Vierailuista

Käymme kylässä varmaan viikoittain ainakin kerran ja meillä käy ainakin kerran viikossa joku kyläilemässä. Useimmat tapaamisista ovat kahvikutsuja, mutta joskus tulee laitettua kunnon päivällinenkin. Tämän lisäksi meillä käy usein äitituttujani lapsineen tai minä käyn vastaavasti tyttöjen kanssa heidän kodeissaan. Noita leikkihetkiä sekä tapaamisia vanhempiemme kanssa en oikein edes laske varsinaisiksi kyläilyiksi.

Minusta on upeaa, että lapsilla on tilaisuus opetella tilanteenmukaista käyttäytyimstä ja tottua eri-ikäisiin ihmisiin tuollaisten kyläreissujen myötä. Joskus tuntuu surulliselta, kun nykyaikana ihmiset sulkeutuvat pitkälti omaan ikäryhmiinsä. Aikuisilla on työyhteisöt, lapsilla päiväkodit ja ikäihmisillä vanhainkodit. Kun laskee pikaisesti, niin noissa viiteryhmissä vietetään hurjasti aikaa. Kävelemme usein lasteni kanssa läheisen vanhainkodin pihan poikki lähikauppaan (oikeasti sieltä ei saisi edes oikaista), ja voi miten riemullisia ilmeitä näkyy puolin ja toisin, kun tyttöni ja vanhukset kohtaavat. Molemmat ovat selvästi kiinnostuneita toisistaan. Tällaisia kohtaamisia pitäisi olla enemmän eri sukupolvien välillä. Yksi suosituimmista lähipiirin ystävistä on minun 85-vuotias mummini eli lasten isomummi. Ja hyvin odotettu pistäytyjä on myös lapseton, liki 6-kymppinen postinkantajapoikamies, jolla on aina aikaa vaihtaa pari sanaa lasten kanssa ja minä annan hänelle pyykinpesuvinkkejä. :)

Monesti kyläreissun mukavin hetki onkin se, kun istutaan yhteiseen kahvi- tai ruokapöytään, jolloin keskustellaan vuoroin lasten ja vuoroin aikuisten ehdoilla. Ainakaan tässä vaiheessa en ole vielä harrastanut erillisiä kattauksia lapsille ja aikuisille. Huolestuttaa vaan, kun ensi syksynä lähden töihin ja mieheni jää kotiin ainakin osapäiväisesti, että mitenhän sitä ehtii kyläillä, harrastaa ja tehdä ylipäätään yhtään mitään, kun aika kuluu kotitöihin ja lasten päivän kuulumisten päivittämiseen. Ainakin päiväkyläilyt jäävät pakosti pois.

Täytyy myöntää että kyläilyt ovat viime vuosina jääneet aika vähäisiksi. Ystävieni kanssa olen niin erilaisessa elämäntilanteessa ja tuntuukin, että kyläilyjen järjestäminen vaatii todella kalenterien tutkimista ja sopivan päivämäärän löytämistä. Ystävät elävät kiireistä ja työntäyteistä elämää, lapset lentäneet pesästä ja vapaa-aikana harrastavat kaikenlaista aikuisten ihmisten kivaa. Minä elän aktiivista lapsiperheen elämää jota säätelee iltaisin nukkumaanmenot ym. Joten viime aikoina kyläilyt ovat olleet aika yksipuolisia; vieraat tulevat meille. Siinä sivussa hoidetaan lapset nukkumaan ja jatketaan illan viettoa. Muutama uusi lapsiperheystävä on tullut ja näiden äitien kanssa järjestetään tapaamisia myös päivällä. Mutta kaikki asuvat sen verran kaukana että tapaaminen on tosiaan ennalta sovittava.

Siitä olen pitänyt kiinni että muutama säännöllinen tapaaminen vuodessa on; grillikauden avajaiset, kesäkekkerit, kesäkauden lopettajaiset ja pikkujoulu. Nämä järjestän minä ja joukkoon mahtuu muutama naisporukan saunailta jolloin kokoonnutaan vuoronperän jonkun luokse.

Uuden elämän myötä on tullut muutama uusi kyläilypaikka ja niissä käydään silloin tällöin. Ja mikä parasta, nyt on kyläilypaikkana perhe jossa juniorin ikäinen lapsi.

Naapureiden kanssa kahvitellaan yleensä vain kesäsin. Jostain syystä talvella kaikki hautautuu koteihinsa ja hyvä jos naapuria nähdään postilaatikolla käydessä. Sukulaiseni ovat jo niin iäkkäitä että vierailut ovat minun varassa. Vanhempieni luona piipahdan suurinpiirtein joka päivä eikä niitä käyntejä vierailuksi lasketa. Vanhempani käyvät minun luona vain lasten synttäreillä ja nekin ovat sellaisia pikavisiittejä. Eivät enää jaksa istua kylässä vaan kaipaavat oman kodin rauhaan ja hiljaisuuteen.

Ennen muinoin kotona oli aina joku eli perheenemäntä ja kotiäiti. Mikäpä silloin on piipahtessa naapuriin, sukulaisiin tms milloin sattuu huvittamaan kun tietää että kotona on joku eikä pakoonkaan päässyt. Muistan meilläkin käyneen pienenä ollessani naapurinisäntiä ja emäntiä juoruamassa jne kun ei telkkaristakaan tullut tuolloin saippuasarjoja jne. Telkkarista tuli korkeintaan (70-luvulla) Peyton Place, jota muuten joskus kokoonnuttiinkin naapuruston kanssa yhdessä katsomaan, niin suuri tapaus keskiviikkoillan viihdeanti tuolloin oli. Äitini, suurperheen emäntä, kyllä tykkäsi huonoa naapureiden piipahduksista, kun hommat keskeytyivät ja piti alkaa kahvia keittämään vaikka olisi ollut pyykinpesu (käsin) kesken ja hommat myöhässä. Eipä kehdannut sanoa, ettei nyt oikein olisi aikaa. Sitä ei äidin ja vaimon sopinut olla koskaan mitään omaa mieltä asioista, tai sai heti hankalan ja ikävän ihmisen maineen sen aikaisessa yhteisössä. Puhelimiakaan ei ennen ollut siinä määrin kaikilla, että olisi voinut ilmoitella tulostaan ja kysyä onko kukaan yleensä kotona. Sellainen luulo, että kyläily olisi ollut jotain pelkästään mukavaa, on pelkkää huonoa muistia vanhoilla ja illusio nuoremman polven päässä. Mukavaa se oli ehkä niille jotka tuppasivat toisten kotiin ajattelematta että muilla voisi olla jokin tilanne päällä.

Aika turhaan tulisivat nykyään ystävät ja naapurit ovelle koputtelemaan kun kukaan ei välttämättä ole kotona. Ja he itsekin töissä ja omissa harrastuksissaan. Olisi se aika kammottavaa ajatellakin, että olisi tekemässä suursiivoa reikäisissä verskoissa tai olisi joku perhekriisi tai selvittely menossa ja sisään tupsahtaisi vain porukkaa noin vain keskelle kaikkea ilman kysymättä ja ilmoittamatta.

Ajat vaan muuttuvat. Ennen oli normaalia naapurustossa piipahtamisen lisäksi tupakoida vielä 80-luvullakin kylässä sen kummemmin kyselemättä ja vielä kauheampaa että maalla syljeskeltiin kyläpaikan lattialle ainakin vielä 50-luvulla. Ja se oli aivan yleinen ja hyväksytty tapa. Ehkä se on hyvä että asiat muuttuvat, vaikkakin hyvät ja mukavat tavat valitettavasti mukana.