Huomasin, että Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto on ottanut kantaa opiskeluaikojen leikkaukseen. Seuraavassa kyseistä asiaa koskeva pätkä hänen tämänpäiväisestä puheestaan.
Viime kuukausien kuumia keskusteluaiheita ovat olleet opetusministeriön virkamiesten ja selvitysmiesten raporteissa muotoillut toimenpide-ehdotukset, jotka koskevat opinto-oikeuksia, opintojen pituutta ja opintotukea. Yliopistoja ei kutsuttu asioiden valmisteluun, ja lausunnoissaan ne ovat olleet jonkin verran hajanaisia - lähinnä koulutusalojen erilaisista painotuksista johtuen. Päälinjana, jota ovat edustaneet myös yliopistojen rehtorien neuvoston kannanotto ja Helsingin yliopiston konsistorin lausunto, on ollut se, että opiskelua voidaan edelleen tehostaa valtiovallan, yliopistojen, ylioppilaiden ja elinkeinoelämän yhteistoimin. Tällaisiin toimenpiteisiin kuuluvat yliopistojen osalta mm. opintojen oikea mitoitus ja sisältöjen suunnittelu, opetuksen tarjoaminen lukuvuosia ja viikkoja tehokkaasti käyttäen, opintoneuvonta ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat. Valtiovallan tulisi puolestaan huolehtia opetuksen voimavarojen ja opintotuen riittävyydestä. Kun näin tehdään, ehdotus opinto-oikeuden ajallisesta rajaamisesta tulee tarpeettomaksi.
Ratkaisuvaihtoehtoja koskevaa väittelyä vaikeuttaa se, että meillä ei ole yksiselitteistä näkemystä itse ongelmasta. Populistisissa puheenvuoroissa yliopistoja syytetään tehottomuudesta ja opiskelijoita laiskottelusta. Virallisten tilastojen mukaan näyttää siltä, että noin 20% yliopistoissa kirjoilla olevista opiskelijoista ovat nollasuorittajia, joille ei kerry vuoden varrella yhtään opintoviikkoa. Kuten myös opetusministeriön työryhmä toteaa, ei ole olemassa tietoa siitä, millaisia ryhmiä näihin nollasuorittajiin kuuluu. Osa heistä saattaa olla läsnäoleviksi ilmoittautuneita opintososiaalisten etujen nauttijoita, mutta osa taas muiden yliopistojen ehkä hyvinkin aktiivisia opiskelijoita. Valtakunnassa ei ole sellaista opiskelijarekisteriä, joka henkilöperusteisesti kirjaisi rinnakkaisesti voimassa olevat opiskelupaikat. Tämä tilastoharha vääristää myös todellisia lukuja yliopisto-opiskelun netto-opiskeluajoista ja läpäisyprosenteista. Helsingin yliopisto on asettanut opintorekisterityöryhmän, jonka tehtävänä on pohtia ns. passiivirekisterin kehittämistä ja hyväksikäyttöä opintojen seuraamisen ja opintojen lyhentämisen välineenä, mutta tuloksia ei voi saavuttaa ilman valtakunnallista yhteistyötä.
Hallitusohjelmassa on perustellusti vaadittu, että rakenteellisesti ikääntyvien suomalaisten työuraa tulisi pidentää. Tämä voidaan tehdä kahdella tavalla. Ensinnäkin eläkeikää voidaan nostaa, jos samalla huolehditaan ihmisten työssä jaksamisen edellytyksistä. Yliopistot hoitavat tämän tehtävän kiitettävästi: Helsingin yliopistossa keskimääräinen vanhuuseläkkeelle siirtymisen ikä (64 vuotta vuonna 2003) on muuta valtiota (58,8 vuotta) selvästi korkeampi. Toiseksi voidaan jouduttaa opintojen aloittamista ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ilman turhia välivuosia. Tätä tavoitetta varten yliopistot ovat valmiita kehittämään opiskelijavalintojaan ja pääsykokeitaan niin, että ne nykyistä paremmin suosivat saman vuoden ylioppilaita.
Sen sijaan opiskelun bruttoaikojen nykyisen pituuden tärkein selittäjä on se tosiseikka, että suuri osa opiskelijoista käy opintojen aikana töissä. Yhtälö onkin erikoinen: opiskelijat halutaan aikaisemmin työelämään, mutta he eivät valmistu laskennallisesti riittävän ajoissa, koska ovat jo työelämässä! Jos työssä käymistä haluttaisiin vähentää, paras keino olisi ollut opintotuen ja sen asumislisän korottaminen, mutta tähän ei valitettavasti valtion budjettikehyksestä löydetty apua. Valmistumisaikaan sidotun opintolainasubvention todellinen vaikutus opintoaikoihin olisi luultavasti vähäinen.
Opetusministeriön kannattama opinto-oikeuden rajaus (normiaika kaksi vuotta kaksi sallittua poissaolovuotta jatkoanomukset erityisistä syistä) on tässä tilanteessa byrokratiaa lisäävä näennäistoimenpide. Sen päätulos on luultavasti se, että 2010-luvulla yliopistot ryhtyvät tekemään runsaasti hallinnollisia päätöksiä lisäopintoaikojen myöntämiseksi, jotta heidän erilaisista elämäntilanteista ponnistavat opiskelijansa valmistuisivat ja tutkintotavoitteet saavutettaisiin. Joustavamman, helpommin hallinnoitavan ja tehokkaammin kannustavan järjestelmän voi rakentaa passiivirekisterin varaan.
Opinto-oikeuksia koskevat holhoavat rajaukset on yliopistojen kannalta myös periaatekysymyksiä, sillä niiden tiukan toteuttamisen myötä voi tulla uhatuksi sivistysyliopiston ytimenä oleva akateeminen vapaus. Yliopistoissa on aina ollut ammatillisesti suuntautuvaa asiantuntijoiden koulutusta (esim. lääkärit ja tuomarit), jossa tutkimukseen perustuva opetus on rakennettu suunnitelmallisesti vuosikurssien varaan. Mutta filosofisen tiedekunnan perillisten piirissä kasvatetaan myös "generalisteja", yleistaitajia, joiden oppineisuuden ydin on heidän saavuttamassaan tieteellisessä kriittisessä ajattelutavassaan ja ongelmanratkaisukyvyssään. Generalistien koulutus on alusta lähtien vaihtelevilla tavoin monitieteistä. Siinä tulee olla tilaa laajoille ja yllättäville sivuaineiden valinnalle sekä oikeudelle vaihtaa pääainetta opintojen kuluessa. Vaikka näillä aloilla voidaan laatia järkevästi mitoitettuja tutkintovaatimuksia ja henkilökohtaisia opintosuunnitelmia, kaikkien opintoja ei ole tarkoituksenmukaista rakentaa yhteisinä vuosikursseina suoritettavaksi opintoputkeksi. Myös generalisteille on tärkeätä saada opintojen aikana työnteosta ja elämästä kokemusta, jonka turvin he nykyisinkin kykenevät tehokkaasti työllistymään valmistumisen jälkeen. Myöhemmässä elämässä kaikkien yliopiston kasvattien tulee olla kykeneviä uusien asioiden omaksumiseen, työn ja täydentävien opintojen vuorotteluun.
Viime kädessä koulutuksen suuri kysymys on se, millaisia laatuvaatimuksia asetetaan yliopistoista valmistuville maistereille ja
tohtoreille. Akateeminen vapaus ei tarkoita hidasta joutilaisuutta, vaan aktiivisia valintoja erilaisten opinto- ja työurien puitteissa, kypsymistä isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen. Yliopistoilla tulee olla oikeudet ja edellytykset järjestää opinnot niin, että ne parhaalla tavalla huolehtivat tämän kasvatustehtävän toteutumisesta.
Linkki koko puheeseen löytyy osoitteesta http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/3-2004/26-16-08-57.html
Viime kuukausien kuumia keskusteluaiheita ovat olleet opetusministeriön virkamiesten ja selvitysmiesten raporteissa muotoillut toimenpide-ehdotukset, jotka koskevat opinto-oikeuksia, opintojen pituutta ja opintotukea. Yliopistoja ei kutsuttu asioiden valmisteluun, ja lausunnoissaan ne ovat olleet jonkin verran hajanaisia - lähinnä koulutusalojen erilaisista painotuksista johtuen. Päälinjana, jota ovat edustaneet myös yliopistojen rehtorien neuvoston kannanotto ja Helsingin yliopiston konsistorin lausunto, on ollut se, että opiskelua voidaan edelleen tehostaa valtiovallan, yliopistojen, ylioppilaiden ja elinkeinoelämän yhteistoimin. Tällaisiin toimenpiteisiin kuuluvat yliopistojen osalta mm. opintojen oikea mitoitus ja sisältöjen suunnittelu, opetuksen tarjoaminen lukuvuosia ja viikkoja tehokkaasti käyttäen, opintoneuvonta ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat. Valtiovallan tulisi puolestaan huolehtia opetuksen voimavarojen ja opintotuen riittävyydestä. Kun näin tehdään, ehdotus opinto-oikeuden ajallisesta rajaamisesta tulee tarpeettomaksi.
Ratkaisuvaihtoehtoja koskevaa väittelyä vaikeuttaa se, että meillä ei ole yksiselitteistä näkemystä itse ongelmasta. Populistisissa puheenvuoroissa yliopistoja syytetään tehottomuudesta ja opiskelijoita laiskottelusta. Virallisten tilastojen mukaan näyttää siltä, että noin 20% yliopistoissa kirjoilla olevista opiskelijoista ovat nollasuorittajia, joille ei kerry vuoden varrella yhtään opintoviikkoa. Kuten myös opetusministeriön työryhmä toteaa, ei ole olemassa tietoa siitä, millaisia ryhmiä näihin nollasuorittajiin kuuluu. Osa heistä saattaa olla läsnäoleviksi ilmoittautuneita opintososiaalisten etujen nauttijoita, mutta osa taas muiden yliopistojen ehkä hyvinkin aktiivisia opiskelijoita. Valtakunnassa ei ole sellaista opiskelijarekisteriä, joka henkilöperusteisesti kirjaisi rinnakkaisesti voimassa olevat opiskelupaikat. Tämä tilastoharha vääristää myös todellisia lukuja yliopisto-opiskelun netto-opiskeluajoista ja läpäisyprosenteista. Helsingin yliopisto on asettanut opintorekisterityöryhmän, jonka tehtävänä on pohtia ns. passiivirekisterin kehittämistä ja hyväksikäyttöä opintojen seuraamisen ja opintojen lyhentämisen välineenä, mutta tuloksia ei voi saavuttaa ilman valtakunnallista yhteistyötä.
Hallitusohjelmassa on perustellusti vaadittu, että rakenteellisesti ikääntyvien suomalaisten työuraa tulisi pidentää. Tämä voidaan tehdä kahdella tavalla. Ensinnäkin eläkeikää voidaan nostaa, jos samalla huolehditaan ihmisten työssä jaksamisen edellytyksistä. Yliopistot hoitavat tämän tehtävän kiitettävästi: Helsingin yliopistossa keskimääräinen vanhuuseläkkeelle siirtymisen ikä (64 vuotta vuonna 2003) on muuta valtiota (58,8 vuotta) selvästi korkeampi. Toiseksi voidaan jouduttaa opintojen aloittamista ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ilman turhia välivuosia. Tätä tavoitetta varten yliopistot ovat valmiita kehittämään opiskelijavalintojaan ja pääsykokeitaan niin, että ne nykyistä paremmin suosivat saman vuoden ylioppilaita.
Sen sijaan opiskelun bruttoaikojen nykyisen pituuden tärkein selittäjä on se tosiseikka, että suuri osa opiskelijoista käy opintojen aikana töissä. Yhtälö onkin erikoinen: opiskelijat halutaan aikaisemmin työelämään, mutta he eivät valmistu laskennallisesti riittävän ajoissa, koska ovat jo työelämässä! Jos työssä käymistä haluttaisiin vähentää, paras keino olisi ollut opintotuen ja sen asumislisän korottaminen, mutta tähän ei valitettavasti valtion budjettikehyksestä löydetty apua. Valmistumisaikaan sidotun opintolainasubvention todellinen vaikutus opintoaikoihin olisi luultavasti vähäinen.
Opetusministeriön kannattama opinto-oikeuden rajaus (normiaika kaksi vuotta kaksi sallittua poissaolovuotta jatkoanomukset erityisistä syistä) on tässä tilanteessa byrokratiaa lisäävä näennäistoimenpide. Sen päätulos on luultavasti se, että 2010-luvulla yliopistot ryhtyvät tekemään runsaasti hallinnollisia päätöksiä lisäopintoaikojen myöntämiseksi, jotta heidän erilaisista elämäntilanteista ponnistavat opiskelijansa valmistuisivat ja tutkintotavoitteet saavutettaisiin. Joustavamman, helpommin hallinnoitavan ja tehokkaammin kannustavan järjestelmän voi rakentaa passiivirekisterin varaan.
Opinto-oikeuksia koskevat holhoavat rajaukset on yliopistojen kannalta myös periaatekysymyksiä, sillä niiden tiukan toteuttamisen myötä voi tulla uhatuksi sivistysyliopiston ytimenä oleva akateeminen vapaus. Yliopistoissa on aina ollut ammatillisesti suuntautuvaa asiantuntijoiden koulutusta (esim. lääkärit ja tuomarit), jossa tutkimukseen perustuva opetus on rakennettu suunnitelmallisesti vuosikurssien varaan. Mutta filosofisen tiedekunnan perillisten piirissä kasvatetaan myös "generalisteja", yleistaitajia, joiden oppineisuuden ydin on heidän saavuttamassaan tieteellisessä kriittisessä ajattelutavassaan ja ongelmanratkaisukyvyssään. Generalistien koulutus on alusta lähtien vaihtelevilla tavoin monitieteistä. Siinä tulee olla tilaa laajoille ja yllättäville sivuaineiden valinnalle sekä oikeudelle vaihtaa pääainetta opintojen kuluessa. Vaikka näillä aloilla voidaan laatia järkevästi mitoitettuja tutkintovaatimuksia ja henkilökohtaisia opintosuunnitelmia, kaikkien opintoja ei ole tarkoituksenmukaista rakentaa yhteisinä vuosikursseina suoritettavaksi opintoputkeksi. Myös generalisteille on tärkeätä saada opintojen aikana työnteosta ja elämästä kokemusta, jonka turvin he nykyisinkin kykenevät tehokkaasti työllistymään valmistumisen jälkeen. Myöhemmässä elämässä kaikkien yliopiston kasvattien tulee olla kykeneviä uusien asioiden omaksumiseen, työn ja täydentävien opintojen vuorotteluun.
Viime kädessä koulutuksen suuri kysymys on se, millaisia laatuvaatimuksia asetetaan yliopistoista valmistuville maistereille ja
tohtoreille. Akateeminen vapaus ei tarkoita hidasta joutilaisuutta, vaan aktiivisia valintoja erilaisten opinto- ja työurien puitteissa, kypsymistä isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen. Yliopistoilla tulee olla oikeudet ja edellytykset järjestää opinnot niin, että ne parhaalla tavalla huolehtivat tämän kasvatustehtävän toteutumisesta.
Linkki koko puheeseen löytyy osoitteesta http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/3-2004/26-16-08-57.html
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toi oli tollasta small talkia. Häiritsi erityisesti toi isänmaan palvelukseen. Kyllähän maisterink oulutus maksaa, mutta jos firmat lähtee ykskantaan muihin maihin hakemaan suurvoittoja, niin helppohan sinä olla isänmaallinen...
Toisekseen miten opiskelijoita voidaan rangaista siitä jos ei edes järjestetä opetusta, eikä meilläpäin kunnon opinto-ohjaustakaan?? Miten opiskelijoita motivoidaan viemällä etuja ja rajoittamalla? Kaikki opiskelijat eivät ryyppää eivätkä laiskottele... sitäpaitsi jos pitää laiskotteluna sitä ettei joka ilta opiskele ja pitää vähintään 1pv/viikko vapaata niin on HÖLMÖ!
Uudistuksen jälkeen ei taida opiskelijan elämässä olla muuta kuin puurtaminen. Vapaa-ajan harrastukset voi unohtaa. Samoin jos olet liian köyhä, jos olet hankkimassa lapsia, jos sairastut -> älä vaivaudu yliopistoon!! (tämähän tarkoittaa sitä että yliopisto on vaan tarkoitettu ns. keskiverto-opiskelijalle joka ei koskaan ole sairas eikä väsynyt)
Niinis on sentään vielä sivistysyliopiston kannalla toisin kuin Raivio, jonka linja on huomattavasti kovempi.. Mutta jos yhteiskunta on hullu niin minkäs sille voi.
Ja plus tuohon päälle se arvokas työkokemus, jota ilman on vähän kuin halvaantunut. (tietenkin suhteet ynnä muut kelpaa hankkia)Onnea vaan lyhytnäköisille politiikoille!