Hei! Löytyyköhän täältä äitejä, joiden lapsia on lähtenyt jo maailmalle? Minulla on 4 lasta, joista vanhin muutti kotoa pois jo 5 vuotta sitten. Muutto kävi kivutta, koska kotona oli vielä 3 alaikäistä lasta ja huisketta piisasi. Viime talvena 2 keskimmäistä lastani muutti pois vain parin kuukauden välein. Vain nuor in on enää kotona, hänkin lähes aikuinen.
Olen tuntenut viime aikoina hirveää ahdistusta siitä, olinko tarpeeksi lasteni kanssa heidän ollessaan pieniä. Harmittelen sitä, että olin aina kiireinen ja "poissaoleva". Toisaalta olin pitkään kotiäitinä, eli todellisuudessa olen ollut lasten varhaisvuodet heidän kanssaan hyvin tiiviisti. Nyt mielessä vain pyörii ajatus, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Sydäntä kivistää, kun muistan lapset ihanina pieninä. Valokuvien katselukin tuntuu surulliselta, tosin myös ihanalta. Harmittaa, kun niin paljon asioita lapsuusajoista on unohtunutkin. Tuntuu välillä, kuin tapahtumat olisivat jostain edellisestä elämästä. Olisi niin ihana palata vaikka hetkeksi niihin aikoihin.
Mieheni myöntää ajattelevansa samantapaisia asioita, mutta osaa myös ajatella niiden olevan menneisyyttä ja meidän pitävän elää tätä päivää. Ehkä äidin sydän on liian pehmeä.
Onko jollain täällä kokemusta vastaavasta. Käynkö läpi jonkinlaista "surutyötä" ja voiko tämä alakulo hellittää, vai onko kyseessä ihan masennus, joka tuo vaan vanhoja asioita mieleen? Olisi ihanaa, jos joku vastaisi.
Olen tuntenut viime aikoina hirveää ahdistusta siitä, olinko tarpeeksi lasteni kanssa heidän ollessaan pieniä. Harmittelen sitä, että olin aina kiireinen ja "poissaoleva". Toisaalta olin pitkään kotiäitinä, eli todellisuudessa olen ollut lasten varhaisvuodet heidän kanssaan hyvin tiiviisti. Nyt mielessä vain pyörii ajatus, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Sydäntä kivistää, kun muistan lapset ihanina pieninä. Valokuvien katselukin tuntuu surulliselta, tosin myös ihanalta. Harmittaa, kun niin paljon asioita lapsuusajoista on unohtunutkin. Tuntuu välillä, kuin tapahtumat olisivat jostain edellisestä elämästä. Olisi niin ihana palata vaikka hetkeksi niihin aikoihin.
Mieheni myöntää ajattelevansa samantapaisia asioita, mutta osaa myös ajatella niiden olevan menneisyyttä ja meidän pitävän elää tätä päivää. Ehkä äidin sydän on liian pehmeä.
Onko jollain täällä kokemusta vastaavasta. Käynkö läpi jonkinlaista "surutyötä" ja voiko tämä alakulo hellittää, vai onko kyseessä ihan masennus, joka tuo vaan vanhoja asioita mieleen? Olisi ihanaa, jos joku vastaisi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voin kuvitella tyhjyyden. Minulla on tälläkin hetkellä pehmoinen lämmin vauvanen tässä sylissä...ajoittain sitä tavallaan jo suree tulevaa koska lasten kasvaminen on tavallaan myös luopumista...Sen jälkeen syli on tyhjä. Mutta minua lohduttaa yksi ajatus. Sitten kun lapset ovat lähteneet ja heillä on oma elämänsä, on minun vuoroni löytää rauha ja suunnitelmissani on etsiä sitä rauhaa - jos terveys kestää - luostarista :).
ihan normaalilta surutyöltä minun korvaan. Usemman lapsen kasvattaminen aikuisikään on pitkä ja intensiivinen elämänvaihe - miksei sen päättyessä "kipuilisi" muutosta?
Olet kuitenkin päästänyt heidät itsenäistymään! Tunnen nimittäin nuoria/nuoria aikuisia, joiden vanhemmat takertuvat itsenäistyviin lapsiin ja ymmärtämättömyyttään torppaavat näiden itsenäistymisyritykset. Vedoten ties mihin...oikeasti aika itsekkäisiin syihin; niin kuin lasten pitäisi antaa vanhemmilleen elämänsisältö aina vaan.
Muistele ja kaihoile, mutta satsaa koko ajan enemmän omiin ja miehen kanssa yhteisiin juttuihin. Itsenäistymisvaihe vie ehkä lapset muutamaksi vuodeksi etäälle teistä, mutta uskoisin että varsinkin jos seuraavaa sukupolvea alkaa tulla, uusi ja erilainen vaihe tuo teidät taas yhteen.
Kiitos ja halaus molemmille kommenteistanne. Erityisesti jälkimmäinen lämmitti kovasti mieltäni. Jos jollakin on omakohtaista kokemustakin asiasta, kuulisin mielelläni "selviytymistarinoita".
se tuntuu, vaikka omat lapseni asuvat niin lähellä, että käyvät vähintään viikoittain meillä.
Olen yrittänyt täyttää tyhjiötä kaikenlaisella: työllä, opiskelulla, harrastuksilla, hyväntekeväisyydellä. Silti tuntuu joskus siltä, että elämä on ohi.
Toivottavasti saan joskus lastenlapsia. Se taitaisi olla paras lohdutus.
Totta kai sekin tulee mieleen, että olisi pitänyt toimia joissakin asioissa toisin. Mutta silloin meillä ei ollut vielä tätä jälkiviisautta mitä nyt. Teimme parhaamme, niin sinä kuin minäkin. Sen on riitettävä.
Hirveintä olisi ellei lapsia olisi ollut ollenkaan.