HEIPPA KAIKKI!
Olen tällä palstalla tiedotellut aina elokuusta asti Seinäjoen OCD-vertaisryhmästä, jonka vetäjä itse pakko-oireista myös kärsivänä olen. Ajattelin nyt saada aikaan keskustelua (jos se suinkin on mahdollista) siitä, onko täällä ylipäätään ketään, jotka olisivat joskus osallistuneet jonkinlaiseen OCD-vertaisryhmään jossain päin Suomea. Kun olen tämän syksyn ajan seurannut tätä palstaa, minulle on pikkuhiljaa tullut käsitys, että eipä taida täällä koto-Suomessa paljonkaan vertaisapua olla tarjolla pakko-oireista kärsiville. Onkohan niin, että OCD:stä kärsivät menevät esim. varsinaisesti masennuspotilaille tarkoitettuihin ryhmiin, kun ei muuta löydy omalta paikkakunnalta? Olisi kiva, jos joku osaisi vastata tähän kysymykseen. Itselläni on vuosikymmeniä pitkä kokemus pakko-oireista kärsivänä. Kun minulla on ruotsin kielen opettajan koulutustausta, olen välillä maksanut jäsenmaksuja Ruotsin OCD-järjestöön (Riksföreningen Ananke) ja saanut sieltä postitse hyvää materiaalia. Olen tälläkin palstalla tuonut joskus esiin sen, että Ruotsissa on aktiivista järjestötoimintaa pakko-oireista kärsiville (koulutustilaisuuksia, omaistoimintaa ja oma-apuryhmiä).
Onkohan niin, että me täällä Suomessa olemme liian LAISKOJA emmekä saa mitään aikaiseksi? Vai pelkäämmmekö kenties jotain?
Olen tällä palstalla tiedotellut aina elokuusta asti Seinäjoen OCD-vertaisryhmästä, jonka vetäjä itse pakko-oireista myös kärsivänä olen. Ajattelin nyt saada aikaan keskustelua (jos se suinkin on mahdollista) siitä, onko täällä ylipäätään ketään, jotka olisivat joskus osallistuneet jonkinlaiseen OCD-vertaisryhmään jossain päin Suomea. Kun olen tämän syksyn ajan seurannut tätä palstaa, minulle on pikkuhiljaa tullut käsitys, että eipä taida täällä koto-Suomessa paljonkaan vertaisapua olla tarjolla pakko-oireista kärsiville. Onkohan niin, että OCD:stä kärsivät menevät esim. varsinaisesti masennuspotilaille tarkoitettuihin ryhmiin, kun ei muuta löydy omalta paikkakunnalta? Olisi kiva, jos joku osaisi vastata tähän kysymykseen. Itselläni on vuosikymmeniä pitkä kokemus pakko-oireista kärsivänä. Kun minulla on ruotsin kielen opettajan koulutustausta, olen välillä maksanut jäsenmaksuja Ruotsin OCD-järjestöön (Riksföreningen Ananke) ja saanut sieltä postitse hyvää materiaalia. Olen tälläkin palstalla tuonut joskus esiin sen, että Ruotsissa on aktiivista järjestötoimintaa pakko-oireista kärsiville (koulutustilaisuuksia, omaistoimintaa ja oma-apuryhmiä).
Onkohan niin, että me täällä Suomessa olemme liian LAISKOJA emmekä saa mitään aikaiseksi? Vai pelkäämmmekö kenties jotain?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kyllä vertaisryhmä olisi todella hyvä apu pakkooireiselle. Itse olen englantilaisen sivuston jäsen, siellä saa apua ja tietoa OCD-sta www.ocdforums.org. Asun ulkomailla ja tällä on se sairaus vielä todella tabu teema. Mielestäni tukiasema oli myös mahtava sivu, sääli, että se ei toimi enää. Tietysti paras apu on silmästä silmään tapaaminen, mutta tälläinen netin kautta vertaistukikin on ihan hyvä. Luulen, että monet ihmiset häpeävät tätä sairautta, sen takia on vaikea tavata. Millaisesta pakko-oireesta kärsit? Minulla on tälläinen ajatuspakko ilman pakkotoimintoja. Ajatukset ovat laidasta laitaan, mutta yhteinen tekijä on, että ne jäävät "päälle".
Tabuteema se todentotta taitaa Suomessa ollakin. Olen paljon seurannut amerikkalaisten OCD-foorumeiden keskusteluja, joten tiedän kyllä, että jenkkilässä puhutaan paljon avoimemmin OCD:stä. Minua vaan harmittaa se, että emme saa tänne Suomeen luotua mitään organisaatiota, joka edes vähän olisi sinnepäin mitä naapurimaassamme Ruotsissa on.
Olen itse sairastanut pakko-oireista häiriötä 80-luvun alusta asti. Sairastuin yliopisto-opintojeni aikana. Vuoteen 1986 mennessä oli minulle kehittynyt suunnaton määrä erilaisia "klassisia" pakkorituaaleja (tarkistuspakkoja, käsienpesupakkoja jne.), jotka vähitellen invalidisoivat minut sairaalakuntoon. Psykiatrisessa sairaalassa vietin sitten kuusi vuotta (1986-1992), mutta eivät siellä annetut hoidot mitään vaikuttaneet, vaan sairaus vain paheni entisestään. Keväällä -92 osastonlääkäriksi tuli kuitenkin henkilö, jolla oli tieto ja taito hallussa. Hän soitti minun läsnäollessani suoraan Tukholmaan Sophiahemmetin yksityissairaalaan neurokirurgi Lauri V. Laitiselle. Näin minut lähetettiin Ruotsiin aivoleikkaukseen (= kapsulotomia-leikkaus). Leikkauspöydälle jäivät mm. pakkopesemiset ja monet muut rituaalit, ja pystyin sitten palaamaan takaisin "siviiliin" kuuden vuoden laitoksessaolon jälkeen. Totuuden nimessä minun on sanottava, että OCD ilmenee itsellänikin vielä jonkinlaisena epävarmuutena ja ahdistuksena stressitilanteissa. Silloin voi käydä niin, että ajatukset ikäänkuin jäävät "päälle". Mutta elämänlaatu parani huomattavasti leikkauksen ansiosta, kun ei enää tarvitse käyttää aikaa niin paljoa niihin rituaaleihin. Yliopisto-opintonikin sain leikkauksen jälkeen suoritettua loppuun eli sain graduni tehtyä. Siihen en mitenkään olisi pystynyt ennen leikkausta.
Muuten, katsopa YLEn Akuutti-ohjelman arkistosta materiaalia syyskuun 2003 ohjelmista. Olin silloin nimelläni ja kuvallani kertomassa televisiossa omasta OCD:stäni.
Olet käynyt läpi aikamoisen matkan. On hienoa kuulla menestystarinoita, niin kuin sinun:). Pahimillaan on tämä olotila todellinen helvetti. Tulee ajatuksia ihan mistä vaan, eli "mitä jos" skenaarioita kaikesta mistä välitan ja rakastan. Nyt on tosi vaikea kausi ollut, pystyin ilman lääkkeitä olemaan n, kaksi vuotta, mutta nyt tuli takapakkia aika rankasti. Pystyin hyvin rationaalisesti selvittämään mistä nämä ajatukset tulevat. Eli aivot lähettää nn. vääriä viestejä, joilla ei ole mitään merkitystä, mutta olen niin herkkä ihminen, että välillä en vaan pysty olemaan reagoimatta niihin. Jos pystyn reaktiot pitämää kurissa, niin OCD helpottaa. Minullakin ilmenee paljon epävarmuutta ja ahdistusta. Epävarmuuden sietäminen avaisi portin paranemisen tielle, mutta se on todella vaikeaa. Muuten on mulla kaikki hyvin, ihana perhe ja ei mitään taloudellisia ongelmia, ainoa asia mitä haluaisin muuttaa ja mitä enää en saa muutettua on lapsuuteni. Sanon itselleni joskus aamuisin, että selvisinhän sodasta( lapsuudesta), mun täytyy selvitä tästäkin! Tästä on hyvä puhua jonkun kanssa joka ymmärtää, mitä tämä sairaus on. Käyn terapeutilla kerran tai pari kk. juttelemassa, hän ei ole erikoistunut OCD-en, mutta on hyvin lämmin ja ymmärtäväinen ihminen, eli on mukavaa jutella. Se on hassu juttu aina, kun menen hänen juttusille, niin sinä päivänä on yleensä vähän "ajatuksia". Yritin etsïä sitä ohjelmaa, mutta en löytänyt, voisitko laittaa linkin?
YLEn Akuutti-ohjelman linkki on seuraavanlainen:
www.yle.fi/akuutti/arkisto2003/090903_c.htm
Terveisiä ja kirjoittelemisiin.
muiden päästänsä hei-hei seuraa XD
Mielenterveyden Keskusliitto on vain jo vuosien ajan ajanut tätä asiaa vertaistoiminnasta. Jos et halua muiden ns. "päästänsä hei-hei"- ihmisten seuraa, niin se on täysin sinun oma asiasi. Ryhmätoiminta on täysin vapaaehtoista. Ainakin voin sanoa omakohtaisesti tämän Seinäjoen ryhmän suhteen, että ryhmään uskaltautuneilta tuli viime keskiviikkonakin positiivista palautetta. He olivat kaikki sitä mieltä, että on tärkeää saada puhua omista tunteista toisten pakko-oireista kärsivien kanssa. Tämä siksi, että minäkin olen usein huomannut, että ns. ammattiauttajatkaan eivät kaikki aina tahdo ymmärtää pakko-oireisen henkilön kohtaloa. Tietysti on myös hyviä terapeutteja, jotka jaksavat paneutua asiaan. Itselläni on onni, että minulla on ollut sama terapeutti jo vuosien ajan. Hän on paneutunut minun asioihini ja olen saanut häneltä suunnattomasti apua, viimeksi tällä viikolla.
terve,
Itse pakko-oireista ja pahoista sellaisista kärsineenä ja kärsin edellleen , luulisin että suurin syy on se ettei haluta ihmisten tietävän asiasta. Itsekin sinnittelin liian kauan ja salasin asiaa mikä aiheutti vain lisää ongelmia. nyt pyrin sanomaan avoimesti mutta kaikille ei voi sanoa, koska ei selvästikään ymmärretä mitä tuskaa tämä sairaus aiheuttaa siitä kärsivälle. Pidetään hulluna tai tyhmänä. Jos ei itse ole kokenut tätä sairautta, väitän ettei tiedä mistä puhuu. Yleensäkin mielenterveysasiat Suomessa ovat vielä tabuja joista vaietaan. kun taas niistä pitäisi puhua.
Olen itse Satakunnasta enkä ole löytänyt vertaisryhmää täältä päin. Eikä lääkärikään sitä tukenut kun kysyin, että olisiko kohtalotovereita. yhteen aikaan tv:ssä oli ben furmanin ohjelma jossa käsiteltiin kaikkia mielenterv.asioita ja oli ihan hyvä. nyt ei juuri puhuta tv:ssä näistä asioista. Pitäisi ottaa varmaan yleen yhteyttä ja pyytää niitä tekemään asiaohjelmia.
t.mies vaan
Kiitos hyvästä kommentistasi. Puhut totta siinä, että tätä sairautta voi ymmärtää vain se, joka todella itse sairastaa sitä. Minä ainakin uskon myös niin. Missä kaupungissa Satakunnassa asut? Olet jo varmaankin etsinyt Mielenterveyden keskusliiton kautta tietoa vertaisryhmistä. Ei täällä Seinäjoellakaan olisi vieläkään, jollen itse olisi sitä laittanut alkuun. Ihmettelen vähän lääkäriäsi, kun ei voinut tukea pyrkimyksiäsi vertaisavun löytämisessä. Hänellä varmaankin on vaitiolovelvollisuus, että ei voi kertoa kohtalotovereista, vaikka tietäisikin.
Hei,
Ajattelin nyt ottaa myös osaa tähän keskusteluun, koska olen jo pitkään kärsinyt pakko ajatuksista ja olen muuten myös täältä seinäjoen lähistöltä.. Luulen että tämä on kestänyt jotain 10 vuotta, en jaksa muistaa, kauan joka tapauksessa. Ajatukset liittyvät vain oikeastaan siihen, että pelkään satuttavani erityisesti läheisimpiä ihmisiä, yms. Välillä on ollut pitkiäkin jaksoja että olen ainakin pystynyt tukahduttaa nuo ajatukset. Jostain syystä olen häpeillyt tätä niin paljon, kun olen ajatellut että muut ihmiset eivät ajattele tälläisiä, että aikaisemmin en ole edes uskaltanut ottaa selvää mistä tämä voisi johtua. Olen vain yrittänyt unohtaa koko asian olemassa olon, mutta eihän se onnistu. Viime aikoina tuo ahdistus on alkanut käydä niin suureksi, että tuli oikeastaan mitta täyteen, ajattelin että nyt tälle täytyy tehdä jotain ennenkö se pahenee.
Varmaan se sieltä lapsuudesta jollain tavalla ainakin kumpuaa, kun olen koko elämäni pelännyt sitä että joku läheisistäni kuolee, tai menetän heidät jollain muulla tavalla.. Lisäksi luulen, että stressi ja epävarmuus tulevaisuudesta myös ainakin omalla kohdallani pahentaa tätä, sekä se "riittämättömyyden" tunne..
Noita hoitojuttuja mietin, että kuinka vaikeaa ylipäätään on löytää oikeanlaista hoitoa? En vaan yksikseni jaksa enää miettiä näitä asioita mutta toisaalta en jaksaisi alkaa "taistella" oikeanlaisen hoidon puolesta. Ja tämä seuraava kuulostaa varmasti tässä yhteydessä hieman naurettavalta, kun tuota salailua paheksutaan, mutta tavallaan haluan vähän "suojella" läheisiäni tältä, eli en haluaisi enkä varmaan osaisi/pystyisikään tästä heille kertomaan.
Ymmärrän hyvin tämän häpeilyn ja salailun. Tiedän, että se on raskasta. Olen itsekin joutunut aikoinani taistelemaan sitä vastaan.
Nyt toivotankin teille kaikille hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta.
joo. näin se vaan on . olen Raumalta päin. Mua pyydettiin TV:een silloin kun Ben Furman oli telkkarissa puhumaan asiasta. en voinut koska koin että olen yksin tämän kanssa ja muut pitää visusti salassa vaikka varmasti samaa koetaan paljon. ja sen muuten huomaa yllättävän helpolla neurootikko jos törmää toiseen vaikka se yrittäis salata sen esim. kaupas asioinnin yhteydessä tai kotona kylässä käyvä ihminen. Luulen ettet ole eri mieltä. Mä sairastan enkä usko koskaan tulevani ennalleen. Olin itsemurhaa lähellä kun ahdisti se jatkuva 24h vuorokaudessa vaivaava oire. joka asia piti tarkistaa. ei sitä voi kukaan edes kuvitella kun se menee siihen malliin. Sitten läheiset huusi huusi hulluksi. Lääkäri (yksityislääkäri , maksoi 100e tunti) sanoi että jos et käytävällä törmää samanlaiseen niin sitten en voi auttaa. Pyysin häntä kysymään että eikö hän voisi antaa mun yhteystiedot samasta asiasta kärsivälle jos joku haluaisi ottaa minuun yhteyttä ja jutella vertaistuki muodon mielessä. ei käynyt sekään. toinen tapaus. olin itsemurhan partaalla ja sanoin jällleen yks.lääkäri. että tapan pian itseni jos apua ei tule. Lääkäri totesi, mitä sä sillä luulet voittavasi. ei muuta ja 50 e lasku käteen. että sellaista. ja monta muutakin tapausta on. Hyvää Joulua kaikille neurootikoille!!!
Heippa sinne Raumalle!
Olen sama henkilö, joka joulun aikaan kirjoitti nimerkillä "Ryhmäläinen Seinäjoelta".
Kuinka sinun joulusi meni? Itse tulin eilen kotiin joulunvietosta.
Olen myös aikoinani kokenut samat itsemurha-ajatukset. Nyt olen kuitenkin vahvoilla asian suhteen. Mielestäni itsemurha ei ole mikään ratkaisu. Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sellaista en tule koskaan enää tekemään, vaikka minun elämässäni tapahtuisi kuinka pahoja asioita tahansa.
Muuten, olen itsekin huomannut mainitsemiesi yksityislääkärien kommenttien kaltaisia reaktioita ammattiauttajien taholta. Asia on varmaankin niin, että OCD voi olla niin vaikeahoitoinen sairaus, että ammattiauttajatkin ovat neuvottomia ja siksi antavat mainitsemiasi kommentteja.
Kauanko olet sairastanut OCD:tä?
voidaanko käydä keskustelua henkiökohtaisesti ? Olen pyrkinyt auttamaan monia ihmisiä tällä sivustolla mutta usein törmään siihen että luullaan a) varsinkin naiset, että on jokin taka-ajatus b) ettei tiedä mistä puhutaan. luulevat tietävänsä paremmin. c) vähätellään asiaa ja sen vakavuutta d) ei luoteta toisiimme eikä siksi kerrota avoimesti asioista ( musta avoimuus on ainut tie selvitä tästä) e) peljätään leimautumista (sehän kuvio pitäisi muuttaa ja mä voisin ottaa ben furmaniin yhteyttä jossain vaiheessa. tämä ongelma on paljon yleisempää mitä myönnetään.
Nyt toivoisin sulta ryhmälainen vastausta sähköpostiini. näytä nyt että sinä uskallat puhua asiasta. en vaadi että tarvitsee puhua kaikkien kanssa, riittää aluksi että mun kanssa. enkä itsekään tiedä mihin pistää raja. harmittaa kun kaikki häpeää mutta kukaan ei tee mitään . mä olin liian lähellä itsemurhaa. mä haluan pelastaa jonkun. joku nainen kirjoitti mul kun pyysin mutta se ei ole useista pyynnöistä huolimatta uskaltanut kirjoittaa asiasta. mä sanoin sille että ainut tie tästä on puhuminen jotta se ei patoudu sisälle. Mä puhuin ja puhuin . kuulin negatiivistakin mutta en luovuttanut enkä luovuta vieläkään . en ole selvillä vesillä vieläkään. enkä usko että selviän täysin terveeksi. se mitä voin tehdä on se, että pyrkii auttamaan niitä jotka ovat tämän sairauden alkuvaiheessa jotta ymmärtäisivät hakea ajoissa apua.
t. mies. vaan
Hei,
Kuka se sun nykyinen lääkäri on nimeltään ja missä päin? Nainen vai mies lääkäri? Olisin varmasti jonkun hyvän lääkärin avun tarpeessa. musta se ei ole mitään lääkäripalvelua jos yritetään väkisin ajaa eläkkeelle vaikka itse toivoisi pääsevänsä vielä töihin. Vedotaan siihen että ei ole työkuntoinen. No ei varmaan olekaan jos koko ajan on 4 seinän sisällä eikä ihmisten ilmoilla. Olen monesti jo sanonut lääkärille tämänkin että tällainen ocd potilas kaipaa kuitenkin jotain tekemistä eikä olemista koska keskittyy omiin ongelmiin enemmän joka hetki ja sitä kautta ocd vaan lisääntyy. Mutta kun ei .
Mullahan tämä ocd liittyy epilepsiaan johon sairastuin myös. siksi luulen että tämä on pysyvä haitta mun elämäs koko iän nyt jatkos eikä mikään muu kuin leikkaus auttaisi siinä.