LAPSUUDEN POLKUJA
Polut, joita kerran kuljin,
ovat jo kasvaneet umpeen
muistaisinko edes,
mistä ne kulkivat
mutta ne ovat peittyneet
Polut, joita nyt kuljen,
niitä ei vielä edes ole
sillä en tiedä,
mistä pitäisi kulkea
Mutta lapsena tiesin,
ei minun tarvinnut etsiä suuntia
sukelsin läpi metsien,
peltojen ja niittyjen
tein majan taivaan alle
särjin vesien kristallipintoja
löysin aarrearkkuja kaikkialta
kuin tuuli elin ja riemuitsin
paikasta toiseen vereni puhuri
minua kiskoi
Kun makasin nurmella
ja katsoin sinisen taivaan leviävän ylläni
kuin mielettömän meren tyyneys
ja pilvien purjeet
veivät minut kauas ulapalle
minä matkasin kaukaiseen, kauniiseen maahan
jossa minä tapasin ystäväni
ja me lahjoitimme toisillemme pilvipurtemme
ja leijuimme vuorten yli
minä näin vuoren huipulla suuren kotkan
se lensi hetken kanssamme
sen kultaisen kruunun
olisimme tahtoneet painaa päähämme
ja minä loin uusia polkuja
jotka veivät tippukiviluoliin,
linnojen pihoille,
viidakoihin ja kuumille aavikoille
mutta enää en löydä niitä polkuja
sillä ne ovat kasvaneet umpeen
jos löytäisin yhdenkin
ja näkisin polulla painaumia,
jotka jalkani ovat joskus tehneet,
minä yrittäisin tehdä kaikki matkani uudelleen
vaikka en siihen pystyisikään
sillä olisin heti eksyksissä
entisten polkujeni lukemattomien risteysten edessä
mutta voisin istahtaa
ja nähdä taivaan pilvipurret
ja unelmoida niistä jälleen
Polut, joita kerran kuljin,
ovat jo kasvaneet umpeen
muistaisinko edes,
mistä ne kulkivat
mutta ne ovat peittyneet
Polut, joita nyt kuljen,
niitä ei vielä edes ole
sillä en tiedä,
mistä pitäisi kulkea
Mutta lapsena tiesin,
ei minun tarvinnut etsiä suuntia
sukelsin läpi metsien,
peltojen ja niittyjen
tein majan taivaan alle
särjin vesien kristallipintoja
löysin aarrearkkuja kaikkialta
kuin tuuli elin ja riemuitsin
paikasta toiseen vereni puhuri
minua kiskoi
Kun makasin nurmella
ja katsoin sinisen taivaan leviävän ylläni
kuin mielettömän meren tyyneys
ja pilvien purjeet
veivät minut kauas ulapalle
minä matkasin kaukaiseen, kauniiseen maahan
jossa minä tapasin ystäväni
ja me lahjoitimme toisillemme pilvipurtemme
ja leijuimme vuorten yli
minä näin vuoren huipulla suuren kotkan
se lensi hetken kanssamme
sen kultaisen kruunun
olisimme tahtoneet painaa päähämme
ja minä loin uusia polkuja
jotka veivät tippukiviluoliin,
linnojen pihoille,
viidakoihin ja kuumille aavikoille
mutta enää en löydä niitä polkuja
sillä ne ovat kasvaneet umpeen
jos löytäisin yhdenkin
ja näkisin polulla painaumia,
jotka jalkani ovat joskus tehneet,
minä yrittäisin tehdä kaikki matkani uudelleen
vaikka en siihen pystyisikään
sillä olisin heti eksyksissä
entisten polkujeni lukemattomien risteysten edessä
mutta voisin istahtaa
ja nähdä taivaan pilvipurret
ja unelmoida niistä jälleen
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mutta
minä muistan
mummolan metsän
polut ja puut,
sammalmättäät,
leimatut pöllipinot
purot, ojat, suot, metsäniityt,
hiekkamontut kirppuineen.
Auringon. Kaiken.
Kyy kiemurteli polulla edelläni,
puiden takana oli aina joku varjoissa,
sammallamättään alla asui
kääpiöperhe huvilassaan,
pöllipinot olivat pelottavia - vieriviä,
purossa tuhisi tuohinen siipiratas,
ojan pientareelta noukin mesimarjoja,
suot olivat makeaa kultaa,
metsäniityllä kuiski pikkupaimenten tarinat,
uin hiekkamontussa kilpaa vesikirppujen kanssa.
Ja aina paistoi aurinko.
Kasvoiko polku umpeen vai
tehtiinkö siihen metsäautotie?
En tiedä. En palannut.
Säilytin muiston.
Mutta sain vieraan keskellä yötä.
Heräsin yöllä ja huomasin, että Olli on tullut kylään. Eikä suostunut lähtemään ennen kuin teet keitin ja kuuntelin.
Olli oli kovia kokenut huutolaispoika, vanha mies, ammattikalastaja, pappa. Lauantai-iltaisin Olli istui talonsa rappusilla naukkaillen kossua naisväen savustaessa Ollin mereltä tai rannasta tuomaa kalaa. Ollilla oli kesät talvet samat sarkaiset pussihousut ja jatsarit, kesällä verkkopaita ja talvella flanellipaita, päässä lätsä ja jatsareissa epäilemättä jalkarätit.
Minä, Olli ja koira. Monta mukavaa lauantaiehtoota. Ollin jutut, tytön ällyyttäminen ja koiralle kossussa kastettujen sokeripalojen syöttäminen. Ehkäpä muut olivat vanhan miehen jutut kuulleet moneen kertaan, tai muita ne eivät naurattaneet. Enpä tiedä, mutta tyttö oli se joka pääsi merelle. Kalastusprutkulla ulkosaareen, merenkävijöiden ja kalastajien autiotupaan yöksi. Illalla koluttiin saari pitkin ja poikin, yö kinattiin pyramideista hämärässä mökissä, vielä maata menon jälkeenkin. Se oli Ollin maailman paras paikka.
Niin, se Ollin asia: olet kunnon tyttö.
Näen sen, tunnenkin jo
kangaskantinen, valkoiset lehdet
minigrip-pussissa kynän kanssa
omalla paikallaan.
Menossa
metsään.
Näen paikan, tunnenkin sen
kuivunutta ruohoa, koivunrunko
istuinalusta, reppu selkänojana
vinhasti virtaava oja
Kirjoittamassa
itseäni irti.
Aurinko pisamoi nenänvartta
kärpänen kutittaa.
Oivaltavaa runoutta, erityisesti nämä säkeet:
"Kun makasin nurmella
ja katsoin sinisen taivaan leviävän ylläni
kuin mielettömän meren tyyneys
ja pilvien purjeet
veivät minut kauas ulapalle..."
Lapsen kokemus on hienosti aikuistettu, mykistävää vaikka ei kuvastoltaan ehkä omaperäistä, siksi sitäkin mykistävämpää.