Hei!
Haluaisin kertoa oman tarinani pakko-oireista häiriöstä tai ainakin oireista joista kärsin. "Ainakin oireista" viittaa siihen, että itselläni oireet ovat melko lieviä ja useimmiten elämää haittaamattomia. Diagnostiset kriteerit vaativat ilmeisesti vähintää pari tuntia päivässä suoritettuja toimintoja tai että oireista on merkittävää haittaa elämälle. Itselläni nämä kriteerit eivät täyttyisi, enkä koskaan ole käynyt asiat takia lääkärissä. En tiedä olenko terve vai sairas. Rajan määrittäminen on melkoisen vaikeaa.
Olen vajaa kolmekymppinen mies Etelä-Suomesta. Pakko-oireista olen kärsinyt niin kauan kuin muistan. Lapsena oireet ilmenivät paperin reunojen suoristamisesta kynien symmetriseen asettelemiseen. Välillä ahdisti, useimmiten ei. Nuoruus kuitenkin meni mielestäni oikein kivasti, lukuunottamatta jonkinasteista koulukiusausta. Olin lapsena ns. kiltti lapsi. Onneksi sekin lähinnä ala-asteellä ja korjautui sillä, että puberteetti-ikäni tuli muutamaa vuotta keskimääräistä aiemmin. Fyysisesti isompaa ja vahvempaa ei moni uskaltanut kiusata.
Lukio tuli käytyä ja nyt kouluttaudun ammattiin. Tuleva työni tulee olemaan melko stressaavaa, mutta kun olen päässyt jo huomaamaan, stressitilanteet vievät oireeni kokonaan pois. Melko mielenkiintoista, koska monilta olen kuullut stressin pahentavan oireita. Eniten oireita saan esim. nukkumaan käydessä, eli täysin stressittömässä tilanteessa.
Nykyisin oireeni ovat esimerkiksi seuraavanlaisia: katselen nopeusmittaria todella useasti autolla ajaessa, aina vilkaistaessani toista sivupeiliä, toistakin pitää katsoa, repun narujen pitää olla symmetrisesti, kirjottaessa kirjainten täytyy olla siistejä. Melko harmittomia oireita, ja tulenkin niiden kanssa toimeen. Jonkin verran minulla on myös pakkoajatuksia. Pahin pelkoni olisi tulla syytetyksi pedofiliasta, ja välillä mietinkin ollessani lähellä pieniä lapsia, että olenkohan liian lähellä. En siis koskaan voisi tehdä lapsillä mitään pahaa.
Olen pystynyt kertomaan oireistani vain kahdelle henkilölle. Molemmilla on myös itsellään ahdistuneisuusoireita, ja heille onkin ollut helpompi puhua omista asioista. Mutta toivoisinkin löytäväni ihmisiä, joilla olisi samanlaisia oireita kuin minulla. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia "tutuista" oireista. Kiva kun jaksoit lukea.
Haluaisin kertoa oman tarinani pakko-oireista häiriöstä tai ainakin oireista joista kärsin. "Ainakin oireista" viittaa siihen, että itselläni oireet ovat melko lieviä ja useimmiten elämää haittaamattomia. Diagnostiset kriteerit vaativat ilmeisesti vähintää pari tuntia päivässä suoritettuja toimintoja tai että oireista on merkittävää haittaa elämälle. Itselläni nämä kriteerit eivät täyttyisi, enkä koskaan ole käynyt asiat takia lääkärissä. En tiedä olenko terve vai sairas. Rajan määrittäminen on melkoisen vaikeaa.
Olen vajaa kolmekymppinen mies Etelä-Suomesta. Pakko-oireista olen kärsinyt niin kauan kuin muistan. Lapsena oireet ilmenivät paperin reunojen suoristamisesta kynien symmetriseen asettelemiseen. Välillä ahdisti, useimmiten ei. Nuoruus kuitenkin meni mielestäni oikein kivasti, lukuunottamatta jonkinasteista koulukiusausta. Olin lapsena ns. kiltti lapsi. Onneksi sekin lähinnä ala-asteellä ja korjautui sillä, että puberteetti-ikäni tuli muutamaa vuotta keskimääräistä aiemmin. Fyysisesti isompaa ja vahvempaa ei moni uskaltanut kiusata.
Lukio tuli käytyä ja nyt kouluttaudun ammattiin. Tuleva työni tulee olemaan melko stressaavaa, mutta kun olen päässyt jo huomaamaan, stressitilanteet vievät oireeni kokonaan pois. Melko mielenkiintoista, koska monilta olen kuullut stressin pahentavan oireita. Eniten oireita saan esim. nukkumaan käydessä, eli täysin stressittömässä tilanteessa.
Nykyisin oireeni ovat esimerkiksi seuraavanlaisia: katselen nopeusmittaria todella useasti autolla ajaessa, aina vilkaistaessani toista sivupeiliä, toistakin pitää katsoa, repun narujen pitää olla symmetrisesti, kirjottaessa kirjainten täytyy olla siistejä. Melko harmittomia oireita, ja tulenkin niiden kanssa toimeen. Jonkin verran minulla on myös pakkoajatuksia. Pahin pelkoni olisi tulla syytetyksi pedofiliasta, ja välillä mietinkin ollessani lähellä pieniä lapsia, että olenkohan liian lähellä. En siis koskaan voisi tehdä lapsillä mitään pahaa.
Olen pystynyt kertomaan oireistani vain kahdelle henkilölle. Molemmilla on myös itsellään ahdistuneisuusoireita, ja heille onkin ollut helpompi puhua omista asioista. Mutta toivoisinkin löytäväni ihmisiä, joilla olisi samanlaisia oireita kuin minulla. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia "tutuista" oireista. Kiva kun jaksoit lukea.
Vastaukset 9
Vanhimmat
onko ocd mielensairaus vai ei, koska itse tiedostaa sen olevan pelkkää mielikuvitusta, mutta toisaalta kun siitä ei pääse eroon, se vaikuttaa sairaudelta ja aiheuttaa kamalaa ahdistusta.
Minulla myös oli joitakin oireita lapsesta pitäen, vaikka lapsuuteni oli hyvä. Olen aina ollut neuroottinen. Kamalista mielikuvista aiheutuvasta syyllisyydestä on vaikeinta päästä yli ja hyväksyä se, että niistä ei ikinä pääse kokonaan eroon. Ja että tosiasiassa on maailman kiltein ihminen, joka ei tekisi kenellekään pahaa vaan mieluummin jopa itselleen. Ja onnettomuuksien pelosta ylipääseminen... täytyy vaan yrittää rauhoitella itseään parhaansa mukaan. Uskon, että ocd on perinnölistä. Isoäitini oli neuroottinen onnettomuuksien suhteen ja stressasi sillä muutkin burnoutin partaalle. Myös muilla sukulaisillani on lieviä oireita. Sukuni on luovaa, hulluus ja luovuus kulkevat pitkälti käsikädessä, vaikken sentään ocd:tä hulluudeksi sanoisi, tai toisaalta, ehkä on hullua ahdistaa itsensä mielenterveyden äärirajoille.
Niinkuin itse mainitsit, rajan vetäminen on vaikeaa, entäpä jos sinä oletkin ihan terve, kyllähän kaikilla saattaa olla pelottavia ajatuksia, tulla tapa katsella ajon aikana mittaria, ilman jotta kyseessä olisi pakkoneuroosi.
Kyllä olen aika vahvasti sitä mieltä, että kyse on pakko-oireista, vaikkakin lievistä. Jos esimerkiksi kosketan taulun nurkkaa, muitakin nurkkia täytyy koskea. Jos pyyhe roikkuu vinossa oven päällä, se on PAKKO laittaa suoraksi tai alkaa ahdistamaan. Jos haisen vähänkään hielle, en pysty lähtemään ihmisten ilmoille ja suihku kutsuu. Käytän liikaa deodoranttia ja pyykinpesuainetta. Jos auton katolla on lunta vain toisella puolella, se pitää harjata pois ennen kun voin lähteä.
Kuten jo edellä mainitsin, kuitenkaan en käytä oireisiin kovinkaan paljon aikaa ja selviydyn normaalista elämästä melko kivasti. Olen kaiketi oppinut elämään omien oireitteni kanssa ja välillä naurankin itselleni kuinka "hullu" olen. :)
Toisaalta tunnistan itseäni tuosta ainakin ajatusten osalta. Olen uskossa Jeesukseen ja se antaa minulle turvan ja rohkeuden, suosittelen.
Uskoin nuorempana Jumalaan. Nykyään olen ateisti ja eronnut kirkosta. :) Jokainen kai hakee sitä voimaa jostain itselleen tärkeästä asiasta.
Sen verran haluaisin kysyä että onko oireet pahentuneet iän myötä?
Oikeastaan ne ovat vuosien saatossa ehkä hieman vähentyneet, eivät toki kokonaan poistuneet. Hieman hankala tosin sanoa, koska olen aina tullut toimeen niiden kanssa. Nykyään vahempana ja viisaampana(?) ajattelenkin niiden olevan enemmänkin osa persoonallisuuttani kuin sairautta. Onneksi pystyn nykyään puolisollekin puhumaan niistä täysin avoimesti, ja hän suhtautuu tavaroiden suoristeluun ja kaikkeen pikkutarkkaan säätämiseen hyvin ymmärtävästi.
Siunausta toivottelen ja puolestasi vähän rukoilen.
Kiitos. :) Hyvää joulua sinulle!