Moikka!
Onko täällä mahdollisesti muita perheellisiä syömishäiriöisiä ihmisiä? Naisia tai miehiä? Miten arjen pyöritys sujuu? Osaatteko olla hyviä vanhempia lapsillenne,miten puoliso suhtautuu sairauteen vai tietääkö lainkaan teidän olevan syömishäiriöisiä? Kärsiikö suhteenne lapseen tai puolisoon syömishäiriön takia?
Minä olen bulimikko/ortorektikko.Olen naimisissa,28-vuotias ja minulla on yksi lapsi. Olen sairastanut enemmän ja vähemmän viimeiset 11 vuotta. Paino on heitellyt 52 ja 110 kilon välillä vuosien varrella. Nyt painan n. 65 kiloa ja olen 160cm pitkä. En syö juurikaan punaista lihaa,en lainkaan pastaa,viljaa,riisiä,perunaa enkä sokeria. Vältän siis roskahiilihydraatteja. Sorrun ahmimis-oksentamishetkiin pari-kolme kertaa parissa viikossa,tällöin en kyllä välitä mistään terveysruuista vaan alas menee suolakeksiä,jäätelöä,pastaa,pizzaa,sipsejä,suklaakeksejä,ranskalaisia,lihiksiä ja ties mitä. Käyn salilla kolme tai neljä kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan. Toki työni on myös aika fyysistä.
Suhteeni perheeseen ja yleisestikin perhe-elämä jää kokoajan sivuosaan,koska kaloreiden,hiilihydraattien ja proteiinien laskemiseen,proana-sivuilla notkumiseen,treenaamiseen,kotitöihin ja työssäkäyntiin valuu suurin osa energiastani. Lapsemme viihtyy enemmän isänsä seurassa kuin minun. En ole enää se sama ihminen joka olin vielä jokin aika sitten.
Puolisoni tietää että olen sairastunut,mutta emme juuri puhu koko asiasta. En muutenkaan halua kuulla keneltäkään laihtumisestani tai muutenkaan ulkonäöstäni. Haluan pitää tämän kaiken omana pikku salaisuutenani.En enää leiki lapseni kanssa,juttelen hänen kanssaan toki ja käyn uimassa,kaupungilla jne.Voisin silti olla enemmän läsnä..
En pahemmin naura,en juuri vitsaile,en halua tavata ketään. Niin hirveältä kuin se tuntuukin myöntää,syömishäiriöni on nyt elämäni ainoa sisältö työn lisäksi.
Kiehun raivosta kun lähes tuntemattomat päivittelee laihtumistani ja kyselevät laihdutusvinkkejä. Kun vain tietäisivät.. Tuntuu,etten ole turvassa tuijotuksilta missään, minun kehosta on tullut muiden omaisuutta. Ihan kuin he odottaisivat,koska lihoan taas,jotta silloinkin jokunen uskalias voi tulla päivittelemään.
Kun asiat ovat periaatteessa hyvin,niin miksi tämä elämä on niin vaikeaa??
Onko täällä mahdollisesti muita perheellisiä syömishäiriöisiä ihmisiä? Naisia tai miehiä? Miten arjen pyöritys sujuu? Osaatteko olla hyviä vanhempia lapsillenne,miten puoliso suhtautuu sairauteen vai tietääkö lainkaan teidän olevan syömishäiriöisiä? Kärsiikö suhteenne lapseen tai puolisoon syömishäiriön takia?
Minä olen bulimikko/ortorektikko.Olen naimisissa,28-vuotias ja minulla on yksi lapsi. Olen sairastanut enemmän ja vähemmän viimeiset 11 vuotta. Paino on heitellyt 52 ja 110 kilon välillä vuosien varrella. Nyt painan n. 65 kiloa ja olen 160cm pitkä. En syö juurikaan punaista lihaa,en lainkaan pastaa,viljaa,riisiä,perunaa enkä sokeria. Vältän siis roskahiilihydraatteja. Sorrun ahmimis-oksentamishetkiin pari-kolme kertaa parissa viikossa,tällöin en kyllä välitä mistään terveysruuista vaan alas menee suolakeksiä,jäätelöä,pastaa,pizzaa,sipsejä,suklaakeksejä,ranskalaisia,lihiksiä ja ties mitä. Käyn salilla kolme tai neljä kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan. Toki työni on myös aika fyysistä.
Suhteeni perheeseen ja yleisestikin perhe-elämä jää kokoajan sivuosaan,koska kaloreiden,hiilihydraattien ja proteiinien laskemiseen,proana-sivuilla notkumiseen,treenaamiseen,kotitöihin ja työssäkäyntiin valuu suurin osa energiastani. Lapsemme viihtyy enemmän isänsä seurassa kuin minun. En ole enää se sama ihminen joka olin vielä jokin aika sitten.
Puolisoni tietää että olen sairastunut,mutta emme juuri puhu koko asiasta. En muutenkaan halua kuulla keneltäkään laihtumisestani tai muutenkaan ulkonäöstäni. Haluan pitää tämän kaiken omana pikku salaisuutenani.En enää leiki lapseni kanssa,juttelen hänen kanssaan toki ja käyn uimassa,kaupungilla jne.Voisin silti olla enemmän läsnä..
En pahemmin naura,en juuri vitsaile,en halua tavata ketään. Niin hirveältä kuin se tuntuukin myöntää,syömishäiriöni on nyt elämäni ainoa sisältö työn lisäksi.
Kiehun raivosta kun lähes tuntemattomat päivittelee laihtumistani ja kyselevät laihdutusvinkkejä. Kun vain tietäisivät.. Tuntuu,etten ole turvassa tuijotuksilta missään, minun kehosta on tullut muiden omaisuutta. Ihan kuin he odottaisivat,koska lihoan taas,jotta silloinkin jokunen uskalias voi tulla päivittelemään.
Kun asiat ovat periaatteessa hyvin,niin miksi tämä elämä on niin vaikeaa??
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onhan täällä moniakin, mutta aika vähän iästä tai perheestä on kirjoituksia. On jopa toivottu, että joku vanhoista bulimikoista alkaisi pitämään blogia. Tässä linkki keskusteluun http://keskustelu.suomi24.fi/node/7111756
Olen naimisissa ja minulla on kaksi murrosikäistä lasta.
Minä pyrin salaamaan kaiken miehenltäni ja pyrin olemaan lasten aikana hiljaa kaikesta syömiseen liittyvästä. Haluan että heille syntyy normaali suhde ruokaan ja syömiseen. Syön ainoastaan pari kertaa viikossa yhdessä lasten kanssa.
Täällä myös naimisissa oleva kahden lapsen äiti.
Anoreksia vaivannut jo 8v,paino heitellyt 37-73kg ja nyt 44kg/152cm.
Miehellä ei ole mitään aavistusta koko asiasta vaikka luut paistaa.
Laita s-posti osoite jos haluat kirjoitella,