Vois kysyä, niinkun jossain kappaleessa lauletaan, että; milloin siitä tuli näin hirveä?
Olen vasta kasiluokkalainen, mutta olen kokenut jo paljon pahoja asioita. Alkoholi, tupakka etc. ei tosin ole astunut kuvaan missään vaiheessa eikä varmasti astukaan, siihen on omat syynsä.. olen nähnyt mitä ne tekevät ihmisille. Huumeet kiehtovat mutta en niitäkään tule kokeilemaan (mistä edes saisin).
Olen ollut suhteessa pahasti masentuneen kanssa, ja se veti mut pohjalle. Seuraavassa suhteessa jätkä petti mua. Kolmatta ei ole ollut eikä tule pitkään aikaan, johtuen siitä, että en osaa enää ihastua ihmiseen kunnolla, ja vaikka ihastuisinkin ihan vahingossa ohimennen, pelkkä seurustelun ajattelu ahdistaa aivan helvetisti.
Oon viimesen puolen vuoden sisällä menettänyt todella paljon tärkeitä ihmisiä, ja mun koko elämä on muuttunut. Ennen olin ystävieni ansiosta ainakin ulospäin rohkea, pirteä ja sosiaalinen. Entä nyt? Pelkkä varjo siitä. Säpsähdän jo jos joku liikahtaa nopeasti lähelläni, tuntemattomat ihmiset sekä suuret ihmisjoukot ahdistavat ja pelottavat, itken itseni uneen (silloin jos edes unta saan), koulussa en jaksa keskittyä ja numerot laskevat. Olen myös nykyään todella, todella ujo ja hiljainen, mikä on suuri muutos siihen mitä ennen olin. Teen vain parhaani että pysyisin poissa muiden tieltä ja aiheuttaisin mahdollisimman vähän huomiota. Musta tuntuu etten enää katso ihmisiäkään kunnolla silmiin. Porukoihin meno on vaikeaa, oli kyse sitten välitunnista tai vaikka tunnilla ryhmätyöstä. Puhun vain jos kysytään jotain, enkä tunneilla senkään vertaa, koska en vaan saa kättä pystyyn, se on liian vaikeaa.. edes avata suu. Jos opettaja päättää kysyä juuri multa jotain, ahdistaa ja mumisen vastauksen niin hiljaa että opettaja joutuu kysymään monta kertaa että mitä, puhu kovempaa.
Mä en vaan voi tälle mitään vaikka tää mun ujous ja näkymättömyys ärsyttää mua itteenikin. Mulla ei vaan ole nykyään rohkeutta mihinkään.
Asiaa pahentaa vielä uusi diktaattorikaveri. Kaikki pitää olla aina niinkuin hän haluaa. Hänen mielipiteensä on ainoa oikea, muita mielipiteitä ei ole olemassakaan ja jos on, hän linttaa ne. Haukkuu kaiken mikä on erilaista kuin hänellä tai mistä hän ei vaan satu pitämään. Ja haukkuu joskus vaikka pitäisikin ihan vähän. Jos hän on kuulolla, ei saa puhua mitään mistä neiti ei ole kiinnostunut tai ei tiedä kaikkea, muuten neiti vetää kilon herneitä nenään. Pompottaa muita mielensä mukaan. Haukkuu ja lyttää just mua päin naamaa, tarkoituksella. Mun itsetunto ja kaikki se mitä mä oon, on sen seurassa lyttääntynyt vielä entisestäänkin puoleen. En tajua mitä sillä on mua vastaan. Joskus se on tosi hauska ja ihana, mutta sitten taas kahden sekunnin päästä taas kuulen ne sanat "vittu sä oot ärsyttävä, mä vihaan sua, en tajua miten jotkut kestää sua".
Kotona oon nykyään koko ajan väsynyt ja ärtynyt. En tajua miks oon tällanen. Vihaan vaan kaikkea. Se onkin sitten masennuksen ja ahdistuksen kanssa yksi vahvimmista tunteista mitä jyllää: viha. Mutta päästän sen irti ainoastaan kotona. Muualla olen hiirulainen. Tämän takia on tullut monta tietokonekieltoa ja riitaa äiteen kanssa. Tiiän että se on tehny paljon munki eteen mutta silti, tuskin se oikeuttaa haukkumaan mua läskiks, huoraks etc. ihan vaan sen takia kun sillä on huono päivä jota se purkaa muhun ja mä pikkusiskoihin ja sitten taas minä olen koko tarinan pahis kun suutun sen lellipennuille (toisinaan oikeasti ihan aiheesta.. joskus taas ihan vaan kun on pinna kireällä).
Äh, tästähän alkaa tulla sekava vuodatus.
Pointti on kuitenkin se, että mä en jaksa tällästä elämää enää kauaa. Kavereita ei juurikaan ole ja nekin vähät ovat tuon hirmuvaltiaskaverin tossun alla, mua koulukiusataan ja vielä kaveriporukassakin joutuu kuulemaan sitä lyttäystä (jota harrastaa joskus muutkin kaverit kun pelkästään toi yks), kotonakin on vaan kaikilla pinna kireällä ja mulla menee järki itteni kanssa. On paljon muutakin mitä en jaksa kirjoittaa nyt..
Mutta..... APUA?
Auttaako jotkut mielialalääkkeet oikeasti tähän ahdistukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon, kireyteen etc? Pitääkö vain marssia terveydenhoitajan (en varmasti uskalla! se on pelottava nainen..) luo ja kysyä saanko sellaisia?
Pitääkö mun tehdä jotain testejä? Jos menen puhumaan jollekin aikuiselle tästä, mitä epäilen jonkinasteiseksi masennukseksi tai sentapaiseksi, passittavatko he minut psykiatrille? Pitääkö minun selittää terveydenhoitajalle tms. tarkemmin omaa tilannettani? En _oikeasti_ halua puhua kenellekään. Ei oo mitään syytä eikä tarvetta. Tätäkin kirjottaessa oon itkeny. En halua itkeä kenenkään ärsyttävän, pelottavan naisen edessä. Enkä kertoa omia, henkilökohtaisia asioitani ja tunteitani.
Äh.. Oon aika toivoton tapaus. Anteeksi -__-'
Olen vasta kasiluokkalainen, mutta olen kokenut jo paljon pahoja asioita. Alkoholi, tupakka etc. ei tosin ole astunut kuvaan missään vaiheessa eikä varmasti astukaan, siihen on omat syynsä.. olen nähnyt mitä ne tekevät ihmisille. Huumeet kiehtovat mutta en niitäkään tule kokeilemaan (mistä edes saisin).
Olen ollut suhteessa pahasti masentuneen kanssa, ja se veti mut pohjalle. Seuraavassa suhteessa jätkä petti mua. Kolmatta ei ole ollut eikä tule pitkään aikaan, johtuen siitä, että en osaa enää ihastua ihmiseen kunnolla, ja vaikka ihastuisinkin ihan vahingossa ohimennen, pelkkä seurustelun ajattelu ahdistaa aivan helvetisti.
Oon viimesen puolen vuoden sisällä menettänyt todella paljon tärkeitä ihmisiä, ja mun koko elämä on muuttunut. Ennen olin ystävieni ansiosta ainakin ulospäin rohkea, pirteä ja sosiaalinen. Entä nyt? Pelkkä varjo siitä. Säpsähdän jo jos joku liikahtaa nopeasti lähelläni, tuntemattomat ihmiset sekä suuret ihmisjoukot ahdistavat ja pelottavat, itken itseni uneen (silloin jos edes unta saan), koulussa en jaksa keskittyä ja numerot laskevat. Olen myös nykyään todella, todella ujo ja hiljainen, mikä on suuri muutos siihen mitä ennen olin. Teen vain parhaani että pysyisin poissa muiden tieltä ja aiheuttaisin mahdollisimman vähän huomiota. Musta tuntuu etten enää katso ihmisiäkään kunnolla silmiin. Porukoihin meno on vaikeaa, oli kyse sitten välitunnista tai vaikka tunnilla ryhmätyöstä. Puhun vain jos kysytään jotain, enkä tunneilla senkään vertaa, koska en vaan saa kättä pystyyn, se on liian vaikeaa.. edes avata suu. Jos opettaja päättää kysyä juuri multa jotain, ahdistaa ja mumisen vastauksen niin hiljaa että opettaja joutuu kysymään monta kertaa että mitä, puhu kovempaa.
Mä en vaan voi tälle mitään vaikka tää mun ujous ja näkymättömyys ärsyttää mua itteenikin. Mulla ei vaan ole nykyään rohkeutta mihinkään.
Asiaa pahentaa vielä uusi diktaattorikaveri. Kaikki pitää olla aina niinkuin hän haluaa. Hänen mielipiteensä on ainoa oikea, muita mielipiteitä ei ole olemassakaan ja jos on, hän linttaa ne. Haukkuu kaiken mikä on erilaista kuin hänellä tai mistä hän ei vaan satu pitämään. Ja haukkuu joskus vaikka pitäisikin ihan vähän. Jos hän on kuulolla, ei saa puhua mitään mistä neiti ei ole kiinnostunut tai ei tiedä kaikkea, muuten neiti vetää kilon herneitä nenään. Pompottaa muita mielensä mukaan. Haukkuu ja lyttää just mua päin naamaa, tarkoituksella. Mun itsetunto ja kaikki se mitä mä oon, on sen seurassa lyttääntynyt vielä entisestäänkin puoleen. En tajua mitä sillä on mua vastaan. Joskus se on tosi hauska ja ihana, mutta sitten taas kahden sekunnin päästä taas kuulen ne sanat "vittu sä oot ärsyttävä, mä vihaan sua, en tajua miten jotkut kestää sua".
Kotona oon nykyään koko ajan väsynyt ja ärtynyt. En tajua miks oon tällanen. Vihaan vaan kaikkea. Se onkin sitten masennuksen ja ahdistuksen kanssa yksi vahvimmista tunteista mitä jyllää: viha. Mutta päästän sen irti ainoastaan kotona. Muualla olen hiirulainen. Tämän takia on tullut monta tietokonekieltoa ja riitaa äiteen kanssa. Tiiän että se on tehny paljon munki eteen mutta silti, tuskin se oikeuttaa haukkumaan mua läskiks, huoraks etc. ihan vaan sen takia kun sillä on huono päivä jota se purkaa muhun ja mä pikkusiskoihin ja sitten taas minä olen koko tarinan pahis kun suutun sen lellipennuille (toisinaan oikeasti ihan aiheesta.. joskus taas ihan vaan kun on pinna kireällä).
Äh, tästähän alkaa tulla sekava vuodatus.
Pointti on kuitenkin se, että mä en jaksa tällästä elämää enää kauaa. Kavereita ei juurikaan ole ja nekin vähät ovat tuon hirmuvaltiaskaverin tossun alla, mua koulukiusataan ja vielä kaveriporukassakin joutuu kuulemaan sitä lyttäystä (jota harrastaa joskus muutkin kaverit kun pelkästään toi yks), kotonakin on vaan kaikilla pinna kireällä ja mulla menee järki itteni kanssa. On paljon muutakin mitä en jaksa kirjoittaa nyt..
Mutta..... APUA?
Auttaako jotkut mielialalääkkeet oikeasti tähän ahdistukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon, kireyteen etc? Pitääkö vain marssia terveydenhoitajan (en varmasti uskalla! se on pelottava nainen..) luo ja kysyä saanko sellaisia?
Pitääkö mun tehdä jotain testejä? Jos menen puhumaan jollekin aikuiselle tästä, mitä epäilen jonkinasteiseksi masennukseksi tai sentapaiseksi, passittavatko he minut psykiatrille? Pitääkö minun selittää terveydenhoitajalle tms. tarkemmin omaa tilannettani? En _oikeasti_ halua puhua kenellekään. Ei oo mitään syytä eikä tarvetta. Tätäkin kirjottaessa oon itkeny. En halua itkeä kenenkään ärsyttävän, pelottavan naisen edessä. Enkä kertoa omia, henkilökohtaisia asioitani ja tunteitani.
Äh.. Oon aika toivoton tapaus. Anteeksi -__-'
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensinnäkin jätä tuommoinen diktaattorikaveri. Kannattaako kaveerata, jos siitä seuraa vain pahaa mieltä. Toiseksi, onko sinulla lähipiirissäsi yhtään luotettavaa aikuista, jonka kanssa voisit puhua? Esim. sukulainen, kummi tai joku tuttava. Kyllä sinun vaan pitäisi rohkaistua menemäään sinne terveydenhoitajan luokse. Sitä kautta pääsisit lääkärin vastaanotolle, jonka ei tarvitse välttämättä olla psykiatri. Yleislääkärikin pystyy määräämään masennuslääkkeitä jos se katsotaan tarpeelliseksi. Terveydenhoitaja ei pysty määräämään lääkkeitä. On olemassa masnnustesti, jonka lääkäri voi sulle tehdä, mutta se on ihan helppo juttu. Tarvitsee vain vastata joihinkin yksinkertaisiin kysymyksiin. On olemassa lääkkeitä, jotka saattavat auttaa mm. sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Jos haluat apua tuohon tilanteeseesi, sinun pitää puhua jollekkin. Minusta sinulla on syytä ja tarvetta. Olet niin nuori, että kannattaa lähteä hakemaan apua ajoissa. Pitkittyessään tilanne mutkistuu, ja masennus saattaa vain pahentua. Koulunkäyntisikin jo kärsii.