Olen ollut n. 3 vuotta rakastunut samaan mieheen, vaikka välillä olen luullutkin vihdoin päässeeni yli hänestä. Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut niin eikä varmaan tule olemaankaan, ainakaan vähän aikaa. Hän on varattu ja hän tietää tunteeni, jotka kerroin hänelle ehkä puolitoista tai kaksi vuotta sitten. Kerroin tunteeni aivan viattomasti enkä todellakaan halunnut rikkoa hänen suhdettaan enkä sitä tehnytkään, Luojan kiitos. Kuitenkaan hän ei pystynyt vastaamaan tunteisiini; niinhän hän väitti. Ongelma on nyt tämä, että en tiedä uskonko häntä edes kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sydämessäni on vielä se pieni toivonliekki, joka toivoo parasta. Ehkä sittenkin...
Olenko kuvitellut kaiken? Hänen hellät katseensa tms., jotka ovat jatkuneet nämä kaikki vuodet? Voinko muka todellakin olla vielä niin rakastunut, että kuvittelisin kaiken, vaikka hän on kertaalleen särkenyt sydämeni? Tiedän myös sen, että minulla on kohta lähtö edessä, jolloin tiemme erkanevat lopullisesti. Emme varmaan kohtaisi enää. Silloin sydämeni särkyisi tuhansiksi sirpaleiksi; en tiedä kestäisinkö sitä hengissä.
Annanko asian vain olla? Ja lähden jättämättä hyvästejä?
Olenko kuvitellut kaiken? Hänen hellät katseensa tms., jotka ovat jatkuneet nämä kaikki vuodet? Voinko muka todellakin olla vielä niin rakastunut, että kuvittelisin kaiken, vaikka hän on kertaalleen särkenyt sydämeni? Tiedän myös sen, että minulla on kohta lähtö edessä, jolloin tiemme erkanevat lopullisesti. Emme varmaan kohtaisi enää. Silloin sydämeni särkyisi tuhansiksi sirpaleiksi; en tiedä kestäisinkö sitä hengissä.
Annanko asian vain olla? Ja lähden jättämättä hyvästejä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
rakastumiset ovat mystinen juttu. Tiedän tunteesi, olen samanlaisessa tilanteessa. Hänkin sanoi olevansa rakastunut minuun,se tässä ihmetyttää, että kun meillä oli tässä viisi viikkoa hiljaiseloa koska hän ei kyennyt kertomaan minusta läheisilleen. Niin kun sitten hän otti yhteyttä ja sanoi miten 17634 kertaa hänen olisi tehnyt mieli soittaa. Eikä siinä vielä kaikki, seuraavassa viestissä oli, että hän seurustelee. Eli minun mielestä me saamme olla ihan rauhassa rakastuneita kehen haluamme, mutta on olemassa pienenpieni mahdollisuus, että kohde ei ole niinkään paljon meihin. Tuska tulee siitä ja sitä ei auta kuin itkeä, itkeä ja kestää. Voimia :)
mutta niin ei käy. Olen ollut samantyyppisessä tilanteessa. Rakastin niin kovin, mutta se oli yksipuolista. Asiasta puhuttiin oikeassa elämässä, mutta en halunnut uskoa vaikka se sanottiin ääneen suoraan. Halusin kuitenkin toivoa, haaveilla jne. Halusin uskoa jokaisen hymyn tarkoittavan enemmän, jokaisen lauseen merkitsevän enemmän kuin todellisuudessa oli.
Sydämen on joskus mentävä rikki, jotta palasista saa rakennettua entistä ehomman. Ja joskus on vain itkettävä aikansa. Yli pääsin; uskomattoman kauan siinä vain meni.