Joskus kaheksannen luokan talvella aloin ajattelemaan, että pitäisiköhän laihtua vähän. Mua oli ennenkin hiukan hiillostettu lihavuudesta, mutta vasta terkan sanoessa, että olin lähellä ylipainoa, sain tarpeekseni. Mua hävetti ja muistan itkeneeni terkan sanoja vielä kauan sen jälkeenkin. Sinä iltana kuitenkin päätin, että nyt lähti kilot.
Aloitin tavalliseen tapaan, että söin terveellisesti ja liikuin enemmän. Painoni putosi kesään mennessä 60 kilosta 54 kiloon. Sitten tuli kuitenkin ongelmia poikaystävän kanssa joka oli hyväksi käyttänyt minut, pettänyt ja sitten jättänyt. Masennuin tajuamattani. Purin kesän yksinäisyyttä laihtumiseen. Aina ajattelin, että olin kamalan lihava ja kaikki muut olivat kauniita ja hoikkia. Sopivia.
Kesän aikana asiat sitten riistäytyivät käsistäni. Painoni putosi elokuuhun mennessä 42 kiloon, enkä voinut syödä mitään. 4 päivän paaston päätteeksi minut vietiin väkisin sairaalaan. Siellä ajattelin ensin, että nyt teen tästä pelleilystä lopun, mutta en kyennytkään. Kestin vain pari päivää, ja sitten murruin taas. Tappelin kaikin voimin hoitoja vastaan, oksentelin, huijasin punnituksissa.
Lopulta tajusin, että pääsisin takaisin kotiin, kun painoni hiukan nousisi. Ei kestänyt kauaa kun 45 kiloisena pääsin lähtemään. Lupailin vain kilttinä tyttönä hymyillen, että söisin kunnolla ja kaikki olisi taas hyvin.
Kun pääsin sinä päivänä kotiin, aloitin taas paaston. Painoni putosi seuraavaan aamuun mennessä kilolla. En syönyt juuri mitään paitsi välillä hiukan mustaherukoita, jotka nekin oksensin.
Kontrolleihin join kamalasti vettä, jottei minua vain vietäisi taas sairaalaan.
En syönyt päivä kausiin mitään, ja kerran minulla sitten naksahti pahan kerran kesken koulupäivän- lähdin kauppaan, ostin kaikkea mitä vain vähänkin teki mieli ja menin kotiin. Ahmin kaiken kerralla ja oksensin. Siitä lähti käyntiin bulimia-kierre anoreksian rinnalle.
Paasto-ahmimis-oksentamis-kehää jatkui, ja tunsin menettäväni kontrollin itsestäni. Painoni ei enää pudonnutkaan. Poukkoilin 39-45 kilon väliä todella railakkaasti.
Lopultakin ajoin itseni taas niin huonoon kuntoon, että en kyennyt enää huijaamaan lääkäreitä. Sain lähetteen takaisin sairaalaan, missä en edes aluksi yrittänyt syödä. Riehuin ja kiljuin, haukuin kaikkia ja kieltäydyin kaikesta yhteistyöstä. Ainoastaan äiti jaksoi enää uskoa minuun, vaikka jossain syvällä sisimmässäni tiesin, että hänenkin luottamuksensa järkkyi. Se pelotti minua.
Muistan, kuinka isosiskoni itki, mutten välittänyt. Minulle ainoa asia, mikä merkitsi mitään, oli ruoka. Laihtuminen. Näin selvästi, miten perheeni kärsi, kun äidin nuorin tytär ja isasisaruksieni pikkusisko kieltäytyi syömästä. Inhosin itseäni, inhosin kaikkea.
Yhtenä päivänä vaan ikään kuin heräsin- en edes tiedä, mitä tapahtui, mutta en vain enää tuntenut tarvetta laihduttaa. Se ei ollut helppoa- ihan kuin olisin yhtäkkiä vapautunut sisäisestä demonistani, joka oli pitänyt minusta tiukasti otteessaan.
Aloin taas syödä.
Pikkuhiljaa asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan. Pääsin kotiin ja saatoin aloittaa taas omassa koulussani. Olen edelleen aliapainoinen, enkä pidä itseäni mitenkään laihana, mutta pääasiassa kykenen syömään. Minulla aloitettiin mieliala-lääkitys bulimiaa vastaan, mikä on auttanut.
Tasapainoilen edelleen syömisen kanssa, eikä se ole minulle helppoa, mutta näen kuitenkin tunnelin päässä valoa. Minulla on taas toivoa ja unelmia opiskeluun ja muuhun elämään liittyen, ei ainoastaan tavoitetta olla laiha.
Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä horteesta, jonka kaikista aikajaksoista minulla ei edes ole juurikaan muistoja.
Aloitin tavalliseen tapaan, että söin terveellisesti ja liikuin enemmän. Painoni putosi kesään mennessä 60 kilosta 54 kiloon. Sitten tuli kuitenkin ongelmia poikaystävän kanssa joka oli hyväksi käyttänyt minut, pettänyt ja sitten jättänyt. Masennuin tajuamattani. Purin kesän yksinäisyyttä laihtumiseen. Aina ajattelin, että olin kamalan lihava ja kaikki muut olivat kauniita ja hoikkia. Sopivia.
Kesän aikana asiat sitten riistäytyivät käsistäni. Painoni putosi elokuuhun mennessä 42 kiloon, enkä voinut syödä mitään. 4 päivän paaston päätteeksi minut vietiin väkisin sairaalaan. Siellä ajattelin ensin, että nyt teen tästä pelleilystä lopun, mutta en kyennytkään. Kestin vain pari päivää, ja sitten murruin taas. Tappelin kaikin voimin hoitoja vastaan, oksentelin, huijasin punnituksissa.
Lopulta tajusin, että pääsisin takaisin kotiin, kun painoni hiukan nousisi. Ei kestänyt kauaa kun 45 kiloisena pääsin lähtemään. Lupailin vain kilttinä tyttönä hymyillen, että söisin kunnolla ja kaikki olisi taas hyvin.
Kun pääsin sinä päivänä kotiin, aloitin taas paaston. Painoni putosi seuraavaan aamuun mennessä kilolla. En syönyt juuri mitään paitsi välillä hiukan mustaherukoita, jotka nekin oksensin.
Kontrolleihin join kamalasti vettä, jottei minua vain vietäisi taas sairaalaan.
En syönyt päivä kausiin mitään, ja kerran minulla sitten naksahti pahan kerran kesken koulupäivän- lähdin kauppaan, ostin kaikkea mitä vain vähänkin teki mieli ja menin kotiin. Ahmin kaiken kerralla ja oksensin. Siitä lähti käyntiin bulimia-kierre anoreksian rinnalle.
Paasto-ahmimis-oksentamis-kehää jatkui, ja tunsin menettäväni kontrollin itsestäni. Painoni ei enää pudonnutkaan. Poukkoilin 39-45 kilon väliä todella railakkaasti.
Lopultakin ajoin itseni taas niin huonoon kuntoon, että en kyennyt enää huijaamaan lääkäreitä. Sain lähetteen takaisin sairaalaan, missä en edes aluksi yrittänyt syödä. Riehuin ja kiljuin, haukuin kaikkia ja kieltäydyin kaikesta yhteistyöstä. Ainoastaan äiti jaksoi enää uskoa minuun, vaikka jossain syvällä sisimmässäni tiesin, että hänenkin luottamuksensa järkkyi. Se pelotti minua.
Muistan, kuinka isosiskoni itki, mutten välittänyt. Minulle ainoa asia, mikä merkitsi mitään, oli ruoka. Laihtuminen. Näin selvästi, miten perheeni kärsi, kun äidin nuorin tytär ja isasisaruksieni pikkusisko kieltäytyi syömästä. Inhosin itseäni, inhosin kaikkea.
Yhtenä päivänä vaan ikään kuin heräsin- en edes tiedä, mitä tapahtui, mutta en vain enää tuntenut tarvetta laihduttaa. Se ei ollut helppoa- ihan kuin olisin yhtäkkiä vapautunut sisäisestä demonistani, joka oli pitänyt minusta tiukasti otteessaan.
Aloin taas syödä.
Pikkuhiljaa asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan. Pääsin kotiin ja saatoin aloittaa taas omassa koulussani. Olen edelleen aliapainoinen, enkä pidä itseäni mitenkään laihana, mutta pääasiassa kykenen syömään. Minulla aloitettiin mieliala-lääkitys bulimiaa vastaan, mikä on auttanut.
Tasapainoilen edelleen syömisen kanssa, eikä se ole minulle helppoa, mutta näen kuitenkin tunnelin päässä valoa. Minulla on taas toivoa ja unelmia opiskeluun ja muuhun elämään liittyen, ei ainoastaan tavoitetta olla laiha.
Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä horteesta, jonka kaikista aikajaksoista minulla ei edes ole juurikaan muistoja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luin koko viestin. Oli tosi kiva lukea että olet alkanut parantua, eikä syömishäiriö vienyt sinua kokonaan :)