Piipahdin täällä lueskelemassa tarinoitanne ja hieman alkoi hymyilyttää. Itse sain esikoiseni 17-vuotiaana ja toisen lapseni 19-vuotiaana, nyt mittarissa on 20 vuotta. Ensimmäinen lapsemme ei ollut suunniteltu, mutta erittäin tervetullut. Lapseeni ja äitiyteen rakastuneena halusimme toisen lapsen mahdollisimman nopeaan ja nyt talossa kuuluu kahden pienen vekaran iloinen nauru. Lasten isän kanssa menimme 1½vuotta sitten naimisiin, yhdessä olemme olleet 4 vuotta. Mieheni on koulunsa käynyt, valmistunut ja työelämässä kuudetta vuotta. Itse olen ajatellut aikoinaan kesken jäänyttä opiskelua jatkaa kun lapset vielä vähän varttuvat, ehkä vuoden-kahden kuluttua. Nyt olen onnellisimmillani, saan hoitaa lapsiani kotona ja parisuhde voi edelleen hyvin. Ei ole tarvetta eikä halua meillä vanhemmilla lähteä tuulettumaan ja pörräämään vaan jos toinen haluaa omaa aikaa, niin toinen hoitaapi lapsia sillä välin (esim. kauppareissut).
Tässä oma tarinani kaikkeudessaan.
Siksi tämän tänne kirjoittelin jotta voisivat nämä teiniäiti -vastustajat hieman miettiä kommenttejaan. Kyllä teiniäidit voivat halutessaan pärjätä lapsensa kanssa siinä missä vanhemmatkin äidit. Oma näkemykseni on että ei äidin ikä ole paljoa muuta kuin numeroita, kyse on ennemminkin siitä kuka on valmis ottamaan vastuuta ja jättämään oman elämänsä toiselle sijalle lapsen syntymän hetkellä. Jokainen siis tehköön omat päätöksensä elämästään itse, niitä kenenkään tuomitsematta?
Tässä oma tarinani kaikkeudessaan.
Siksi tämän tänne kirjoittelin jotta voisivat nämä teiniäiti -vastustajat hieman miettiä kommenttejaan. Kyllä teiniäidit voivat halutessaan pärjätä lapsensa kanssa siinä missä vanhemmatkin äidit. Oma näkemykseni on että ei äidin ikä ole paljoa muuta kuin numeroita, kyse on ennemminkin siitä kuka on valmis ottamaan vastuuta ja jättämään oman elämänsä toiselle sijalle lapsen syntymän hetkellä. Jokainen siis tehköön omat päätöksensä elämästään itse, niitä kenenkään tuomitsematta?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Itselläni on esikoinen masussa odottelemassa, täytän muutaman viikon kuluttua itse 20.
Minulla ei ole koulutusta, vielä. En ole koskaan sanonut, ettenkö aikoisi tällaista hankkia. Olen miettinyt tulevaisuutta sen verran, että kun lapsi kasvaa niin ajattelin itse hakea aikuiskoulutukseen, tietysti ala-valinta on melko suppea iho-ongelmieni vuoksi, mutta olen päättänyt ainakin yrittää.
Toinen mahdollisuus olisi, että haen raskautta edeltävään työpaikkaan takaisin töihin, mutta sielläkin pitäisi vähän työnkuvaa vaihtaa, kädet ei kestä.
En myöskään sano, että rahatilanteeni olisi suinkaan paras mahdollinen, mutta tiedän että kun rahankulutusta osaa hallita, niin pärjää kyllä pitkälle. Olen tottunut itsekin elämään vähemmällä omassa lapsuudessani, ja onnellinen lapsuus kuitenkin oli kaikesta huolimatta. Asioita oppii arvostamaan hieman toisessa valossa, kun ei lapsuudessakaan kaikkea saanut kuin kerran pyytämällä.
Mutta sen verran kuitenkin rahaa saan ammattiliitolta sun muualta, että kaikki on lapselle hankittu tutteja ja vaippoja myöten, joten mistään hän ei tule jäämään paitsi. Se on varma.
Siinä tiivistettynä minun asiani. Olen samaa miettinyt, että miksi asioita katsotaan niin kapealla linjalla, kaikki vaan samaan kastiin, joka on mielestäni täysin väärin! Tiedän itse monia minun ikäisiäni nuoria äitejä, ja todellakaan eivät ole monien kuvailemia holtittomia, vastuuttomia, täysin rahattomia baarissa ravaajia.. Eivät todellakaan.
Ja nykypäivänä ihmiset vaan tekevät lapset nuorella iällä, joka on minun mielestäni hieno asia! kävin tuossa pari pv sitten synnytysvalmennuksessa, ja sielläkin lähes kaikki tutustujista olivat minun ikäluokkaani.
En tajua miksi asiasta pitää tehdä niin suuri haloo, tunteakseen itsensä paremmaksi vanhemmaksi? Pätemisen vuoksi? Oikeasti kertokaa nyt ihmeessä jotain painavia syitäkin! Yleensä mielipiteilläkin on perusteet.
Minäkin kuvittelin parikymppisenä tietäväni paljon elämästä. Palataan asiaan kymmenen vuoden kuluttua. Ja ehkä sitten taas uudelleen 20 vuoden päästä.
arvattavissa, että joku tulee tännekin kirjoittamaan. Katsos, sinun elämäsi on sinun elämäsi, ja sinä olet sen elänyt miten parhaaksi olet nähnyt.
Minä en liity sinuun mitenkään, ja tuskin tulen elämään samanlaista elämää kuin sinä.
Joten äläs nyt taas viitsi, tuo lausahdus oli niin hölmö taas että.
Sitä vain kuvittelee vielä parikymppisenä niin paljon kaikenlaista! Kuten sanoin, palataan asiaan kymmenen vuoden kuluttua.
että sinunlaisesi ihmiset onnistuvat aina pilaamaan täysin asialliset keskustelut.
Olet tainnut oppia tosiaan yhtä sun toista elämäsi aikana, ainakin kirjoituksiesi perusteella, hehheh..
vielä, että minä tuskin tulen kymmenen vuoden kuluttua teiniäitien palstalle kertomaan, kuinka minulla on elämä mennyt huonosti. Luulenpa, että sinäkin keksisit parempaa tekemistä, mutta jokainen taaplaa tyylillään. =)
Et tiedä mitään minun elämästäni. Olenko kertonut siitä?
Se vain lähinnä huvittaa, kun parikymppiset lapsoset hehkuttelevat onneaan ja autuuttaan. Parikymppinen nyt vain ei oikeasti tiedä elämästä mitään. Minkäs sille voit?
Todellinen elämä alkaa vasta sitten, kun kaikki ei enää olekaan sitä onnea ja autuutta. Parisuhdettakaan ei mitata luvuilla 3-5 vuotta. Todellinen elämä alkaa siinä kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Kun ne pikkuruiset lapset eivät enää olekaan niin pikkuruisia, työt painavat päälle, toisen naama ärsyttää ja yhteistä aikaa ei enää olekaan niin kuin ennen, suhde punnitaan. Kaikki AIKUISET tietävät sen.
Jottei synny epäselvyyksiä: olen ollut yhdessä puolisoni kanssa pitempään kuin sinä olet ollut maailmassa.
Sanon kolmannen kerran: palataan asiaan sen kymmenen vuoden päästä.
Minä olen 55-vuotias äiti ja isoäiti eli voinen palata asiaan.
Esikoiseni sain kun olin 16 ja upea poika ja mies hänestä kasvoi, samoin kuin nuoremmista sisaruksistaan.
Olemme elättäneet itse itsemme ja lapsemme ja yrityksessämme tarjonneet työtä monille muillekin.
En pidä siitä miten täällä osa turhaan masentaa elämäntäyteisiä ja rohkeita nuoria ihmisiä, jotka ovat perheenperustamisensa alkumetreillä.
Mitä siis jos itse katsoisit sinne peiliin - nyt ja 20 vuoden päästä. Näetkö mitään muuta kuin pahansuopuutta?
Elämä alkaa siis silloin, kun alkaa kyllästyttää ja pitää arvostella muiden elämää, jotta oma tuntuisi paremmalta..? Mielenkiintoista. Oma elämäni alkoi silloin, kun synnyin ja kokoajan muuttuu paremmaksi. Alamäkiä ja ylämäkiä on pitkin elämää, mutta jos tässä ja nyt tuntuu hyvältä, niin eiköhän sitä ole ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Miten määrittelet onnen ja autuuden? Itse olen 19-vuotias, pian kahden lapsen äiti. Esikoisemme on 1,5-vuotias ja elämä on todellakin mallillaan ja kaikki ihanaa. Parisuhteemme voi todella hyvin, lapsemme on varmasti maailman rauhallisin ja kiltein, meillä on paljon hyviä ystäviä, kaunis koti ja rahaa niin, että pärjätään ilman sen suurempia huolia, kunhan ei jakseta stressata asioista. Keksinköhän mtn kurjaa tähän? No, poikamme syntyi kuurona keskosena pitkän liikuntakiellon ja vaikean raskauden jälkeen.. Koko lapsemme elämä on kierretty sairaalassa, käyty läpi pikkuihmeemme leikkaus ja kaikki siihen liittyvät käynnit mm.magneettikuvauksissa (jotka tehtiin nukutuksessa näin pienellä), verikokeissa, rokotuksissa, psykologeilla, puheterapeuteilla, lääkäreillä, sosiaalityöntekijöillä jne jne jne. Viikottain on käyntejä sairaalassa ja nyt viimein tällä viikolla pieni kuuli ensimmäiset äänet elämässään. Olen raskaana ja jälleen raskaus on ollut vaikea ja olen liikuntakiellossa, jota en voi täysin noudattaa, koska kodista ja etenkin lapsesta on huolehdittava - nyt pieni kaipaa aivan erityisesti huomiota, kun sai juuri kojeet ja on joka sekunti ne ottamassa pois. Oma jaksaminen on välillä täysin hukassa, kun stressin vuoksi en saa nukuttua, teen aamusta iltaan valtavasti työtä vain, jotta illat saan itkeä sängyssä suppareiden vuoksi. Mainitsinko, että isäni kuoli pari kuukautta sitten sairaskohtaukseen eikä siis ehdi nähdä toista lastamme, jota niin kovasti odotti..? Tai, että sain kaksi henkisesti hyvin vaikeata keskenmenoa ennen tätä raskautta? Ei se elämä aina hymyile eikä niin kuulu ollakaan, mutta tässä on hyvä ja oikea paikka, ilman perhettäni en olisi mitään, koska he antavat elämälleni tarkoituksen. Ellei tuota poikaa meillä olisi, emme muusta miehen kanssa haaveilisi kuin lapsesta. Lapsen vammaa ei voi parantaa, mutta kun yritämme ja jaksamme oikein tosissamme, voimme EHKÄ JOSKUS kuulla pienen puhuvan. Mietin eilen illalla, miten erilaista kaikki olisi, jos lapsemme olisi täysin terve.. Kaikki olisi niiiin helppoa, muttemme osaisi arvostaa kaikkea näin valtavasti.. Samalla mietin niitä, joilla on oikeasti vaikeaa.. Perheitä, joilla on monivammaisia, jopa kuolemansairaita lapsia.. Jos tiedät elämästä niin kovasti, kun tiedät millaista on kriisi parisuhteessa tai lasten kiukuttelu ja nämä tekevät susta aikuisen, niin onnitteluni, ehkä nuo ovat sun elämäsi suurimpia saavutuksia.. Itse voin sanoa, että elän onnellista elämää enkä muuttaisi mtn, vaikka välillä onkin raskasta. Niin on jokaisella, eikä se alamäki jatku ikuisuutta.
Totta. Ehkä 20-vuotias ei tiedä elämästä mitään.
Mutta miksikähän sinä kuvittelet edelleen, että kaikilla menee asiat samalla lailla kuin sinulla? Vai toivotko vaan niin, että jokainen käy varmasti läpi samat koettelemukset kuin sinä, muuten ei ole elänyt elämäänsä oikein. Onneksi minut on kasvatettu jo ajattelemaan eri tavoin.
Itse olen 22 vuotias jolla on 1,5 tytär. Koulut käyty ja töitä on.. mistään en luopuisi, ainoastaan maksaisin siitä ettei mun tarvitse tulla tänne 55 vuotiaana kertomaan että muut ihmiset ei osaa tai tajua.. voi luoja..
tämä 55 vuotias yritti vain minun käsitykseni mukaan puolustaa nuoria sanomalla, että hän ei ymmärrä miksi tällaiset "HHGHGHJGJH" tyyliset ihmiset haluavat tieten tahtoen masentaa nuoria ja elämäntäyteisiä ihmisiä sanomisillaan.
Itsekään en siis tätä todellakaan ymmärrä miksi kukaan aikuinen ihminen vaivautuu puhumaan noin?
Luulisi että jos sitä elämänkokemusta kerta on kuin muille jakaa, niin eiköhän sitä kannattaisi opettaa "oikeat elämänarvot" omille lapsilleen, ja lapsenlapsilleen kuin teiniäitien palstalla valaista täysin tuntemattomia ihmisiä.
Ja tuo ettei muuta osata sanoa, kuin että 20-vuotias ei tiedä elämästä mitään. Mikä sitten olisi suositeltavaa? Olla elämättä kunnes on se 35 ikävuotta tullut täyteen, ja alkaa sitten elää jottei tekisi nuoruuden huumassa typeryyksiä. Sehän se viisaan aikuisen hyvä neuvo onkin?
No minä en todellakaan aio tuollaisia opettaa omalle lapselleni!
Eikö väittely olekin kivaa? Varsinkin silloin, kun oikeasti TIETÄÄ olevansa oikeassa?
Jos kaikki kirjoittajat olisivat kaltaisianne teiniprinsessoja, jotka tietävät kaiken kaikesta, täällä olisi luultavasti aika tylsää! Mielipide-erot kuuluvat keskusteluun.
Itse en usko, että suurimmalla osalla täällä mellastavista kirjoittajista on oikeasti lapsia. Sen verran naiveja jutut ovat. Kun kirjoitus alkaa suurin piirtein tyyliin "Olen 19-vuotias, minulla on toinen lapsi tulossa ja elän vakaassa parisuhteessa..." ei voi muuta kuin nauraa. Ja huokaista syvästi.
Tänne eivät kirjoittele ne, joilla homma toimii. Tänne eivät kirjoittele hekään, joilla homma ei toimi. Se on harmi. Enin osa kirjoittajista on provoilijoita, jotka haluavat väitellä. Näin se vain on.
Silloin kaikkien muidenkin elämä olisi yhtä surkeaaa kuin sinulla? Kenelläkään ei olisi muuta sisältöä, kuin ilkeillä tuntemattomille ja tavoitellla mielipahan aiheuttamista? Kukaan ei yrittäisi olla ystävällinen ja mieleltään ehyt? Kenelläkään ei olisi elämässään rakkautta eikä iloa? Kaikki olisivat kaltaisiasi? Onneksi kuitenkaan niin ei ole!
Älä mene hoitoon. Noin pahoille siitä ei ole apua. Jatka provoilua eri palstoilla ja kuvittele, että olet älykäs keksiessäsi jotain inhottavaa sanomista. Sinun kaltaisillesi ei elämässä muuta ole eikä tule.
Mistä sä päättelet että jollakulla menee huonosti siksi, että se on eri mieltä kuin sä??
Oletko sä jonkunlainen Ajatusten Tonava joka todellakin tietää kaiken?
Itse olen 27-vuotias, opiskelen 3ammattiani ja masussa potkii esikoisemme. Lapsi ei ollut suunniteltu, kovasti tervetullut kumminkin! Niin, että teille arvostelijat, kysyn vaan onko koskaan se oikea aika hankkia lasta? Itse olemme "parhaassa" lapsenhankintaiässä, kypsiä ja elämää nähneitä! Kuitenkaan ihan 100% aika ei olisi ollut oikea vieläkään, sillä opintoni jää kesken. Mitä hel*** se silti kenellekkään kuuluu koska kukakin lapsensa hankkii, kunhan sen kunnialla hoitaa ja siitä huolehtii!!! Ja rakastaa ja muistaa asettaa rajat ja kasvattaakin. Tätä mieltä olen minä!
Kyllä siinä nyt Suomen lakikin jotakin sanoo siitä, KOSKA ja minkä ikäisen kanssa kukin lapsensa hankkii...
Kun katselee maamme teini-ikäisten käytöstä ja ymmärrystä maailmasta, ei voi kuin kauhistella ajatusta siitä, että lapsia aletaan hankkia alle parikymppisinä. Teinien filosfia näkyy Big Brother-kulttuurissa ja esim. autokaupoissa, joissa ei ole hajuakaan siitä, pystytäänkö seuraava osamaksuerä maksamaan vai ei, mutta kaupat on vain teht'ävä.
Kyllä ihmisellä pitäisi olla jotenkin edes oma lapsuus takana ja elämä hallinnassa ennen lasten hankkimista. Pitemmällä tähtäimellä on vaikeuksien kerjäämistä heittää kaikki yhden kortin varaan ja olettaa, että kaikki aina hoituu. Monet ovat maassamme ne huonosti koulutetut yh-äidit, jotka ovat eron tullessa suossa.
Kuvitelmat siitä, että opiskelu on helppoa ja mutkatonta pienten lasten vaatiessa huomiota, ovat vain kuvitelmaa. Käytännön elämässä se kiveen valettu parisuhde ei olekaan enää niin varma kun toinen käy työssä ja väsyy ja toinen opiskelee iltaisinkin ja raha on tiukassa ja yhteinen aika jää minimiin. Rakkauden alkuhuumassa kaikki tuntuu ihanalta, mutta muutaman vuoden kuluttua kaikki ei enää olekaan niin kuin ennen.
En halua provoilla enkä ärsyttää. Toki ihminen voi nuorenakin onnistua kasvatustyössä ja elämänhallinnassa. Samoin voi olla niin, ett' minkä tahansa ihminen epäonnistuu lasten kanssa. Vaihtoehtoja kuitenkin useimmiten on. Kaiken ei tarvitse aina tapahtua juuri sillä hetkellä. Asioita voi pienen hetken lykätä.
Muuten, kommentit siitä, että jossakin perheessä on ennenkin tehty lapset nuorina ja onnistuttu, ovat oikeasti lapsellisia. Jokainen pariskunta lapsineen on oma tapauksensa. Mikään ei ole täysin varmaa.
"Muuten, kommentit siitä, että jossakin perheessä on ennenkin tehty lapset nuorina ja onnistuttu, ovat oikeasti lapsellisia. Jokainen pariskunta lapsineen on oma tapauksensa. Mikään ei ole täysin varmaa."
Sinäpä sen sanoit.
Eläkeläinen on silti oikeassa.
niinpä niin. Voihan se olla suurimmaksi osaksi noinkin, mutta miksi ihmeessä te yleistätte? Kuinkas paljon juuri vaikka sinulla on kokemusta näistä asioista, vastoinkäymisistä teinivanhemmuuden suhteen, jos kerta olet itse elänyt elämäsi oppikirjan mukaisesti oikein.
Onneksi minä edes ymmärrän, että jokainen ihminen on yksilö, enkä mieti mitä tilastotiedot sanovat. Suosittelen samaa.
Jokainen ihminen ymmärtää oman tilanteensa vain sillä hetkellä, jota elää. Tilanteen muuttuminen yhdellä pienellä osa-alueella saattaa vaikuttaa paljoltikin kokonaisuuteen.
Lasten kanssa jokainen ikäkausi on erilainen. Sama koskee myös aikuista ihmistä. Parisuhteista kenenkään ei pitäisi lähteä itseään pullistamaan muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. Se on vasta harjoitteluvaihe. Todellinen elämä alkaa siinä vaiheessa, kun molemmat vanhemmat (ehkä) ovat työssä ja aikaa siihen yhdessä lepertelyyn ei enää ole niin kuin ennen. Siinä vaiheessa suhde todellisuudessa punnitaan.
Monet asiat ovat perhe-elämälle kovia koetinkiviä. Opiskelu pienten lasten ollessa perheessä on oma taidelajinsa. Se ei ole helppoa yhdellekään ihmiselle, vaikka asiaa kokeilemattomasta siltä voikin tuntua. Opiskelu ei ole yksinkertaista siinä vaiheessa, kun vain yksi tuo perheeseen rahaa, lapset vaativat huomiota, puoliso kaipaa laatuaikaa ja seuraavana päivänä oleva tentti painaa päälle.
Mutta mitäpä näistä hyödyttää puhua. Jokainen oppii asiat ajallaan. Siperia opettaa.
Hyvää ja rauhallista joulua kaikille tasapuolisesti.
Jos minulle tuon viestisi tarkoitit, niin kerropa sanoinko, etten ymmärrä mitä lapsi tuo tullessaan? Tiedän kyllä ilman sinun saarnojasi, ettei elämäni tule olemaan samanlaista enää koskaan, koska nyt olen vastuussa toisesta ihmiselämästä.
Ja minä en ole parisuhteistani sanonut yhtäkään sanaa, joten pidä spekulointisi omana tietonasi.
Hyvää joulua sinullekin.
unohdinpa sanoa, että niin se elämä opettaa. Ja todellakin aion oman elämäni elää, enkä istua ja ihmetellä sitten 40 vuotiaana kun se on mennyt ohitse, ja perheet on perustamatta jne, kun oli niin tärkeää saada se vakiduuni ennen kaikkea.
Kiitos, mutta ei kiitos.