Pelkään aloittaa puhumaan?

Pelkään että minua ei ymmärretä ja että töksäytän jotai sopimatonta, ja että puheestani ei saa selvää....ja luulen ettei mielipiteilläni ole kellekkään mitään merkitystä, tunnen olevani kuin näkymätön ja ettei minua arvosteta ihmisenä ja ettei ajatuksiani arvosteta, vaan ne aina kyseenalaistetaan yms....

Näkymätön. kirjoitti:

Pelkään että minua ei ymmärretä ja että töksäytän jotai sopimatonta, ja että puheestani ei saa selvää....ja luulen ettei mielipiteilläni ole kellekkään mitään merkitystä, tunnen olevani kuin näkymätön ja ettei minua arvosteta ihmisenä ja ettei ajatuksiani arvosteta, vaan ne aina kyseenalaistetaan yms....

mulla on ihan sama tunne, ihan vaik olen kahdestaan jonku kanssa saatikka sitten vaikka jossain isommassa työporukassa. ja sit jos sanon jotain ja sitä ei kuulla tai se ohitetaan ni se tuntuu musta ihan kauheen pahalta, ihanku valtaisalta loukkaukselta koko mun persoonaa kohtaan. sit jos sanon jotain ni kysyn toiselta jotain mitä hänelle kuuluu yms. millä varmasti saa huomiota. ja puhun hiljaa, epävarmalla äänellä... ARGH vihaan tollasta itsessäni mut en sille mitään voi.
terapiassa oon siitä puhunu, terppa on sanonu et se johtuu siitä et vanhemmilta en oo saanu huomiota enkä oo tullu lapsena kuulluksi ni sit sitä ei isonakaan luota et itsellä olis arvoa ja uskallusta tuoda itseä esille. ja pitäny ennemminki vahtia miten toinen osapuoli voi(vanhempi) eikä ollu sit tilaa tuoda omia asioita ja tarpeita tälle.
mut se oma arkuus ja mitättömyys on tosi rasittavaa. kuluttavaa. ja sit jos on jossain työpalaverissa ja itsellä olis joku ajatus ja kuitenki ajattelee siitä et tää on ihan tyhmä ajatus, ei tätä kannata ääneen sanoa.. joopa joo.

arvottomuuden tunne kirjoitti:

mulla on ihan sama tunne, ihan vaik olen kahdestaan jonku kanssa saatikka sitten vaikka jossain isommassa työporukassa. ja sit jos sanon jotain ja sitä ei kuulla tai se ohitetaan ni se tuntuu musta ihan kauheen pahalta, ihanku valtaisalta loukkaukselta koko mun persoonaa kohtaan. sit jos sanon jotain ni kysyn toiselta jotain mitä hänelle kuuluu yms. millä varmasti saa huomiota. ja puhun hiljaa, epävarmalla äänellä... ARGH vihaan tollasta itsessäni mut en sille mitään voi.
terapiassa oon siitä puhunu, terppa on sanonu et se johtuu siitä et vanhemmilta en oo saanu huomiota enkä oo tullu lapsena kuulluksi ni sit sitä ei isonakaan luota et itsellä olis arvoa ja uskallusta tuoda itseä esille. ja pitäny ennemminki vahtia miten toinen osapuoli voi(vanhempi) eikä ollu sit tilaa tuoda omia asioita ja tarpeita tälle.
mut se oma arkuus ja mitättömyys on tosi rasittavaa. kuluttavaa. ja sit jos on jossain työpalaverissa ja itsellä olis joku ajatus ja kuitenki ajattelee siitä et tää on ihan tyhmä ajatus, ei tätä kannata ääneen sanoa.. joopa joo.

Et ole varmaan sen arvottomampi kuin kukaan muukaan. ne on ne omat pelot, luulot, uskomukset, kokemukset, tiedot ja taidot... ja kasvatus taustalla, mitkä vaikuttavat. voihan se tietysti olla hyväkin kyseenalaistaa asioita, jos ei tarkempaan tiedä... mutta ei ole kyllä kannattavaa hirveästi ajatella jotain että olisi jotenkin muita huonompi tai kehnompi, erityisemmin.

Sitä sanotaan, että "rohkea rokan syö", pitäisi vain uskaltaa altistua kaiken laiseen vähän mahdottomiinkin asioihin. Sitähän voi myöhemmin vaikka katua, että asiat meni ohitse, tilanteet vieri hukkaan ja minä vain seurasin vierestä mitääntekemättömänä tai mitäänpuhumattomana.
Hankalaa sanoa, miten sitten pitää missäkin tilanteessa toimia. Ehkä sitä usein tuntee tai vaistoaa sen parhaimman reitin itse myös? Ihmisellähän on eläimen vaistot.