Anteeksiannosta

Tästä ei minun silmieni mukaan ole pitkään aikaan keskusteltu. Jospa (narsisti kun olen :) pohjustaisin omilla kokemuksillani aihetta, vielä kerran...

Varoitus: pitkä juttu!

Minulla ei ole ns. onnellista lapsuutta eikä nuoruuttakaan. Perheessäni ei puhuttu tunteista eikä uskonasioista, ei kehuttu eikä kannustettu - päin vastoin, pienimmästä asiasta haukuttiin ja mollattiin, painettiin maanrakoon. Äiti ei tähän syyllistynyt, vaan isä, ja sitä myötä muutkin lapset (myös minä). Väkivalta oli fyysistä ja henkistä, jatkuvasti täytyi pelätä (puhun nyt omasta kokemuksestani). Perheessä oli ja on vieläkin tavallaan kova ilmapiiri, kun jokainen kantaa taakkansa yksin.

Luultavasti näiden asioiden takia minulla on itsetunto pahasti pakkasen puolella, yksinäisyys on ollut osa elämääni lapsesta lähtien - ja kuten arvata saattaa, olen myös ollut vuosia masentunut. Nyt käyn terapiassa ja ehkä joskus voin kokea jotain iloa ja onneakin. Homoseksuaalisuus ei ahdista enää, olen sinut sen kanssa: haluan elää Jumalan tahdon mukaista elämää, joten kai minua sitten on siunattu Hänen rauhallaan.

Voin ihan rehellisesti sanoa, että ongelmieni syyt OVAT lapsuudessa, se on ihan kiistatonta. Minä reagoin näin kodin ilmapiiriin, muista en tiedä. Vihasin isää katkerasti, toivoin hänen kuolemaansa, pahimpina hetkinä jopa halusin hänen kärsivän ikuisesti helvetissä. Samalla vihasin itseäni niin syvästi, että suunnittelin itsemurhaa kostoksi hänelle.

Kuitenkin olin väsynyt ainaiseen vihaamiseen, ja terapian ( lääkityksen) avulla mielikin oli muuttunut parempaan suuntaan, vaikka mistään elämänilosta ei vieläkään voi puhua. Aloin miettiä, millaista elämä olisi ilman vihaa - miltä tuntuisi olla vapaa tuosta kuluttavasta ja hirveästä voimasta. Rukoilin kerrankin niin päin, että Jumala tekisi Hänen tahtonsa, ei minun; että saisin uuden mielen: etten toivoisi isän pyytävän anteeksi, vaan että itse antaisin hänen tekonsa anteeksi.

Samana hetkenä, jona olin kääntynyt taivaallisen Isän puoleen, sain tuon rauhan. En enää vihannut. Sitä tunnetta ei yksinkertaisesti enää ollut. Vuosien patoumat purkautuivat tuona iltana. Tunnen joskus turhauttavaa raivoa perheen tilanteesta, etenkin synkimpinä hetkinäni, mutta en enää vihaa. Ehkä Jumala näki, että ristini oli käynyt liian raskaaksi, ja kevensi taakkaani tällä tavalla. Joskus (hyvin harvoin...) usko voi olla tällaisia tavallaan mystisiä kokemuksia.

Olenkin miettinyt, miten paljon loukatulta ihmiseltä vaaditaan. Pitäisi antaa anteeksi, vaikka väärin tehnyt ei pyytäisi. Tässä lieneekin suurin ongelma, miksi monet ovat paaduttaneet sydämensä. Kun olen tämän jatkuvan sisäisen Gehennani kanssa elänyt, ihmettelen, miten monet muut jaksavat jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita kantaa sisällään ja vihata.

Eikö olisi vapauttavaa antaa anteeksi? Vai vaaditaanko teidän mielestänne anteeksiantoon toisen pyyntö?
11423
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 11

Vanhimmat

Olen minäkin kokenut usk. kodissa kovia riitoja, jopa pari tappelua. Vanhemmillani ei nalkutusta lukuunottamatta ollut muuta päällekäyvyyttä, mutta asioihin puuttumattomuus oli myös ärsyttävää.
Itse en vaadi mitään anteeksiantamista itseltäni, ajattelen, että aika tekee tehtävänsä, ja väkisinhän se tekee, pääsee asioista vähän eroon. Joutuhan uskovaisten joukossa tuon tuostakin loukkaukset vain nielemään, ei ole mahdollisuutta kaikkiin häväistyksiin puuttua ja käydä ojentamaan.

Äänestä
  • Oikean kuuloisia ajatuksia, varsinkin usk.m:llä. Artsinkin näkemyksen jaan myöskin, sillä erolla, että uskovaisten keskuudessa kuitenkin mielestäni ollaan enemmän inhimillisiä kuin ehkä muualla, työelämässä tai vaikkapa koulussa.

    Aivan jokaisen itsensä kannalta olisi hyvä, jos pystyisi antamaan anteeksi ilman väärintekijän pyyntöäkin. En osaa tähän tarjota sen kummempaa raamatullista syytä (paitsi että tulee mieleen tuo kehoitus toisen posken kääntämisestä), vaan enemmänkin kai tämä on yleisinhimillinen asia. Katkeruudella ja vihalla ei ole mitään hyödyllistä seurausta, ja vaikka ne olisivat kuinka oikeutettuja, niitä kantava kärsii niistä kyllä lähinnä itse.

    (Ja vielä lisäyksenä: en silti tarkoita, että täytyisi jäädä toimettomana katsomaan jos on vääryyttä kärsinyt. Voisi yrittää rohkaistua näitä asioita käsittelemään rakentavalla tavalla niiden kanssa, joille vihaa ja katkeruutta pitää).

    Äänestä

Kiitos hienosta kirjoituksestasi. Anteeksiannossa on tosiaan kaksi puolta:
-Jos toinen pyytää anteeksi, niin anteeksi on annettava, muuten ei saa anteeksi omia syntejään.
-Oman itsensä takia olisi osattava antaa anteeksi toiselle, omassa sisimmässään, vaikka toinen ei pyytäisikään. Se anteeksiantamus ei kuitenkaan vapahda tuota toista hänen tekemästään vääryydestä, mutta se vapahtaa meidät itsemme kokemasta hyvin kuvaamaasi kuluttavaa vihaa ja katkeruutta. Se antaa meille muuhun käyttöön ne voimat, jotka aikaisemmin kuluivat tarpeettomaan ja turhaan vihaan ja katkeruuteen.

Äänestä
  • Törmäämme tuollaiseen vaativaan henkeen, että on annettava anteeksi.
    Hyvähän on suulla antaa anteeksi, jos joku suulla pyytää anteeksi. Voi olla,
    että joku pyytää anteeksi mutta ei kadu. Ja Jeesus sanookin: jos veljesi
    (/sisaresi) KATUU, anna hänelle anteeksi. Ja tässä tilanteessa anteeksi-
    antamattomuus olisi myös sitä mistä sanotaan, että jos te ette anna veljllenne
    anteeksi heidän velkojansa, ei teillekään anneta sitä vielä moninkertaista
    velkaa anteeksi.

    Mutta ihminen jaetaan ruumiin lisäksi sieluun ja henkeen; tässä jaossa henki
    on se kuolematon henki, joka pääsee taivaaseen (tai joutuu \,). Sielu taas
    on ihmisen tunne-elämät, joiden hoitaminen on yhtä tärkeää, kuin ruumiin
    terveyden hoitaminen. Ja koska psykiatreilla on tänä päivänä kilometrien
    jonot, lankeaisi myös lähimmäisen, myös uskovaisen tunne-elämänkin hoito
    myös tavallisille ihmisille, myös uskovaisille. Ja jos sanomme: sinun on
    annettava anteeksi, muuten sinulle ei anneta anteeksi ja palat iankaikkisessa
    tulessa, tämä ei kyllä hoida sielua.

    Meillä tulisi olla sen verran selvännäkijän kykyjä, että tunnemme ja näemme,
    milloin joku katuu jotain. Se on aivan eri asia kuin sanoilla ilmaistu anteeksi-
    pyyntö. Isä meidän rukoushan meneekin oikeasti: anna meille meidän
    velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme meidän velvollisillemme.
    Jos jotain ei tunne jaksavansa antaa anteeksi, voi olla, että asiassa on vielä
    jotain mätää, olisi vielä paljon korjattavaa. Jos joku vain hyppii varpaille,
    annapa siinä anteeksi.

    Äänestä

  • Artsi kirjoitti:

    Törmäämme tuollaiseen vaativaan henkeen, että on annettava anteeksi.

    Ihminen ei kuitenkaan voi koskaan nähdä toisen ihmisen sisälle erehtymättä ja siten on mahdottomuus vaatia toisen katuvaisuuden/katumattomuuden selvittämistä. Ja sitä paitsi ainakin meillä esikoislestadiolaisuudessa opetetaan, että anteeksi tulee antaa, vaikka toinen ei edes anteeksi pyytäisikään.

    Äänestä

  • el kirahwi kirjoitti:

    ... tämä esikoislestadiolaisten opetus, että anteeksi on annettava, tuntui miltä tuntui.

    Kirjassa Quo vadis kerrotaan, kun yksi Rooman päämiehistä oli ristiinnaulitsemassa kristittyjen laumaa; kun ristillä rovio sytytettiin ja tämä päämies näki, millä rauhallisuudella kristitty ihminen ottaa vastaan kuoleman, hän pelästyi ja rupesi hädissään rukoilemaan: annatko sinä minulle anteeksi, annatko sinä minulle anteeksi että olen sinut tuonut teloitettavaksi. Kun lieskat jo kärvensivät kristittyä, hän viimeisillä voimillaan sanoi, ei millään helppoudella vaan rakkauden pakottamana: minä annan, minä annan anteeksi.

    Joskus on anteeksi annettava, mutta luonnollisesti se ei aina ole helppoa. Sinä el-kirahvi tai joku muu saatatte muista kertomukseni henkilöidenkin nimet.

    Äänestä

Harvinaisen avoin kirjoitus, jota oli mielenkiintoista lukea. Elämä on tuonut mukanaan sinulle vaikeita kokemuksia, mutta toivon, että saat Jumalalta voimaa selvitä niiden lävitse. :)

Äänestä
  • Näissä tietoverkkoympyröissä voi olla avoin... toki olen sitä tosielämässäkin, ainakin joissakin suhteissa. Ajattelin vain kertoa kokemuksistani, siitä, kuinka vaikeatkin asiat pyyhkiytyvät mielestä pois antamalla anteeksi. Vaikeaa se silti monesti on.

    Äänestä

  • usk.m kirjoitti:

    Näissä tietoverkkoympyröissä voi olla avoin... toki olen sitä tosielämässäkin, ainakin joissakin suhteissa. Ajattelin vain kertoa kokemuksistani, siitä, kuinka vaikeatkin asiat pyyhkiytyvät mielestä pois antamalla anteeksi. Vaikeaa se silti monesti on.

    toisessa ketjussa oli näköjään intuition antama tieto. Lempeyttä, armollisuutta Sinä tarvitset.

    Ja pahoin pelkään, ettei rauhanyhdistyslestadiolaisuus vielä nykyiselläänkään kykene sitä täysin ehdottomana antamaan Sinulle.

    Mutta "meidän turvamme on ikiaikojen Jumala ja meitä kannattelevat iankaikkiset käsivarret". Sitä Sinä olet saanut maistaa nojatessasi täydellä painollasi Suureen Armahtajaan, jolta sydämeesi tulvi voimaa antaa anteeksi sillekin joka elämäsi on runnellut.

    Olet minulle rakas.

    Äänestä

  • Elämän lapsi kirjoitti:

    minä olen saanut elävän uskon maanpäällisestä Jumalan valtakunnasta. En lähde sitä kritisoimaan, olen uskostani täysin varma. Minulla ei ole pienintäkään syytä kyseenalaistaa seurakuntaani.

    Jos en kaikilta ihmisiltä saakaan lempeyttä ja armollisuutta, mitä sitten? Useimmat lestadiolaiset hyväksyvät minut - eivät toki synnin tekoa (mitä en tee). Ei tässä minusta ole mitään ristiriitaa.

    että asiasi ovat hyvin siltäkin osin.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

usk.m kirjoitti:

Tästä ei minun silmieni mukaan ole pitkään aikaan keskusteltu. Jospa (narsisti kun olen :) pohjustaisin omilla kokemuksillani aihetta, vielä kerran...

Varoitus: pitkä juttu!

Minulla ei ole ns. onnellista lapsuutta eikä nuoruuttakaan. Perheessäni ei puhuttu tunteista eikä uskonasioista, ei kehuttu eikä kannustettu - päin vastoin, pienimmästä asiasta haukuttiin ja mollattiin, painettiin maanrakoon. Äiti ei tähän syyllistynyt, vaan isä, ja sitä myötä muutkin lapset (myös minä). Väkivalta oli fyysistä ja henkistä, jatkuvasti täytyi pelätä (puhun nyt omasta kokemuksestani). Perheessä oli ja on vieläkin tavallaan kova ilmapiiri, kun jokainen kantaa taakkansa yksin.

Luultavasti näiden asioiden takia minulla on itsetunto pahasti pakkasen puolella, yksinäisyys on ollut osa elämääni lapsesta lähtien - ja kuten arvata saattaa, olen myös ollut vuosia masentunut. Nyt käyn terapiassa ja ehkä joskus voin kokea jotain iloa ja onneakin. Homoseksuaalisuus ei ahdista enää, olen sinut sen kanssa: haluan elää Jumalan tahdon mukaista elämää, joten kai minua sitten on siunattu Hänen rauhallaan.

Voin ihan rehellisesti sanoa, että ongelmieni syyt OVAT lapsuudessa, se on ihan kiistatonta. Minä reagoin näin kodin ilmapiiriin, muista en tiedä. Vihasin isää katkerasti, toivoin hänen kuolemaansa, pahimpina hetkinä jopa halusin hänen kärsivän ikuisesti helvetissä. Samalla vihasin itseäni niin syvästi, että suunnittelin itsemurhaa kostoksi hänelle.

Kuitenkin olin väsynyt ainaiseen vihaamiseen, ja terapian ( lääkityksen) avulla mielikin oli muuttunut parempaan suuntaan, vaikka mistään elämänilosta ei vieläkään voi puhua. Aloin miettiä, millaista elämä olisi ilman vihaa - miltä tuntuisi olla vapaa tuosta kuluttavasta ja hirveästä voimasta. Rukoilin kerrankin niin päin, että Jumala tekisi Hänen tahtonsa, ei minun; että saisin uuden mielen: etten toivoisi isän pyytävän anteeksi, vaan että itse antaisin hänen tekonsa anteeksi.

Samana hetkenä, jona olin kääntynyt taivaallisen Isän puoleen, sain tuon rauhan. En enää vihannut. Sitä tunnetta ei yksinkertaisesti enää ollut. Vuosien patoumat purkautuivat tuona iltana. Tunnen joskus turhauttavaa raivoa perheen tilanteesta, etenkin synkimpinä hetkinäni, mutta en enää vihaa. Ehkä Jumala näki, että ristini oli käynyt liian raskaaksi, ja kevensi taakkaani tällä tavalla. Joskus (hyvin harvoin...) usko voi olla tällaisia tavallaan mystisiä kokemuksia.

Olenkin miettinyt, miten paljon loukatulta ihmiseltä vaaditaan. Pitäisi antaa anteeksi, vaikka väärin tehnyt ei pyytäisi. Tässä lieneekin suurin ongelma, miksi monet ovat paaduttaneet sydämensä. Kun olen tämän jatkuvan sisäisen Gehennani kanssa elänyt, ihmettelen, miten monet muut jaksavat jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita kantaa sisällään ja vihata.

Eikö olisi vapauttavaa antaa anteeksi? Vai vaaditaanko teidän mielestänne anteeksiantoon toisen pyyntö?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu