Hei,
olen 32 vuotias nainen, jolla on taustalla vakava bulimia vuosituhannen vaihteesta alkaen. Lopetin buliimisen käyttäytymisen yhtä päämäärätietoisesti kuin sen aloitinkin, kokonaiseksi vuodeksi. Nyt olen leikkinyt ajatuksella palata asiaan.
Olen siis ollut miltei tasan vuoden "kuivilla". Todella vakavia ahmimisjaksoja on ollut yhä harvemmin ja oksentaminen loppunut lähes täysin. Todella harvoin edes tulee mieleen. Syön valtavia annoksia kuitenkin, miltei päivittäin.
Mutta, mutta... olin keväällä raskaana ja tein abortin ja edelleen koen itseni valaaksi. Paisuin varmasti 10kg muutamassa kk, epätoivotun raskauden lisäksi elämässäni oli todela paha stressijakso juuri sellaisena ajankohtana kun olin toipumassa bulimiasta. Olen 163cm ja painan 73kg. Olen erittäin urheilullinen ja vahva ja töissä urheilualalla jossa kaikki muut ovat hoikkia ja kauniita, joten koen itseni todella amatsoniksi läskeineni :(
Nyt huomaan ikävöiväni vuoden takaisia aikoja, jolloin olin hoikimmillani, vain 8kg kevyempi, mutta juuri siinä painossa kuin tunsin oloni hyväksi ja näytin hyvältä. Tämä oli siis ennen kuin kerroin about kaikille tärkeimmille läheisilleni sairaudestani ja halusin parantua. Nyt tajuen, että nämä läskit tukahduttavat kykyni olla minä. En halua olla se pullea ohjaaja, haluan palata takaisin noidankehään.
Mikä avuksi? Oksentaminen tuntuu nykyään hyvin vaikealta sekä fyysisesti että salailun kannalta. Kiinnijäämisen riski on kasvanut merkittävästi kun tuntuu että kaikki vahtivat nykyisin vessassakäyntejäni. Samaan aikaan kärsin mielettömästä nälästä ihan koko ajan, koska kulutan urheillessani niin paljon energiaa. Jos vain voisin pienentää annoskokoja laihtuisin? Ei toimi, luulen ettei aineenvaihduntani ole vieläkään palannut normaalitilaan.
Alanko anoreksikoksi kun oksentaminen ei enää toimi, olisiko minusta siihen? Onko muut käyneet tällaista vaihetta läpi? Oletteko selvinneet "terveen papereilla" vai päätyneet takaisin oravanpyörään?
olen 32 vuotias nainen, jolla on taustalla vakava bulimia vuosituhannen vaihteesta alkaen. Lopetin buliimisen käyttäytymisen yhtä päämäärätietoisesti kuin sen aloitinkin, kokonaiseksi vuodeksi. Nyt olen leikkinyt ajatuksella palata asiaan.
Olen siis ollut miltei tasan vuoden "kuivilla". Todella vakavia ahmimisjaksoja on ollut yhä harvemmin ja oksentaminen loppunut lähes täysin. Todella harvoin edes tulee mieleen. Syön valtavia annoksia kuitenkin, miltei päivittäin.
Mutta, mutta... olin keväällä raskaana ja tein abortin ja edelleen koen itseni valaaksi. Paisuin varmasti 10kg muutamassa kk, epätoivotun raskauden lisäksi elämässäni oli todela paha stressijakso juuri sellaisena ajankohtana kun olin toipumassa bulimiasta. Olen 163cm ja painan 73kg. Olen erittäin urheilullinen ja vahva ja töissä urheilualalla jossa kaikki muut ovat hoikkia ja kauniita, joten koen itseni todella amatsoniksi läskeineni :(
Nyt huomaan ikävöiväni vuoden takaisia aikoja, jolloin olin hoikimmillani, vain 8kg kevyempi, mutta juuri siinä painossa kuin tunsin oloni hyväksi ja näytin hyvältä. Tämä oli siis ennen kuin kerroin about kaikille tärkeimmille läheisilleni sairaudestani ja halusin parantua. Nyt tajuen, että nämä läskit tukahduttavat kykyni olla minä. En halua olla se pullea ohjaaja, haluan palata takaisin noidankehään.
Mikä avuksi? Oksentaminen tuntuu nykyään hyvin vaikealta sekä fyysisesti että salailun kannalta. Kiinnijäämisen riski on kasvanut merkittävästi kun tuntuu että kaikki vahtivat nykyisin vessassakäyntejäni. Samaan aikaan kärsin mielettömästä nälästä ihan koko ajan, koska kulutan urheillessani niin paljon energiaa. Jos vain voisin pienentää annoskokoja laihtuisin? Ei toimi, luulen ettei aineenvaihduntani ole vieläkään palannut normaalitilaan.
Alanko anoreksikoksi kun oksentaminen ei enää toimi, olisiko minusta siihen? Onko muut käyneet tällaista vaihetta läpi? Oletteko selvinneet "terveen papereilla" vai päätyneet takaisin oravanpyörään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaikken itse olekaan päässyt vielä ''kuiville'' bulimiasta tai pysty antamaan mitään 100% varmaa tietoa, niin suosittelen, ettet aloita kumpaakaan. Itse olen vahvasti sen kannalla, että bulimian ja anoreksian saa hankittua itselleen aivan varmasti, jos haluaa. (en kyllä kiistäkkään, ettei siihen voisi tahtomattaan sairastua)
Kuitenkin, itsellä tämä leikkiminen on mennyt melko huonoon jamaan,(jos sanoa, että väh. 1x päivässä ahmiminen&oksentelu+laksatiivit ja muu itsetuhoisuus on huono) enkä tätä enää pysty lopettamaan.
Jos ajatellaan sitä, miten arvostelen ihmisiä, niin toki ensimmäinen asia on ulkonäkö. Oman ''sairastumisen'' myötä olen kuitenkin muuttunut siinä mielessä, että mun käy jotenkin sääliksi niitä alipainoisia ihmisrukkia, jotka luulee, että se on kaunista. Okei, samassa veneessä ollaan, paino saisi nousta reilu 15kg ja olisi vielä normaalipainoinen, mutta silti. Tavoitteena olisi juurikin LIHAKSIKAS kroppa, normaalit ruokailutottumukset ilman paastoja ja oksentelu&ahmimiskierteitä. Voisin jopa sanoa, että tuo sinun tilanteesi olisi minulle tällä hetkellä unelma, jos vaan saisin kaiken tämän paskan lopetettua.
Toivon siis TODELLA, ettet ala anorektikoksi. Ei se kannata, itsellä oli anorektisia piirteitä aluksi, tämän jälkeen hommasin bulimian(luulin laihtuvani nopeammin ja tulevani onnelliseksi) ja tässä sitä ollaan, ei tietoakaan milloin on ollut viimeksi kuiva putki, olisiko kesä-heinäkuussa? Jos vaan pystyisit hyväksymään sen oman painosi, mikä ilmeisimminkin pysyy siinä, syöt sitten mitä vain. Ei se tee sinusta onnellisempaa jos alat paastoamaan. Ainakin minulla tämä on jäänyt ''bulimian puolelle'' juurikin sen ns. helppouden takia, kun kaiken pystyy aina korjaamaan oksentamalla. Anoreksia on paljon hankalampi ''hommata''(vaikkakin myönnän itse pyrkiväni siihen suuntaan tälläkin hetkellä).
Kaiken tämän selityksen jälkeen voisin sanoa, että älä missään nimessä lähde takaisin näihin hölmöilyihin. Se helposti ottaa vallan, etkä enää voikkaan niin helposti sitä lopettaa.
Hei vaan! :)
Hienoa että olet saanut omalla päämäärätietoisella käyttäytymiselläsi bulimisen oksentelun loppumaan! Se on todellakin saavutus, josta kannattaa olla ylpeä - kuinkahan moni täällä palstoillakin kamppailee sen eteen tälläkin hetkellä! Itse parantuneena tiedän tuon tunteen, kun alkaa ''vanha suola janottamaan'', ja ne vanha monien vuosien aikana 'turvallisiksi' muotoutuneet rutiinit alkavat kutsua. Parantuminen ei nimittäin ole yksinkertainen prosessi kun puhutaan mielenhäiriöistä.
Syömishäiriöisen täytyy rakentaa uusi suhtautuminen itseensä ja ruokaan; oppia hyväksymään ja kunnioittamaan omaa kehoaan ja rakentaa itsetunto uudelle pohjalle. Sinä olet jo parantumisen tiellä, kunhan et vain anna periksi sairaille ajatuksillesi - en tosissani usko, että haluaisit palata siihen entiseen bulimiseen ''elämääsi'' (