Minulla on aina ollut huono itsetunto. Tai ongelma on lähinnä se, ettei minulla ole itseluottamusta laisinkaan. Suurin ongelmani minulle on ulkonäköni, jota vihaan yli kaiken. Olen normaalipainoinen ja varmasti ihan tavallinen tai kaunis. En itse pidä itseäni lihava tai rumana, mutta olen jostain kumman syystä 100% varma, että muut pitävät minua läskinä ja rumana. Olen tällä hetkellä 22-vuotias korkeakouluopiskelija. En oikeastaan käy missään muiden ihmisten kanssa. Inhoan juhlia, enkä ole ollut sukulaisteni juhlissa sitten ala-asteen. En ole suurinta osaa serkuistani edes nähnyt vuosiin. Kerran kaupungilla näin serkkuni ja kipitin sovituskoppiin piiloon, ettei hän vain näe minua. Olin varma että hän kauhistelisi miten olen lihonut ja miten olen ruma. Tiedän, että en ole juurikaan lihonut, mutta olen varma että muut silti luulee niin. Seurustelen ja tiedän, että mieheni hyväksyy minut tälläisena. Inhoan kun pitää käydä anoppilassa (käyn sielä todella harvoin) koska olen varma, että heitä harmittaa miksei heidän poikansa voinut valita nättiä tyttöystävää. Tekaisin kerran itselleni kauhean vatsataudin, koska oli oman kihlattuni veljen häät. En vain voinut mennä sinne, koska tiesin joutuvani valokuviin ja tapaavani hänen sukulaisia, joita en ole ennen nähnyt. Jos joku ottaa minusta valokuvan, saan lievän paniikkikohtauksen ja saatan itkeä vielä kuukauden jälkeenkin. Joskus saatan suuttua valokuvan ottajalle oikeen kunnolla. Nolaan mielummin itseni täysin, kuin joutuisin valokuvaan. Viimeksi kesällä joku nappasi puolisalaa valokuvan minusta ja käteni tärisivät kauan ja oli vaikea hengittää, menin vessaan itkemään.
Lääkärissä olen käynyt viimeksi ala-asteella. En ole ikinä käynyt esim. gynekologilla, vaikka tämän ikäisen olisi kuulunut käydä jo. En uskalla mennä lääkäriin edes normaalin flunssan takia. Syynä on punnituspelko. Tällä hetkellä maailman kauhein asia varmasi olisi, jos pitäisi käydä puntarilla jonkun nähden. Kukaan tässä maailmassa ei saa tietää painoani. Punnitsen itseäni pari kolme kertaa päivässä. Oksennan usein väkisin, jos painan illalla yli kilon enemmän kuin aamulla. En ole millään tavalla alipainoinen, vaan bmi on yleensä 23-24 luokkaa. Ei tulisi ikinä kuuloonkaan, että menisin salille saati uima-halliin. Urheilen yksikseni kotona jumppavideoiden tahtiin tai käyn lenkillä pimeällä.
Häpeän usein myös sanomisiani. Olen varma että nolasin itseni ja tein tyhmän itsestäni.
Huono itseluottamus vaikuttaa ihan kaikkeen. Jopa siihen, että en uskalla mennä koulun jälkeen töihin, koska voi joutua työterveystarkastukseen = punnitus.
Lääkärissä olen käynyt viimeksi ala-asteella. En ole ikinä käynyt esim. gynekologilla, vaikka tämän ikäisen olisi kuulunut käydä jo. En uskalla mennä lääkäriin edes normaalin flunssan takia. Syynä on punnituspelko. Tällä hetkellä maailman kauhein asia varmasi olisi, jos pitäisi käydä puntarilla jonkun nähden. Kukaan tässä maailmassa ei saa tietää painoani. Punnitsen itseäni pari kolme kertaa päivässä. Oksennan usein väkisin, jos painan illalla yli kilon enemmän kuin aamulla. En ole millään tavalla alipainoinen, vaan bmi on yleensä 23-24 luokkaa. Ei tulisi ikinä kuuloonkaan, että menisin salille saati uima-halliin. Urheilen yksikseni kotona jumppavideoiden tahtiin tai käyn lenkillä pimeällä.
Häpeän usein myös sanomisiani. Olen varma että nolasin itseni ja tein tyhmän itsestäni.
Huono itseluottamus vaikuttaa ihan kaikkeen. Jopa siihen, että en uskalla mennä koulun jälkeen töihin, koska voi joutua työterveystarkastukseen = punnitus.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Koita olla keskittymättä niin paljoa siihen, miltä milloinkin tuntuu. Tunteilla kun ei useinkaan ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Näyttää siltä, että TIEDOSTAT ihan hyvin, mikä on asioiden oikea laita. :)
On se vittumaista kun joutuu valokuvaan. Minua on kauniiksi kehuttu, mutta jostain syystä kun on surkea itseluottamus sitä on vaan vaikea uskoa. Valokuvattavaksi joutuminen on minullekin erittäin vastenmielistä. Suurin osa kuvista mitä olen itsestäni nähnyt ovat aivan kamalia ja häpeän itseäni niissä. Ärsyynnyn, jos joku haluaa kuvata minua mutta en näytä sitä millään lailla. Erityisesti ahdistaa se, että eräissä illanistujaisissa eräs minulle täysin vieras ihminen otti minusta pari kuvaa ja inhottaa ajatella, että tuolla jossain vieraalla ihmisellä on minusta aivan hirveitä kuvia. Nykyaikana kun vielä ihmisten on pakko mennä nettiin (Facebook) tunkemaan niitä helvetin kuvia kaikkien ihmisten pällisteltäväksi!!
Voisin kertoa omaa tarinaani näin uudenvuoden kunniaksi ja toivon että siitä olisi jollekkin jotain hyötyäkin.
Elämä opettaa!
Voisin kertoa hieman omaa tarinaani ujouteen liittyen – ja voin sanoa että se ennen muuta voimavara oikein käytettynä.
Tällä hetkellä opiskelen TKK:lla ja olen 25-vuotias mies. Olen syönyt 2,5 vuotta masennuslääke efexoria ja se on kohdallani toiminut ihan kohtalaisesti. Ei se tietenkään mitään todellisia syitä poista, mutta auttaa selviytymään tyylikkäämmin arjesta. Olen varsin pitkään kärsinyt sosiaalisen tilanteiden peloista ja kärsin niistä tietenkin vieläkin. Olen valmistumassa keväällä, jos ja kun pari kurssia vielä menee läpi. Suunnittelin keväällä 2006 että menen esiintymiskurssille kouluumme, tätä varten tein muun muassa asiakaspalvelussa töitä – huom. en siis vaan rahan takia! Eli pyrin hommaamaan vähän selkärankaa ja yritin vetää omanlaisen esityksen – mistä moni tyyppi tykkäsikin ainakin hymyistä päätellen! En häpeillyt itseäni, vaan sen sijaan yritin pistää kaiken peliin. Esiintymiskurssin jälkeen kävin vielä kokoustekniikan kurssin ja sitten päätin ottaa lääkityksen, mihin olen ollut tyytyväinen. Itseäni toteutan lähinnä golf-kentällä parhaiten, vaikka onkin välillä hankalaa pitää hyvää jutustelua ja suoritustasoa yllä. Kärsin muun muassa tinnityksestä, eli korvien vinkunasta ja muutenkin jännitän sosiaalisia toimia.
Harrastukset ja kaveriporukka niihin liittyen on mulle tärkeä, kuten myös tietenkin perheen tuki taloudellisesti ja henkisesti. Mutta tietysti haluan tulla toimeen omillani. Välillä ahdistaa – se kuuluu elämään. Ihminen eroaa eläimestä oikeastaan sillä tavoin, että se pystyy ajattelemaan paremmin – mikä on ihmisen vahvuus ja samalla myös heikkous. Suunnitelmallisuus on hyvästä, mutta välillä pitää pystyä päästämään höyryjä pihalle, mieluiten hyvässä seurassa! Vaikka scatman sanoo että ihminen on human-being – on se myös human-doing. Kaksi asiaa. Kuinka hyvin pystyt toteuttamaan noita kahta asiaa, sitä enemmän olet ihminen. En ole todellakaan uskovainen, vaikka kirkkoon kuulunkin. En halua myöskään olla kyyninen kirjanoppinut tai tyyppi, jolta puuttuu usko ns. korkeampaan voimaan. Onnellisena oleminen on vaikeaa, mutta jos jaksaa uskoa omiin tavoitteisiin ja pystyy niihin samaistumaan, joka solulla onnenhetket on elämään taattu! Tätä kirjoittaessa olen esimerkiksi onnellinen. En sellainen uskovaistyylinen onnellinen, vaan enemmänkin omista mielipiteistään ja ajatuksistaan nauttivalla tavalla onnellinen. Tykkään ajatuksesta, että eri ihmisten onni on erilaista: jotkut tykkää bailata, jotkut lukea, jotkut vetää nousuhumalat ja katsoa hyvää leffaa. Jotkut tykkäävät nähdä enemmän vaivaa tavoitteidensa eteen, jotkut tykkäävät rennommasta elämänasenteesta, jokainen taaplaa tyylilleen sopivasti. Itselleni oiva tapa pitää omat tavoitteet elossa on esimerkiksi lueskella jotain kirjaa ja samalla pyrkiä pysymään vireässä tilassa – mikä saattaa masentuneelle olla yllättävän vaikeaa! Pointtina kuitenkin on, että se mitä teet täytyy ehdottomasti olla virikkeellistä – tämän takia en oikeen pidä tv:n katsomisesta tai ole erityisen innostunut tietokonepelaamisesta. Ne on valmiiksi pureskeltua kamaa, mutta kirjaa lukemalla ja sivuja kääntämällä olet kokoajan läsnä. Kirjoittaminen on ok, jos se liittyy omaan harrastukseen tai esimerkiksi nettipalstalla hengailuun. Toisille virtuaalimaailma sopii paremmin, itse pidän ajatuksesta että sen voi luoda itse – ahdistavampaa, mutta kehittävämpää ja mikä parasta, kun itse saa aikaan, niin omia kokemuksia voi aina hymyssä suin kirjoitella netissä! Niin kuin nyt teen!
En siis ole elementissäni sosiaalisissa tilanteissa, mutta pyrin olemaan ns. valmiustilassa, eli kokoajan pienessä täpinässä, jotta kun joku hyvä juttu tai ihan vaan läppä lentää niin siihen tulee kommentoitua heti! Jotkut tykkää keskittyä omaan juttuunsa, mä ehkä enemmänkin hengailla ja luottaa siihen että työ tulee tehdyksi! Tänään kerroin duunissa lähes kaikille, että mulla on toi lääkitys, eikä kukaan tuominnut mua!! Ei se nyt mitenkään rentouttanut mua, mutta päätin että olisi ehkä hyvä kertoa, niin pitkällä tähtäimellä se olisi kaikkien edun mukaista. Reipas pitää olla! Se on mun motto! Uusiin tilanteisiin pitää olla ns. ballsit, enkä tarkoita nyt mitään kusipäistä toimintaa vaan ainoastaan sitä että arvostaa itseään, eikä välitä mitä muut ajattelee susta. Sitten kun meet kotiin tai harrastuksiin voit niitä miettiä, mutta mieluummin kannattaa kyllä keksiä jotain muuta tekemistä.
Sitten yksi tärkeä juttu – syö seurassa niin usein kuin mahdollista. Ruokailu on päivän tärkeitä toimia ja ehkäisee syrjäytymistä.
Kommentteja kiitos!
2009 näköjään lisätty kirjoitus, mutta mitähän oikein itket jos sulla on seurustelukumppani ja opiskelet korkeakoulussa? Suomessa on paljon (etenkin miehiä) joilla on niin huono itsetunto ja muut ominaisuudet, ettei seurustelukumppanista tarvitse haaveillakaan. Itse täytän kohta 35 enkä ole ikinä seurustellut, vaikka olisin halunnut. Vaikka korkeakoulussa olinkin. Joten älä kehtaa itkeä.
Olkaa tarkkoja, ettei mene puurot ja vellit sekaisin. Itsetunto on olemista, itseluottamus tekemistä.