Liekö keski-iän kriisiä,vai mitä,mutta tulee mietittyä elettyä elämää yhä enemmän.
Mitä olen saanut ja mitä kenties menettänyt.
Olisinko ollut onnellisempi,jos olisin säännöstellyt perhekokoni minulle mukavammaksi?
Olisiko etelän palmujen alla vietetyt viikot korvanneet lasteni iloisia naamoja?
Jos kaapissani pölyttyvät äitienpäiväkortit olisivat matkoiltani lähettämiäni merenrantamaisemia?
Nauttisinko enemmän ruumiistani,jos se ei olisi synnyttänyt niin monta uutta ihmistä?
Nämä voivat olla liian henkilökohtaisia aiheita,mutta mielenkiintoisia...
Mitä olen saanut ja mitä kenties menettänyt.
Olisinko ollut onnellisempi,jos olisin säännöstellyt perhekokoni minulle mukavammaksi?
Olisiko etelän palmujen alla vietetyt viikot korvanneet lasteni iloisia naamoja?
Jos kaapissani pölyttyvät äitienpäiväkortit olisivat matkoiltani lähettämiäni merenrantamaisemia?
Nauttisinko enemmän ruumiistani,jos se ei olisi synnyttänyt niin monta uutta ihmistä?
Nämä voivat olla liian henkilökohtaisia aiheita,mutta mielenkiintoisia...
Vastaukset 14
Vanhimmat
Eivätkä kaikki parit saa lapsia. Miksi sinä sitten, (avelen suuren perheen äitinä), pohdit täällä julkisuudessa näitä asioita? Minulla on siitä motiivista omat aavistukseni.
En tiedä,onko tämä pohdinta vääränlainen vai ei,mutta kyllähän täällä on törmännyt monenlaiseen keskusteluun.
Täällä on kirjoitettu niin lapsettomuudesta,kuin "lapsellisuudesta".
Ja eikö jokainen joudu valitsemaan itseään kiinnostavan aiheen.Ei kaikkiin voi eikä tarvitsekaan ottaa kantaa.
Minä itse kunnioitan ihmistä, oli hänellä perhettä tai ei.Parhaalla ystävälläni on yksi lapsi.
Kertoisitko,mitä motiiveja ajattelit minulla olevan?Vai uskallanko kuulla,mitä sinulla oli mielessäsi? :(
(Olin niin ajattelematon,että en eritellyt motiivejani kirjoittaessani tuota aloitusta)
Haluaisin ison perheen mutten koskaan mammuttiperhettä. Kotonani oli 15 lasta ja täytyy sanoa, ettei äiti voinut paljon meistä nauttia kun aina oli vauva ja muutenkin valtavasti työtä ja vaivaa sekä väsymystä. Suuressa perheessä on paljon rikkautta, mutta kohtuus kaikessa. Nyt aikuisena meillä vanhimmilla lapsilla on äitiin ja isään etäiset välit, koska ei henkilökohtaista suhdetta päässyt syntymään. Lisäksi heillä on vieläkin paljon työtä ja lapsia kotona joten ei ole aikaakaan meille. Lomilla käyn yleensä kotona, ja olo on vaivaantunut ja olen tyytyväinen, kun pääsen taas omaan kämppääni opiskelukaupunkiini. Sellainen melu ja kiire ja hälinä on aina lapsuudenkodissani, että tunnen itseni aivan apaattiseksi siellä käydessäni.
Haluaisin useita lapsia ja koen että n. 6 lasta voisi olla ihanteellinen. Aikaa jäisi vielä tutustua jokaiseen lapseen ja heistä voisi todella nauttia. Jos alkaa olla yli kymmenen, ei aikaa eikä siten nautintoa yhdestä lapsesta voi samalla tavalla saada. Jos ajatellaan nimenomaan vanhempien ja lasten välistä suhdetta, melko vähän jää aikaa yhdelle lapselle vuorokaudessa. Meillä oli sisarusten kesen kilpailua äidin ja isän rakkaudesta ja muutenkin paljon riitaa ja tappelua, kun ahtaassa tilassa oli monta lasta eikä kukaan oikein kokenut saavansa riittävästi huomiota.
Nyt aikuisena minulla on huono itsetunto ja edelleen suuri huomion tarve. Olo on lisäksi juureton, koska välit vanhempiin ovat etäiset eikä heistä ole tueksi elämäni vaiheissa, kun heillä on edelleen paljon työtä ja vaivaa kotona. Nuorena olemme joutuneet itsenäistymään ja ottamaan vastuun omasta elämästä. En ikinä haluaisi omille lapsilleni samanlaista massakasvatuslaitosta, jossa itse olen kasvanut. Äiti sai kunnasta hoitoapua, ja muistan että meillä hoitajat vaihtuivat ja koko ajan oli levoton meininki, vaikka meistä hyvin pidettiin huolta. Ruokaa ja vaatetta saimme aina ja muutenkin fyysisesti meidät huollettiin hyvin. Henkinen puoli jäi vähemmälle, koska eiväthän vanhemapani olleet yli-ihmisiä, joten aikaa ei vain riittänyt tarpeeksi yhtä lasta kohtaan.
Kyllä niitä kortteja ja iloa saa lapsista, vaikka niitä ei olisikaan 15. Uskon että vielä tyydyttävämpää on yhdessä olo lasten kanssa kun kokee että tuntee heidät todella ja voi antaa heille aikaa.
Ei niin kovin kauan sitten julkaistiin suomalaisessa mediassa tutkimus siitä, kuinka paljon - tai itseasiassa vähän - yhteistä aikaa, siis vuoropuhelua, suomalaisten perheiden vanhemmilla ja lapsilla on keskenään. En muista laskettiinko se peräti minuuteissa, mutta joka tapauksessa se oli hätkähdyttävän vähän. Elämän kiireellisyys (työt, harrastukset, ...) sekä lasten harrastustoiminnan eriytyminen kotipiiristä ovat johtaneet tähän. Eniten lapset kaipaavatkin yhteistä aikaa vanhempiensa kanssa. (Toivottavasti joku muistaa samat tutkimustulokset ja korjaa/vahvistaa muistikuviani).
Käsittääkseni tuossa tutkittiin "tavallisia" suomalaisperheitä, ei lestadiolaisia.
En siis uskaltaisi kirjoituksesi perusteella yhtyä siihen käsitykseen, että perheesi tunneköyhyys johtuisi vanhoillislestadiolaisuudesta. Itse olen tällaisen mammuttiperheen vanhemmasta päästä, ja minä en ole koskaan kokenut jääneeni ilman huomiota. Myöskin minun kohdallani aikanaan, jo reilut parikymmentä vuotta sitten, suhde vanhempiin kehittyi erittäin luontevasti aikuisten väliseksi tasa-arvoiseksi suhteeksi.
Myöskin oman perheen saaminen on avannut silmiä, näkee vanhempiensa työn ja ne pienet virheetkin joita he tekivät, aivan eri vinkkelistä, kun huomaa että lasten kasvattaminen ON haastavaa.
Meidän perheessämme oli noin. En pitänyt raskaana pikkusisarusten hoitamista ja kotitöitä vaikka niitä meille riitti. Mielellään hoidin lapsia. Äiti vaan oli itkuinen ja väsynyt raskausaikoina eikä tahtonut jaksaa mitään ja koska hän oli jatkuvasti raskaana, elämä oli melkein aina väsyttävää. Ei äiti toivonut suurta perhettä siksi että olisi halunnut lapsia paljon, vaan hän piti ehkäisyä syntinä eikä siksi puuttunut asiaan. Meille vanhimmille lapsille hän purki pettymystään ja väsymmystään avoimesti huomatessaan uuden raskauden.
Jos 15 lasta olisi niin ihanteellista kun yritetään väittää, miksi hyvin harva niin paljon lapsia haluaa lestadiolaisistakaan. Kyllä on pettyneitä äitejä kun alkaa lapsia tulla joka vuosi.
Äiti on pyydellyt anteeksi riittämättömyyttään monesti kun ei ole mahdollisuutta pysyä selvillä meidän vanhimipien lasten kuvioissa ja koska lapsuutemme oli sellaista kuin oli. Ei siinä mielestäni ole anteeksi pyydettävää ja ymmärrän vanhempiani. Se ei kuitankaan tee tyhjäksi sitä, että meillä oli liian suuri perhe siihen jotta vanhempani olisivat jaksaneet täyttää emotionaaliset tarpeemme.
Jos sinulla on hyviä kokemuksia se oon hyvä. Miten tutkimustulokset liittyvät tähän? Jos näillä tutkituilla olisi 15 lasta ja he käyttäisivät aikansa samalla tavalla kuin nyt, aikaa jäisi yhtä lasta kohtaan vielä vähemmän kuin tutkimuksessa jäi. Nyt sentään jäi jonkin varran. Jos kolmen lapsen vanhemmat haluavat antaa aikaansa lapsilleen heillä on mahdollisuus tehdä se paremmin kuin 15 lapsen vanhemmilla. Matematiikkaahan se vain on. PAras olisi varmaan se että on useita lapsia mutta en ole ainoa joka on tunnustannut että kärsii mammuttiperheessä kasvamisesta. Miksi sinun pitää mitätöidä toisen kokemukset ja todistella jotakin? Ihmeellinen olet.
En halua mitätöidä kenenkään kokemuksia, en sinun enkä aikaisemman kirjoittajan. Haluan kuitenkin tuoda esille myös toisen näkökulman - ja itse asiassa ylemmässä viestissäni tärkein ajatukseni oli se, ettei syy tällaiseen vanhempien ajan ja kiinnostuksen puutteeseen ehkä sitten kuitenkaan ole lapsien lukumäärässä. Lapsiperheiden pahoinvointia esiintyy yhä enemmän ja enemmän, ja ainakin minun kokemusteni mukaan lestadiolaisperheissä vähemmän kuin muissa. Anteeksi, jos tämä kuulostaa kokemustesi mitätöinniltä; se ei ole sitä.
Kyllähän näissä meidän suurissa perheissämme on erikoisia piirteitä - vanhemman ja nuoremman lapsen välillä voi olla ikäeroa pari-kolmekymmentä vuotta, jolloin vanhemmat lapsista ovat kyllä kasvaneet eri perheessä kuin nuo nuoremmat. Siitä huolimatta ainakin meidän perheessämme koetaan suurta yhteenkuuluvuutta ja pidämme upeana rikkautena sitä, että meillä on tällainen 'klaani'.
Samoin on omalla tavallaan erikoista (nykymalliin verrattuna) se, miten isovanhempien rooli on monesti erilainen kuin nykypäivän pienperheillä. Nykyään isoäitiä jakaa yksi tai korkeintaan muutama lapsi - jopa sellainenkin ilmiö on havaittavissa, että isovanhemmat tukevat taloudellisesti lapsiaan ja lapsenlapsiaan käytännössä koko elämänsä ajan. Tämähän ei luonnollisestikaan onnistu, jos lapsenlapsia on sata.
Hyvä että edellinen kirjoittaa suuren perheen tuomista ongelmista. Monet ovat onnellisia, mutta epäkohdista ei yhteisössämme juurikaan avoimesti puhuta. Varotaan mahdottomasti ettei vain kukaan vanhempi tuntisi tehneensä vääriä ratakaisuja. Kukapa haluaisi kuulla lapsensa suusta että en saanut sinulta/teiltä tarpeksi syliä, läheisyyttä ja rakkautta, koska olin sieltä vanhimmasta päästä.
Olen itse törmännyt samaan ilmiöön. Olen pienestä lestadiolaisparheestä ja silloin tällöin olen saanut kuulla avoimesti kadehdittavan suhteitani vanhempiini ja toisaalta sitä aikaa mitä vanhemmat ovat pystyneet panostamaan suhteeni ja sisaruksiini. Ystävissäni on suurperheistä tulevia, eikä kaikilla nuo kokemukset ole olleet positiivisia. Eräs ystävistäni on päätynyt käyttämään ehkäisyä juuri omien lapsuudenkokemuksien vuoksi. Omaa lapsuutta on elettävä nyt, kun sitä ei lapsena ollut aikaa elää. Reilun vuoden välein syntynyt pikkuveli tai -sisko vei läheisyyttä aina vaan kaemmaksi ja kauemmaksi ja lisäsi ystäväni työtaakkaa kotityön lisääntymisenä. Samoin hänen kokemuksensa oli äiti, joka itki jokaista raskaaksitulemistaan vanhemmille lapsille. En ihmettele yhtään ettei ystäväni halua suurperhettä, vaikka mies loistotyyppi onkin. En ahdista häntä ehkäisyasiassa vähääkään.
En usko että suurperhe on ongelma, jos suurperhettä todella halutaan halutaan. Silloin se voi olla, jos raskaaksi tullaan oman tahdon vastaisesti. Monelle lestadioliaisvanhemmille todellisuus onkin sellainen. Ehkäisyä ei uskalleta käyttää, koska se saarnataan vuodesta toiseen synniksi ja vääräksi teoksi. Harmi.
En ole vl, mutta tunnen läheisesti yhden vl-tytön ja minusta tutustuessani häneen oli järkytys huomata ettei hän muistanut kaikkien sisarusten syntymäpäiviä ja saati edes kaikkien nimiä!!
Eikö tuo jo ole vähän paksua.. ettei muistaisi sisarustensa nimiä?
On varmasti totta,että niin isoista perheistä kuin pienistäkin kasvaa eri tavoin ajattelevia nuoria ja aikuisia.
Ekstra suuren perheen äitinä olen sitä paljon mielessäni pohtinut.
Kun aikuisilla lapsillani on ollut ongelmia,olen heti syyttänyt itseäni tapahtuneesta,vaikka he ovat sanoneet,ettei heiltä ole mitään olennaista puuttunut lapsuusaikana.
Itse olen pienestä perheestä ja omasta mielestäni olen kärsinyt siskojen puutteesta läpi elämäni.
lapsemme usein nauravat keskenään,että mitähän "familomaaneja" he ovat,kun heillä on aina kaipaus kotiin,kun vain lomaa saavat työpaikoiltaan ja koulusta.
Olen iloinnut siitä,että he keskenään voivat purkaa muistojaan ja kokemuksiaan,jotka eivät varmasti aina ole niin ruusunpunaisia.
Yritin välttää,etten lapsilleni valittanut kohtuuttomasti uuden vauvan syntymistä,sillä ajattelin,etteivät he voi ymmärtää asioita sillä tavoin kuin itse ne ymmärsin.Mielestäni lapsen ja nuoren ei tulisi olla vanhempiensa tukipilareita vaan päinvastoin.
Näistä asioista tulisi enemmän keskustella ja mennä pinnan alle.
Me ollaan kaikki niin vajavaisia ja kompuroivia.
Ollaan ihmisiä toisillemme!
Minä muistan omien sisarusteni - joita on yli kymmenen - nimet, mutta en kenenkään syntymäpäiviä.
Ihan tuon kirjoituksen perusteella sanoisin, että äidilläsi lienee ollut jonkinasteinen (vauva)masennus.Itselläni on lähes yhtä monta lasta kuin äidilläsi, eikä ole tullut mieleenikään valitella elämääni heille. Lapsille eivät kuulu sellaiset asiat, vaan hän olisi tarvinnut enemmän puolison ja ammattiauttajien tukea. En halua syyllistää äitiäsi tässä asiassa, hän lienee minua hiukan vanhempaa sukupolvea, jolle asia ei ollut yhtä tuttu kuin minulle.Nykyisin tätä asiaa kuulostellaan neuvoloissa ja kaikille äideille annetaan apua masennuksen kohdatessa(kotiapu, lääkitys, terapia, tarvittaessa ehkäisy).
Ymmärrän kyllä, että käsityksesi "mammuttiperheestä" on muodostunut sellaiseksi kuin se on.
Perhekoon säätelemisellä olisi itse kukin meistä voinut saavuttaa sitä ja tätä.. niin, ehkäpä? Tai sitten sillä olisi saanut itselleen samanlaisen suuren tyhjyyden, jota tämän ajan ihmisillä tuntuu esiintyvän, kun vanhanaikainen arvopohja on monien ympäriltä murentunut ja ympärille on tullut - maallista vaurautta, elintasoa jne.
Kun katson ympärilläni näitä ihmisiä joilla lapsiperheen elämää eletään se suunniteltu kymmenisen vuotta, niin eipä se elämä näytä yhtään sen auvoisemmalta. Eletään 30 vuotta ikuista nuoruutta ilman vastuuta mistään. Odotetaan (jopa) melkein nelikymppisiksi lasten hankintaa, ja sitten vasta tehdään pari-kolme lasta kun on suuri omakotitalo ja kahdet hyvät tulot. Tuntuu vain meikäläisestä niin kovin kylmältä elämänasenteelta. Kyllä suuremmankin perheen kanssa voi tehdä kaikenlaisia asioita, matkustaa, kaikin tavoin yrittää kasvattaa lapsiaan hyvän itsetunnon omistaviksi, suvaitsevaisiksi kansalaisiksi. Vaakakupissa on lisäksi toinenkin puoli, jos haluaa lähteä uskonratkaisujaan järjellä(kin) perustelemaan: kuinka erilaista lasten on kasvaa uskovaisessa perhe- ja sukuyhteisössä, jossa kesän kohokohtia ovat ne, kun pihaan ilmestyy parhaimmillaan yllättäen tila-autolla kymmenkunta serkkua eri puolelta maata (tai maailmaa). Siinä on sitä tämän ajan kaipaamaa yhteisöllisyyttä. Kyllä minun tuntemillani suurilla perheillä pääsääntöisesti on ollut Jumalan siunausta, on ollut toimeentuloa ja maallistakin hyvää.