kaksisuuntaisuus ei aina niin kamala juttu

Hei

Olen aikaisemminkin kertonut sairauteni kulusta, mutta kerronpa nyt taas, jos tarinani antaisi toivoa muillekin bipoille.

Sairastuin viimeistään 17-vuotiaana kaksisuuntaiseen. Sairauteni oireena oli lähes jatkuva hypomaanisuus, joka teki elämästä sangen vauhdikasta ja mielenkiintoista. Talous oli jokseenkin aina kuralla, vaikka hypomaanisuuteni ansiosta ansaitsin melko hyvin tekemällä kahta työtä ja harrastamalla sivussa pientä taloudellista rikollisuuttakin. Alkoholinkäyttöni oli tuurijuoppomaista; olin käyttämättä pitkiä aikoja, mutta kun käytin, menin liiallisuuksiin. Sukupuolielämä oli ylivilkasta, enkä ollut yhdenkään avioliittoni aikana uskollinen. Hypomaanisuus katkesi joitakin kertoja vakavaan masennukseen ja ahdistukseen. Diagnoosina oli ylirasitus ja stressaavat tapahtumat elämässä.

46-vuotiaana työterveyslääkäri esitti muutaman masennusjakson ja niistä mielialan nostajilla tapahtuneen nopean nousun jälkeen epäilyksen, että sairastan bipoa. Sain lähetteen yhdelle Suomen parhaista psykiatreista, joka antoi diagnoosiksi kaksisuuntaisen sairauden. Olin nopeasti syklaavassa ja sekamuotoisessa tilassa parin vuoden ajan, kun etsittiin oikeaa lääkitystä. Pari kertaa yritin tappaa itseni, mutta onnekseni epäonnistuin. Ensin minua yritettiin lääkitä koktaililla, jossa peruslääkkeenä oli Deprakine, koska se ei psykiatrini mukaan vaikuta luovuuteen (olin työssä, jossa tarvitsin luovuutta). Parin vuoden lääke- ja työkokeilujen jälkeen todettiin, että työhön minusta ei enää ole. Sain eläkkeen ja lääkkeeksi Zyprexan, joka poisti oireeni yhdessä vuorokaudessa täysin.

Nyt elän eläkeläisenä onnellisessa avioliitossa (kolmas ja toivottavasti viimeinen) ja olen ollut oireeton yli viisi vuotta. Talouteni on tasapainossa, alkoholin kanssa ei ole mitään ongelmia eikä uskottomuus vaivaa. Tiedän, että sairastan loppuikäni, mutta niin kauan kun oireet pysyvät poissa, voin elää normaalia elämää.

Kaksisuuntaisena on erittäin tärkeää jaksaa uskoa siihen, että parempia päiviä on edessä. Se ei ole masentuneena helppoa, mutta voi pelastaa hengen. Minulla oli onneksi hyvät lääkärit ja ymmärtävä puoliso, jotka pitivät uskoani yllä, kun tilanteeni oli vaikemmillaan. Kaksisuuntaisuus on sairaus, jonka kanssa voi elää, kunhan ottaa lääkkeensä, käy tarvittaessa terapiassa, ylläpitää tasaisia ja rauhallisia elintapoja, eikä käytä liikaa alkoholia.

Jaksamista kaikille bipoille ja heidän läheisilleen.

Itselläni on bipo todettu aikoja sitten. Silloin koin sen häpeällisenä ja toivuttuani diagnoosin jälkeen kielsin koko sairauden kuten myös aviomieheni teki. 11vuotta kului onnellisesti ja saimme kolme lasta. Tuona aikana en syönyt lääkkeitä. Jouduin uudelleen palaamaan sairauteeni. Seurasi itsetuhoisia vaiheita ja sairaalajaksoja, lääkitystä haettiin moneen kertaan.
Koko ajan olen ollut työ- ja harrastuselämässä tuotteliaalla tavalla. Nämä vuoden vaihteet ovat tuskan paikka. Tämän joko kestää tai joutuu osastolle. Hoidan hyvin itseäni(paitsi alko ja huono vuorokausirytmi). Pärjään tämän asian kanssa. Työpaikallani en ole asiasta halunnut kertoa.
Suureksi surukseni esikoinen sairastui 18-vuotiaana ja on nytkin osastolla. Mielestäni sairauden hallintakeinot ja luonnollinen suhtautuminensairauteen kerrotaan heti ja tuetaan sairastuneita jälkiseurannalla. Itse sai hakea hoitoa ja kolkutella monia ovia.
Olen opiskellut kolme vuotta sitten itselleni uuden ammatin, jossa on helpompi säädellä stressin määrää.
Mieli on nyt kovasti tuskainen, mutta keskityn kestämään sitä hetkestä toiseen. Uskon selviäväni, taas kerran.

Minä sain diagnoosin v.2003 45vuotiaana. Silloin yritin ensimmäisen kerran päättää päiväni ja homma vei psykiatriseen sairaalaan. Niitä sairaalajaksoja tulikin sitten yhteensä 14kertaa kolmen seuraavan vuoden aikana. Lähinnä alkon ja erittäin itsetuhoisen käyttäytymisen takia. Lopulta homma saatiin hallintaan erittäin hyvin hoitosuunitelman mukaisella toiminnalla ja sillä että tukenani oli useampi avohoito systeemi kerralla, sairaalahoitojen lisäksi. Nyt on mennyt melkein kolmevuotta jo tosi hyvin, etten sanoisi erinomaisesti. Minulle tuo että pääsin eläkkeelle toistaiseksi alkuvuona -07, oli ratkaiseva asia kohdallani. Nykyään toimeentuloni on niukkaa mutta toimeen tullaan ja alkon käyttö on erittäin harvinaista kohdallani. Jaksoin liki kolmevuotta avohoidon turvin ja opin myös itse seuraamaan vointiani ja toimia aina tilanteen vaatimalla tavalla. Pahoja notkahduksia ei ole ollut ennenkuin nyt marraskuun puolivälissä. Iski hypomania päälle ja siinä vaiheessa kun sivulliset sanoivat että nyt mielialalt heittelee ja kaikki rahat olivat menneet. Tajusin itsekkin että nyt on taas pitkästä aikaa syytä mennä osastolle vähäksi aikaa. Onnekseni pääsin sinne heti seuraavana aamuna kun olin ottanut yhteyttä mtt:lle. Kolme viikkoa meni osastolla ja nyt taas menee erittäin hyvin, kaikki on mallillaan ja hyvässä järjestyksessä. Jälkeenpäin kiitin luojaani siitä että en omista yhtään luottokorttia, ei pääsyt velkaantumaan. Olenkin vahvasti sitä mieltä että ei tämän sairauden kanssa vältämättä aina ole niin paha olla. Sitä mukaa kun sairauteeni tutustun sen helpompi on olla. Nykyään otan vain iltaisin lääkkeeni enkä juurikaan ajattele asiaa sen enempää. Lääkkeet auttaa minua aina pienellä viiveellä mutta nautin liikunnasta ja siitä saatava hyvä olo tulee heti. Myös se mikä on minua suuresti auttanut on se että en häpeä sairauttani. Kerron suoraan jos joku sitä sattuu kysymään. Jos sairauteni on kysyjälle ongelma on se lähinnä hänen ongelmansa..ei minun.....Myönetään.....sairauteni on karsinut ihmisiä ympäriltäni, mutta ehkä ne ihmiset eivät ole ystävyyteni arvoisia. Totta on myös se että kärsin yksinäisyydestä. Yksinäisyyttäkin olen päättänyt ryhtyä torjumaan nyt tosissani, ja uskon että siihenkin lääkeet löytyy kunhan vaan itse olen aktiivinen. Tätä nykyään selailen oman kotikaupunkini mahd. vapaaehtois järjestöjä, jos vaikka he tarvitsivat työntekijöitä...ja luulenpa että tarvitsevat, eikä siellä sairautenni haittaa pätkääkään. Myös omaan kotiseurakuntaani olen ollut yhteydessä ja heidän avullaan kartoitamme mahd. tarpeen ryhmätoiminnalle. Tarkoituksena on polkaista mielenterveyskuntoutujille suunattu suljettu vertaistukiryhmä jota ryhtyisin vetämään. Siinä olisi ainakin taatusti mielekästä touhua ainakin yhdeksi päiväksi viikossa. Olen sairauteni hyvissä vaiheissa ollut mukana myös eräänlaisessa kriisityössa ja opiskellut erinlaisia kursseja suomenmielenterveys seuran järjestämillä kurseilla. Pakko myöntää....oma sairaus antaa erittäin hyvän pohjan ja tuen näissä kriisitehtävissä hommatessani. Sitä on ikäänkuin paljon helpompi asettua tuen hakijan asemaan. Tämäkin sairaus ja kokemus siitä voi olla myös voimavara. Uskon lujasti että löydän ja saavutan aikaa myöten ja pikkuhiljaa ns. hyvän elämän ja olotilan. Pahin homma mihin voin sortua on se että jään makaamaan kotiani ja odotan että seura ja apu tulee valmiina jonkun muun tekemänä...ei niin se ei vaan toimi. On oltava itse aktiivinen..tietysti omien voimavarojen puiteissa....ja lähdettävä ulos hakemaan niitä ihmiskontakteja. Oikeastaan ainut murhe joka tällä hetkellä mieltäni painaa on se että, haluaisin vielä parisuhteeseen mukavan naisen kanssa, mutta jotenkin koen että tätä onnea ei minulle enää sairauteni takia suoda. Avioliittokin hajosi ensimäisen itsetuho yrityksen jälkeen. Vaatisi erittäin vahvan naisen joka olisi valmis lähtemään 48v, velkasaneerauksessa olevan mielenterveyskuntoutujan mukaan. Vaan tuostakaan en voi olla varma......ehkä se nainen on jossain. Toivoa sopii. Mukavaa talvea kaikille meille bipoa sairastaville....vielä se paistaa päivä meillekin. Tsempiä. Ps. ei sitten enää mitään itsetuho ajatuksia enempää....sovimmeko niin?

Olen samaa mieltä kanssasi.Ei kannata liikaa "mässäillä" huonoilla jaksoilla.Olen ollut diagnostisoitu bipo 27 vuotta. Herkkä olen ja älykäskin, aivan kypällä sitoutunut työntekijä. Osaan auttaa muita.
Omien mielialojani kanssa selviän nyt (uudessa, itse kustantamassani ammatissa) Todella upeasti näin. Mutta haluan näyttää asioita pitemmälle, siis pulpettien ohi ja kaikkioa lapsia/ vastauksia arvostaen.

Elisamaista vähättelyä tuo, vaikka oli siinä asiaakin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kuuluu mielisairauksiin. Toinen lääkärien kirjoissa oleva mielisairaus on skitsofrenia. Muut mielenterveysongelmat eivät luokituksen mukaan ole varsinaisia mielisairauksia.

Mielisairaus on vakava juttu, niistä voi myös parantua, nimittäin skitsofreniasta biposta ei voi. Toki diagnoosia voidaan vaihtaa.

Minullakin oli loistava ura ja ihana perhe, nyt on vain leima otsassa ja eläke. Suuri osa bipoista poistuu oman käden kautta ja valta osa ainakin yrittää. Itsariyrityksen jälkeen minäkin diagnoosin sain.

Bipo voi elää ihan ok elämää ja pärjätä ihan ok. Mutta se että oireet ovat poissa ei tarkoita että kaikki on OK. Bipo on vajvasti perinnöllinen ja kammottaa että diagnoosistaan huolimatta ihmiset tekevät lapsia. Jo pelkkä eläminen perheessä jossa bipo jyllää altistaa mielenterveyshäiriöille, vaikka alttius geenejä ei elämän arpajaisissa olisikaan jäänyt mustana pekkkana kouraan.

Lasten takia yritän kestää hengissä muuta tekemistä ei sitten olekkaan ja hengissä pysyminenkin on täyspäiväinen työ.

Suurimman osann ajasta tuntuu ettei millään ole merkitystä ja elämällä ei ole väliä. Joskus taas tuntuu että mikään ei riitä ja haluan kaiken heti. Minä minä minä... Sitten en taaskaan ole yhtään mitään paitsi surkea loinen. Pahin mahdollinen olotila on kun nuo molemmat ovat päällä samanailaisesti, silloin normitodellisuuskaan ei riitä. Kaiken maailman kummitukset ovat tulleet tutuiksi ja joskus on pitänyt jotain kuullessaan ensimmäiseksi epäillä tuleeko ääni ulkopulelta vain pään sisältä.

Ei kannata todellakaan suunnitella parisuhdetta ja missään nimessä ei lisääntymistä bipon kanssa. Vaikka kumppanilla olisikin bipo hallussa tai lievänä, niin jälkeläisten tilannetta ei voi tietää.

Varsinainen maanisdepressivisyys on murhenäytelmä. Sitä se on kaikille asianosaisille. Siksi ainoa järkevä ratkaisu on pitää asianosaisten määrä minimissä. Bipot tajuavat tämän itsekin, siksi he ovat suisaalidisia.

Tuo aloittajan mainitsema "ei aina", pätee lähinnä kai tietyn tyyppiseen bipoon ja kevyesti läpsittyihin diagnooseihin.

Mielestäni se että bipojen läheiset löytävät tältä palstalta todellista tietoa sairauden aiheuttamasta invalideetista ja muista ongelmista on pelkästää hyvä juttu. Voihan tätä lukea, joku joka on aloittamassa parisuhdetta ja on juuri saanut tietää toisen osapuolen mielisairaudesta. Tätä luettuaan ei voi syyttää puolisoaan siitä ettei tiennyt mihin oli ryhtymässä, kun sai kuulla toisen diagnoosista.

Aloitin uuden parisuhteen kun entinen hajosi omaan bipoiluuni. Puolisolle kerroin kaiken tämän ja enemmänkin, hän otti tietoisen riskin mutta on sanonut ettei olisi sittenkään ryhtynyt jos olisi tajunnut. Bipo kun on ollut meidän erilaisten "luovien ihmisten" tavaramerkki.
Naurettavinta on väittää että tämä sairaus olisi joku voima vara. Yhtä hyvin voi väittää että kuurous on muusikolle voimavara tai sokea maisemamaalari hyötyy sokeudestaan.

ei puhu.