olen yrittänyt nyt yli vuoden, oikeasti unohtaa, työntää kaiken syrjään. Paketoida, kontrolloida (omia tunteitani), olla häiritsemättä sinua (ja uutta suhdettasi). Olen käärinyt välillä myös itseni pakettiin, matkustanut, tehnyt parhaani, myös huomattavan määrän ylitöitä - unohtaakseni.
Anteeksi, mutta en kykene tähän. En kykene unohtamaan sinua. En kykene päästämään irti siitä kuvitelmasta, että meidän välillä voisi olla enemmän kuin satoja kyyneliä ja tuhansia kaivattuja minuutteja, puoli kilometriä ja 5 vuotta.
Teen ja olen tehnyt parhaani. En pysty enempään, en pysty etenemään tämän pidemmälle. Vuoden voi paketoida tunteitaan, mutta sitten ne alkavat syödä, kalvaa ja häiritä. Olen kuin olisin jumiutunut menneisyyteen. Elävältä haudattu.
Tämä syrjään työntäminen ei toiminut. Ajattelen sua edelleen, paljon. Haluaisin puhua kanssasi, kaikesta ja kuulla mitä sinulle kuuluu.
Jos minä edes kuulisin sinun kertovan, miten onnellinen olet, sekin riittäisi. Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea kuvitella sitä. Tottakai toivoisin sinun olevan onnellinen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jostain syystä minun olisi vain pakko saada kuulla ja nähdä se - omin silmin. Vasta nyt kestäisin sen. Näin pitkän ajan jälkeen.
Ja samalla salaa toivoisin - omassa haavemaailmassani - että tulisit vaan mun ovelle. Niin tuosta noin vaan. Naivia ja romanttista, mutta siltä minusta tuntuu. Avasin vain sulkemani mustan laatikon ja sinne tunkemani ja lukitsemani tunteet olivat jäljellä yhtä voimakkaina, yhtä kaipaavina. No hei, tekisin kyllä tälle jotain jos voisin! Ja teenkin koko ajan... (ja tässä ollaan).
Voisit hyvin auttaa minua eteenpäin... ja olla ihminen. Voisitko tehdä niin? Miksi sun on pakko olla niin megavaikea? ja millä oikeudella?
Tiedän, että tein väärin sinua kohtaan. Tiedän, tiedän. Anteeksi. (ja tiedän senkin, että tämä ei riitä). Mutta jos sinua lohduttaa yhtään, satutin eniten itse itseäni. Olen nyt kärsinyt siitä vuoden tai tarkemmin laskien melkein kaksi. Eikö tämä ole jo tarpeeksi?
Tiedän tänään myös itsestäni ehkä vähän enemmän - sinun ansiostasi. Minulle se oli merkittävä kohtaaminen, se sai minussa paljon liikkeelle. Ja kyllä minua kaduttaa! Että lähdin pakoon, että vetäydyin vaikeuksien ilmetessä, että luovutin, etten kuunnellut ja etten taistellut äänekkämmin paikastani ja oikeuksistani omassa parisuhteessani. Luulin oikeasti, ettet välittänyt.
Kaikki kaduttaa, virheet, osaamattomuus. Ainut mitä en kadu, on se, että olen ollut koko ajan rehellinen. En haluaisi päästää sinua lipumaan kokonaan pois elämästäni ja silti suljin sinut siitä kokonaan - ilmoitin etten halua koskaan nähdä enää. Sekin oli vain yritys hallita ja kontrolloida omaa myrskyävää tunnemaailmaani.
Todellisuudessa haluaisin saada sinut omakseni, vierelle, lähelle, jotenkin tähän lähettyville. Nii-in, näin raaka on ihmismieli itselleen, sille tunteelle, että menettää hallinnan - omaan elämäänsä. Ja niin tehdessään, suojautuessaan, satuttaa toista. Mutta me teimme sitä julmasti molemmat toinen toisillemme, ehkä tietämättämme? Ehkä ymmärtämättömyyttämme?
Olen yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä silloin tällöin - et ole vastannut - muualla kuin täällä.
Minun oli vain pakko kirjoittaa tämä. Sitä ja yhteydenottojani en aio pyytää anteeksi - nyt enkä jatkossakaan. Keneltäkään.
Ehkä en enää edes tunne sinua, ja toisaalta kuvittelen tuntevani liiankin hyvin. Minä näin paljon hyvää sinussa ja voin kuvitella näkeväni edelleen ... jos vain tulisit mun ovelle. jos vain uskaltaisit kohdata taas?
Anteeksi, mutta en kykene tähän. En kykene unohtamaan sinua. En kykene päästämään irti siitä kuvitelmasta, että meidän välillä voisi olla enemmän kuin satoja kyyneliä ja tuhansia kaivattuja minuutteja, puoli kilometriä ja 5 vuotta.
Teen ja olen tehnyt parhaani. En pysty enempään, en pysty etenemään tämän pidemmälle. Vuoden voi paketoida tunteitaan, mutta sitten ne alkavat syödä, kalvaa ja häiritä. Olen kuin olisin jumiutunut menneisyyteen. Elävältä haudattu.
Tämä syrjään työntäminen ei toiminut. Ajattelen sua edelleen, paljon. Haluaisin puhua kanssasi, kaikesta ja kuulla mitä sinulle kuuluu.
Jos minä edes kuulisin sinun kertovan, miten onnellinen olet, sekin riittäisi. Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea kuvitella sitä. Tottakai toivoisin sinun olevan onnellinen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jostain syystä minun olisi vain pakko saada kuulla ja nähdä se - omin silmin. Vasta nyt kestäisin sen. Näin pitkän ajan jälkeen.
Ja samalla salaa toivoisin - omassa haavemaailmassani - että tulisit vaan mun ovelle. Niin tuosta noin vaan. Naivia ja romanttista, mutta siltä minusta tuntuu. Avasin vain sulkemani mustan laatikon ja sinne tunkemani ja lukitsemani tunteet olivat jäljellä yhtä voimakkaina, yhtä kaipaavina. No hei, tekisin kyllä tälle jotain jos voisin! Ja teenkin koko ajan... (ja tässä ollaan).
Voisit hyvin auttaa minua eteenpäin... ja olla ihminen. Voisitko tehdä niin? Miksi sun on pakko olla niin megavaikea? ja millä oikeudella?
Tiedän, että tein väärin sinua kohtaan. Tiedän, tiedän. Anteeksi. (ja tiedän senkin, että tämä ei riitä). Mutta jos sinua lohduttaa yhtään, satutin eniten itse itseäni. Olen nyt kärsinyt siitä vuoden tai tarkemmin laskien melkein kaksi. Eikö tämä ole jo tarpeeksi?
Tiedän tänään myös itsestäni ehkä vähän enemmän - sinun ansiostasi. Minulle se oli merkittävä kohtaaminen, se sai minussa paljon liikkeelle. Ja kyllä minua kaduttaa! Että lähdin pakoon, että vetäydyin vaikeuksien ilmetessä, että luovutin, etten kuunnellut ja etten taistellut äänekkämmin paikastani ja oikeuksistani omassa parisuhteessani. Luulin oikeasti, ettet välittänyt.
Kaikki kaduttaa, virheet, osaamattomuus. Ainut mitä en kadu, on se, että olen ollut koko ajan rehellinen. En haluaisi päästää sinua lipumaan kokonaan pois elämästäni ja silti suljin sinut siitä kokonaan - ilmoitin etten halua koskaan nähdä enää. Sekin oli vain yritys hallita ja kontrolloida omaa myrskyävää tunnemaailmaani.
Todellisuudessa haluaisin saada sinut omakseni, vierelle, lähelle, jotenkin tähän lähettyville. Nii-in, näin raaka on ihmismieli itselleen, sille tunteelle, että menettää hallinnan - omaan elämäänsä. Ja niin tehdessään, suojautuessaan, satuttaa toista. Mutta me teimme sitä julmasti molemmat toinen toisillemme, ehkä tietämättämme? Ehkä ymmärtämättömyyttämme?
Olen yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä silloin tällöin - et ole vastannut - muualla kuin täällä.
Minun oli vain pakko kirjoittaa tämä. Sitä ja yhteydenottojani en aio pyytää anteeksi - nyt enkä jatkossakaan. Keneltäkään.
Ehkä en enää edes tunne sinua, ja toisaalta kuvittelen tuntevani liiankin hyvin. Minä näin paljon hyvää sinussa ja voin kuvitella näkeväni edelleen ... jos vain tulisit mun ovelle. jos vain uskaltaisit kohdata taas?
Vastaukset 3
Vanhimmat
voi voi.. tuo nuoruus, huolettomuus, kaikki sattui silloin kovemmin.. sinäkin selviät, aikanaan.. tajuat että kaikki ponnistelu, tuskanhuudot, pienuudentunne, tyhjyys, olivat vain nuoruuden ja kokemattomuuden aikaansaamaa epätoivoa.. selviät kyllä, älä huoli.. se kirpaisee kerran ehkä toisenkin.. se on vain sitä elämän ja elämisen suloisen suolaista satuttavaa leikkiä..!
diplomaattisesti kertomatta liikaa - ja nolaamatta itseäni tai ketään muutakaan - tämä kaikki tapahtui molempien osapuolien yli 20 vuoden kokemuksella lesborakkaussuhteista... että näin!
joskus voi niinsanotusti innostuessaan "ajaa täysillä päin puuta" ja tajuta vasta jälkeen päin, että ihan itse oli ratissa ja jalka kaasulla...
onnettomuuspaikalta vähin äänin, ajaa kolhiintuneen autonsa talliin piiloon ja odottaa, että tomu laskeutuisi. Ettei kukaan huomaisi ja vieläpä luulla, että tämä "onnettomuus" koski vain itseä (koska minullahan niitä tunteita vain oli) ja tietämättään unohtaa, että kyydissä oli joku, minne hän paiskautui? tai mitä puulle tapahtui? katkesiko se, irtosiko maasta juuriltaan vai mitä? vai kuvittelinko vain kaiken?
niin me ihmiset toimimme, kun yritämme salata tunteitamme.. toisiltamme ja muilta (uteliaalta yleisöltä).
huoh...