemurhan, mun perhe ei kestäis toista. Mun vanhemmat on alkoholisteja, ja isä väkivaltainen..
En nuku öisin juuri lainkaan, itkettää ja surettaa kaikki, vaikka periaatteessa mulla ei pitäis enää olla mitään hätää. Viime vuosi oli elämäni paras, mutta luulen sen johtuvan siitä, että huijasin itseäni. Hoin koko ajan, että kaikki on hyvin, ei mun tartte kellekkään puhua. Nyt se masennus laukesi taas, enkä jaksaisi enää. Olen luullut olevani vahva ihminen, ja niin olen muille antanut ymmärtää, mutta olen vain todella herkkä ja haavoittuvainen. Ehkä en sitä muille halua näyttää, vaikka joskus haluaisin että edes joku tietäisi, mikä sekamelska mun päässä on.
Luen itseäni nyt lähihoitajaksi. Haluan auttaa muita, koska mua ei oo koskaan kukaan auttanu. Mut nyt pelkkä opiskelu tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä.
Olen lyhyen elämän aikana joutunut kokemaan kaikenlaista, mikä ehkä on aiheuttanu mulle kaikki nää oireet. Mut on raiskattu 12 vuotiaana, enkä vieläkään ole kenellekkään kertonut. Luulin silloin, että se on normaalia, koska mua on hakattu lapsena, ja oletin että aikuisen kuuluu aiheuttaa kipua lapselle. Nyt pelkään miehiä kuollakseni, sekä paniikkikohtaukset varjostaa mun joka päivää. Olen joutunut lapsesta asti hoitamaan vanhempia, koska heistä ei ollut/ole siihen. Muutin omilleni 16 vuotiaana, koska en vain jaksanut. Nyt asun yksin, inhoan olla yksin mutta en tykkää ihmisistäkään. Haluan vain pois.
Usein lämpö, ruoka, valo ja turvallisuuden tunne on riittäviä. Jos haluaa enemmän, on kiivettävä portaita.
Harmittavaa, että teitä (kahta tyttöä) ei ole onnistanut vanhempien suhteen. Vaikka he paljon vaikuttavatkin lasten tulevaisuuteen, jää vastuu tulevaisuudestanne lopulta teidän käsiin. Niin se vain on.
Minun lapsuus oli turvallinen mutta ankea, ja jo teini-iässä päätin, mitä asioita teen omassa tulevaisuudessa toisin. Se oli kannattava päätös; sain maalattua itselleni tulevaisuuden, jota kohti kulkea. Sitä kautta maailma auksesi minulle.
Aukeaminen tapahtui yksi asia toisensa jälkeen. Tuon päätöksen jälkeen olen usealti suunnitellut tulevaisuutta eteenpäin, ja yleensä se on mennyt lähestulkon niin kuten suunnittelin/suunnittelimme. Nyt olen onnellinen vaimosta ja neljästä lapsesta, ikää minulla on 48 vuotta.
Olen kertonut lapsilleni tuota esimerkkinä. Teidänkin kannattaa miettiä, minkälaisen tulevaisuuden haluatte - en jaksa uskoa, että ette voi saada hyvää elämää, paljon parempaa kuin mitä se nyt on.
Tsemppiä, yksi asia johtaa toiseen, muitakaa se.
Ite olen elänyt just samanlaisen vaiheen elämässä.
Vaikka olen poika, koin 18-vuotiaana vakavan syömishäiriön. Ruoka ei maistunut ja mikään ei innostanut. Suljettu osastokin tuli tutuksi. Se tuntui sellaiselta paikalta, etten kuulu sinne.
Käperryin omaan huoneeseen, pidin verhot kii ja toivoin kuolemaa jatkuvasti.
Itsemurha kuitenkin tuntui todella vaikealta asialta toteuttaa. Ajattelin etukäteen, miten vanhemmat ja läheiset suhtautuisivat, jos tappaisin itteni. Ajattelin sitä, kuinka ne rupeavat syyllistämään itseään.
En voinut tappaa itseäni.
No sitten myöhemmin ajattelin, että mun on pakko turruttaa pääni alkoholilla. Kävin hakee viinaa kaupasta heti, kun sain ostaa sitä laillisesti alkosta. Join iteltä pääni sekaisin aikomuksena tappaa itteni umpihumalassa.
No minä sitten epäonnistuinkin siinä, kun kaaduin ojan puskaan umpituiterissa. Isä sattumalta sitten löysi minut ojan penkalta sammuneena. Toettuaan tokkurasta kerroin isälle, kuinka aioin murhata itseni. Se suunnitelma ei sitten toteutunut. Pääsin hoitolaitokseen ja nyt olen saanut huomata, että kyllä täältä ojan pohjasta näköjään voikin nousta! Nyt voin paljon paremmin ja olen vihdoin saanut aloittaa itsenäisen elämän. On työpaikka ja kavereitakin on siunaantunut. Syömishäiriökin on jäänyt taaksepäin.
Enää en toivo kuolemaa!