"Kun järki ja tunteet vievät eri suuntiin, kumpaa seuraat? Oletko järki-ihminen vai tunneihminen?"
Harva kuitenkaan tänne kirjoittaa palstan alaotsikon mukaisesti ja pohtii kumpi on. Itse olen vahvasti tunneihminen, mutta ympäristöni pakottaa minut käyttäytymään luonteeni vastaisesti. Ja se puolestaan johtaa stressiin, ahdistukseen ja masennukseen. Olen puun ja kuoren välissä - minulla on vahvoja tunteita erästä varattua miestä kohtaan, joka on vielä samassa työpaikassa kanssani, mutta joudun kokoajan pitämään jonkinlaista kulissia yllä. Julkinen salaisuushan se on jo - ja tuo mieskin välittää minusta jollain tasolla jonkin verran - en vain tiedä miten paljon, miksi ja millä tavalla. Vahva yhteys ja tunne voi olla myös omaa tulkintaani...
Keskustelua tämä tilanne tarvitsisi, mutta ei se siltikään veisi pois näitä tunteita, vaikka sen totuuden selvittäisikin. Elämäni on muutenkin jo poissa raiteiltaan, eikä tämä tilanne yhtään helpota asiaa. Minusta on tullut äkkipikainen ja vihainen. Kiukuttelen ja hermostun helposti, ja kaikki vain siksi, että minun täytyy väkivalloin pitää tunteeni kurissa. Oikeasti haluaisin olla vain hellä ja näyttää kuinka paljon välitän.
Usein toisista naisista ajatellaan, että he ovat vain omaa etuaan ajavia ja itsekkäitä, mutta minusta tuntuu pahalta tehdä toisten elämä vaikeaksi. Pelkään myös ympäristön tuomintaa ja reagointia asiaan, sillä jouduin kärsimään vuosia koulukiusattuna olosta ja yksikin tietävä, arvosteleva katse kollegalta saa minut jo ahdistumaan. Menneisyyteni on tehnt minut herkäksi vaistoamaan ihmisten tunnetiloja ja ajatuksia.
Tämäkin kirjoitus tänne on vain yritys oppia olemaan edes hiukan avoimempi ja käsitellä tätä tilannetta, mutta itsensä huijaamistahan tämä on. Siksikän kaikki palaavat näille palstoille aina uudestaan - saadakseen edes hetken elää illuusiota sen suhteen, että toinenkin välittää ja kaipaa, tai huijata itseään uskottelemalla, että tänne kirjoittamalla on oikeasti tehnyt jotain.
Harva kuitenkaan tänne kirjoittaa palstan alaotsikon mukaisesti ja pohtii kumpi on. Itse olen vahvasti tunneihminen, mutta ympäristöni pakottaa minut käyttäytymään luonteeni vastaisesti. Ja se puolestaan johtaa stressiin, ahdistukseen ja masennukseen. Olen puun ja kuoren välissä - minulla on vahvoja tunteita erästä varattua miestä kohtaan, joka on vielä samassa työpaikassa kanssani, mutta joudun kokoajan pitämään jonkinlaista kulissia yllä. Julkinen salaisuushan se on jo - ja tuo mieskin välittää minusta jollain tasolla jonkin verran - en vain tiedä miten paljon, miksi ja millä tavalla. Vahva yhteys ja tunne voi olla myös omaa tulkintaani...
Keskustelua tämä tilanne tarvitsisi, mutta ei se siltikään veisi pois näitä tunteita, vaikka sen totuuden selvittäisikin. Elämäni on muutenkin jo poissa raiteiltaan, eikä tämä tilanne yhtään helpota asiaa. Minusta on tullut äkkipikainen ja vihainen. Kiukuttelen ja hermostun helposti, ja kaikki vain siksi, että minun täytyy väkivalloin pitää tunteeni kurissa. Oikeasti haluaisin olla vain hellä ja näyttää kuinka paljon välitän.
Usein toisista naisista ajatellaan, että he ovat vain omaa etuaan ajavia ja itsekkäitä, mutta minusta tuntuu pahalta tehdä toisten elämä vaikeaksi. Pelkään myös ympäristön tuomintaa ja reagointia asiaan, sillä jouduin kärsimään vuosia koulukiusattuna olosta ja yksikin tietävä, arvosteleva katse kollegalta saa minut jo ahdistumaan. Menneisyyteni on tehnt minut herkäksi vaistoamaan ihmisten tunnetiloja ja ajatuksia.
Tämäkin kirjoitus tänne on vain yritys oppia olemaan edes hiukan avoimempi ja käsitellä tätä tilannetta, mutta itsensä huijaamistahan tämä on. Siksikän kaikki palaavat näille palstoille aina uudestaan - saadakseen edes hetken elää illuusiota sen suhteen, että toinenkin välittää ja kaipaa, tai huijata itseään uskottelemalla, että tänne kirjoittamalla on oikeasti tehnyt jotain.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen hyvin tunteikas persoona, kuulemma jopa ääri-ihminen. Nauran, itken, liikun, teen, ja saan aikaan paljon. Pidän siitä millainen olen, mutta tuntuu olevan hankala löytää vierelle ihmistä, joka ymmärtäisi runsasta rehellistä päätäni. Tunneihminen on silti alati vaikeuksissa, kun ympäristö ja marttyyrin asenne "muut ensin - minä joskus" kolkuttelee takaraivossa.
Mitä ihmissuhteisiin tulee, olen vihdoin alkanut tekemään asioille jotain. Vielä jokunen vuosi sitten en koskaan kertonut ihastukselleni yhtään mitään, sen paremmin kun oikeita tuntemuksiani yleensäkään missään tilanteessa kenellekään, vaan tyydyin miettimään.
Nykyään pyrin kertomaan jos jotain mielessä pyörii, siis toiselle osapuolelle, säilyttäen kuitenkin sanotaan nyt sitten yhteiskunnan vaatiman kohteliaisuuden. Kolmannelle henkilölle en mene kertomaan mitään mistään, vaikka se henkilö olisi maailmassani "korkeammalla" kuin se henkilö numero kaksi. Pidän omat ongelmani siis edelleen tiiviisti itselläni, enkä osaa pyytää apua kuin kysyttäessä ja lypsäessä, jos silloinkaan.
Kerroin jopa eräälle kaverilleni olevani ihastunut häneen, vaikka tiesin hänen olevan varattu ja tiesin etten koskaan saa lupaa ns tehdä mitään. Enkä sitä edes halunnut. Ystävyys kyseisen henkilön kanssa lienee mennyttä ikuisiksi ajoiksi, ja se harmittaa minua kovasti. Mutta, olen silti tyytyväinen että sain jotain sanottua ja voin nyt siirtyä rauhassa eteenpäin ilman jahkailua. Tilanne alkoi olla jo läpinäkyvä, ja kävi itselleni liian tukalaksi. Itselleni, aivan, ei muille.
Kaikki tähänastisen elämäni tapahtumat ja kohtaamani ihmiset ovat aiheuttaneet paljon niin iloa kuin surua. Joten väärin tai oikein, aion tästä edespäin opetella olemaan vähän itsekkäämpi, olemalla rehellinen niin itselleni kuin muillekin. Olkoon tämä ihastuksen tunnustaminen kyseenalaisissa olosuhteissa julma alku sille.
Viestisi antoi paljon ajattelemisen aihetta - kiitos siitä.
Nyky-yhteiskunnassa tunneihmiset tuntevat ehkä jäävänsä muiden jalkoihin. Kaikkialla painotetaan vain järkeä, hyödyllisyyttä ja tehokkuutta. Ihmissuhteitakin ehkä punnitaan jo sillä, että mitä hyötyä siitä toisesta on ja kuinka tasainen, sekä varakas, eli hyväksi koettu elämä voidaan rakentaa? Hyvin kuvaavaa oli se haloo mikä nousi niistä Sarasvuon pystyttämistä kylteistä Virpi Kuitusen lenkkipolulle - täällä Suomessa paheksuttiin sitä, että ilman lupaa mennään pystyttämään kylttejä toisten maille ja vielä englanniksi! Italiassa taasen jokin aika sitten uutiskynnyksen ylitti nuorukainen, joka meni kirjoittamaan katupintaan pitkän rakkauslaulun entiselle tyttöystävälleen. Italialaisista se oli vain hyvin romanttista ja upeaa - suomalaisia olisi ehkä kiinnostanut vain se kuka kadun pesee puhtaaksi ja kuka sen laskun maksaa.
Kaikkialla puhutaan tasa-arvosta, mutta ei ymmärretä, että se koskee ennen kaikkea yksilöitä - ei sukupuolia. Tasa-arvo on jokaisen vapautta olla oma itsensä. Vapaus vaikka laatia romanttisia hömppävideoita nettiin tai kuuluttaa rakkauttaan julki lehdissä. Näinkin järkipainotteisessa yhteiskunnassa ollaan heti valmiita tuomitsemaan, jos et elä muiden laatimien normien mukaan. Tunteet ovat kuitenkin elämän rikkaus ja tekevät meistä ihmisiä.