Moi vaan kaikille tasapuolisesti :)
Olen kohta neljä vuotta asunut kaupungissa, missä "siviilissä" minulla ei ole kavereita. Oli vain kurssikaverit ja sitten työkaverit ja muut työssä tapaamani ihmiset. Naisia pääasiassa olen tapaillut vapaa-ajallani, mutta suhteita ei ole päässyt syntymään. Harrastukseni ovat itsenäisiä ja ehkä jonkun mielestä yksinäisiäkin.
Ulkoa päin jos joku katsoo elämääni hän alkaa kummastelemaan, että olenpa yksin. Vaikka minulla pari hyvää ystävää on, jotka asuvat toisella puolella Suomea ja vaikka tämän kertoisin, tuntuu usein, että vain kummastellaan. Kerrankin eräs alkoi tivaamaan, että minun pitäisi pyytää työkavereita käymään kahvilla luonani jne. vaikka en halua ja asian hänelle valaisin hyvin, etten kavereita kaipaile. Onhan minulla nuo ystäväni, joita harvoin tapaan, mutta sitäkin enemmän yhteyttä pidän.
Ihmettelen, että eikö tässä yhteiskunnassa ole kuin yksi tapa olla ja elää: Paljon kavereita, viihdettä viikonloppuisin, baari- ja ravintolailtoja, lenkkeilyä kamujen kanssa, elokuvissa käyntiä ja paljon muuta menoa. Kummastelen, että ovatko minunkaltaiset itsenäiset, omissa oloissaan viihtyvät joitain friikkejä monien silmissä, niiden silmissä joiden mielestä elämä on sitä mitä yllä kuvasin.
Itse vietän vapaa-aikani harrastuksieni parissa, luen netistä paljon harrastukseeni liittyvää, chattailen ystävieni kanssa ja joskus muidenkin nettituttujen kanssa. Katselen elokuvia itsekseni. Toisin sanoen, en jaa vapaa-aikaani kenenkään kanssa. Voisin kyllä jakaa, parisuhteessa tai jos asuisin lähempänä ystäviäni, niin heidän kanssaan jakaisin aikani.
Tuntuu, että ihmisille on vain riittävää se, että kavereita on tässä ja nyt. He yrittävät sitten tätä omaa elämäntapaansa tuputtaa muille ja muu on epänormaalia. Liekö monikaan ymmärtää ystävän merkityksen ajatuksen tasolla, syvällisesti. On aivan sama missä ystävä asuu, hän on aina ystäväsi. Tämä ei vain vaikuta kenellekään riittävän, pitää olla tässä ja nyt, kaikki mulle heti tänne. Vai olenko se vain minä, joka ajattelee väärin.
- Yksinäinen, vain vailla naisen tuomaa lämpöä ja rakkautta.
Olen kohta neljä vuotta asunut kaupungissa, missä "siviilissä" minulla ei ole kavereita. Oli vain kurssikaverit ja sitten työkaverit ja muut työssä tapaamani ihmiset. Naisia pääasiassa olen tapaillut vapaa-ajallani, mutta suhteita ei ole päässyt syntymään. Harrastukseni ovat itsenäisiä ja ehkä jonkun mielestä yksinäisiäkin.
Ulkoa päin jos joku katsoo elämääni hän alkaa kummastelemaan, että olenpa yksin. Vaikka minulla pari hyvää ystävää on, jotka asuvat toisella puolella Suomea ja vaikka tämän kertoisin, tuntuu usein, että vain kummastellaan. Kerrankin eräs alkoi tivaamaan, että minun pitäisi pyytää työkavereita käymään kahvilla luonani jne. vaikka en halua ja asian hänelle valaisin hyvin, etten kavereita kaipaile. Onhan minulla nuo ystäväni, joita harvoin tapaan, mutta sitäkin enemmän yhteyttä pidän.
Ihmettelen, että eikö tässä yhteiskunnassa ole kuin yksi tapa olla ja elää: Paljon kavereita, viihdettä viikonloppuisin, baari- ja ravintolailtoja, lenkkeilyä kamujen kanssa, elokuvissa käyntiä ja paljon muuta menoa. Kummastelen, että ovatko minunkaltaiset itsenäiset, omissa oloissaan viihtyvät joitain friikkejä monien silmissä, niiden silmissä joiden mielestä elämä on sitä mitä yllä kuvasin.
Itse vietän vapaa-aikani harrastuksieni parissa, luen netistä paljon harrastukseeni liittyvää, chattailen ystävieni kanssa ja joskus muidenkin nettituttujen kanssa. Katselen elokuvia itsekseni. Toisin sanoen, en jaa vapaa-aikaani kenenkään kanssa. Voisin kyllä jakaa, parisuhteessa tai jos asuisin lähempänä ystäviäni, niin heidän kanssaan jakaisin aikani.
Tuntuu, että ihmisille on vain riittävää se, että kavereita on tässä ja nyt. He yrittävät sitten tätä omaa elämäntapaansa tuputtaa muille ja muu on epänormaalia. Liekö monikaan ymmärtää ystävän merkityksen ajatuksen tasolla, syvällisesti. On aivan sama missä ystävä asuu, hän on aina ystäväsi. Tämä ei vain vaikuta kenellekään riittävän, pitää olla tässä ja nyt, kaikki mulle heti tänne. Vai olenko se vain minä, joka ajattelee väärin.
- Yksinäinen, vain vailla naisen tuomaa lämpöä ja rakkautta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aikaisemmin syyllistin itseäni, kun en ollut löytänyt itselleni kavereita tai kumppania. Syynä onnettomaan tilanteeseeni pidin omaa pelkuruuttani ja saamattomuuttani. Nyt olen hyväksynyt, että tällainen olen. Jos lähden ulos baariin tai opiskelijabileisiin, niin se ei ole todellinen minä, vaan rooliminä. Todellinen minä ei haluaisi olla siinä tilanteessa. Rooliminä taas viestii että olen rento tyyppi ja minulla on hauskaa. Se voi ehkä toimia vähän aikaa, mutta ei loputtomiin...ainakin se käy itselle raskaaksi.
Ehkä olen epäsosiaalinen, en tiedä...kohdallani se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kontakti toisiin ihmisiin olisi jotenkin merkityksetön. Huomaan toisinaan kaipaavani parisuhdetta ja toisten hyväksyntää. Ehkä pohjimmiltaan kyse on siitä, että oma maailma on niin erilainen, että on vaikea löytää yhteistä toisten ihmisten kanssa. Tällöin ne sosiaaliset kontaktit jäävät usein pinnalliselle tasolle, ja aitoa yhteyttä ei synny.
Mulla on kanssa myöskin näin että en tapaa ystäviä juurikaan arjessa paljon. Mutta kun näen heitä silloin puidaan kaiken maailman asiat perinpohjaisesti läpi ja meillä on kivaa yhdessä. Pystyn näiden ystävien kanssa jakamaan paljon asioita. Arkeni saattaa vaikuttaa tosiaan yksinäiseltä kun vaikka lenkkeilen aina yksin. Mutta toisaalta myös nautin siiitä kun saa kävellä omaan tahtiin, omiin ajatuksiin vajonneena. Kaipaan myös silloin tällöin kumppania vierelle mutta olen alkanut miettiä pysytynkö ihan tuosta vain jakamaan enää arkeani kun olen niin kauan asustanut yksin. Mulla on paniikkikohtauksia mutta en jännitä ihmisten seurassa. Olen joskus hieman ujo ja olen ajatellut että hankkisin sellaisen harrastuksen jossa tehdään jotain isommassa joukossa kuten vaikka kieliopinnot. Joskus ärsyttää juurikin tuo säälittely se silloin alkaa itsekkin kiinnittää omaan tilanteeseen liikaa huomiota ja tekee asiasta vain turhia paineita.