Seuraavassa kirjoitelmassa on sisällytettynä kirjoitushetken sisäisiä tuntemuksia. Viesti ei kenties ole looginen tai edes täysipäinen, mutta onpahan kuitenkin. Suosittelenkin, että mikäli tahdot lukea yksinkertaisia ja loogisia viestejä, jätätkin sikseen. Itse tietysti toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän ja siten kasvattaisi itseään henkisesti. Jokainen opittu asiahan kasvattaa meitä ihmisinä.
==================================================
Olen ruma. Olen lihava. Olen tylsä. Olen epämiellyttävä. Olen oma itseni.
Näillä adjektiiveilla kuvailisin itseäni. En ole koskaan tuntenut olevani omien normieni mukaisesti sellainen henkilö, joka haluaisin olla. Löydän itsessäni erittäin paljon sellaisia kohtia, jotka haluaisin muttaa. Esimerkiksi maallinen tomumajani on sellainen, jota en pidä arvossa. Osittain mielenterveydelliset ongelmani liittyvät tähän asiaan. Olen kuitenkin tässä vuosien varrella huomannut sen, että olen rehellinen.
Voin huoletta sanoa, että kärsin mielenterveydellisistä ongelmista. Suurin osa suomalaisista kieltää olevansa henkisesti epästabiili, koska pelkänevät tulevansa leimatuiksi. Minut on leimattu jo kauan sitten, enkä välitä siitä pätkääkään. Mielenterveydelliset ongelmani käsittävät muunmuassa sen, että en arvosta itseäni. En arvosta ominaisuuksiani tahi vahvoja puoliani, vaan lähinnä pidän olellisena sitä, että mitkä ovat huonot puoleni.
En näe pieniä vihreitä miehiä, enkä kuule ääniä. Sellaiset henkilöt ovat todellakin sairaita. Minun ongelmiini kuuluu yli 10 vuotta kestänyt masennus, enkä nyt tarkoita minkäänlaista "voi hitsi, kun en voittanut Lotossa" tyypin harmitusta, vaan todellista masennusta. Olen seissyt talon katolla miettien, että syleilenkö kuolemaa vai en. Olen pitänyt veistä ranteellani ja arvioinut tulevan kivun määrää. Olen pitänyt muovipussia päässäni tietääkseni, että miltä tuntuu tukehtua.
Olen kokeillut. Olen kokeillut erinäisiä asioita jotka voi ymmärtää vain kokeilun kautta. Silti olen jokaisella kerralla päätynyt jatkamaan elämääni. Ehkä huominen onkin parempi kuin eilinen - mentaliteetilla. Olen myös yksinäinen. En omaa nais/mies ystävää. Maailmassa on niitäkin, jotka eivät kestä sitä, että he joutuvat lopulta olemaan "yksin" maailmassa. Minä taasen olen yksinäinen. Tottahan toki kaipaisin itselleni "soulmatea", mutta sellaista en ole vielä tavannut.
Vaikka olenkin tavannut mukavanoloisia naisia, niin he eivät ole olleet samalla aaltopituudella kanssani. Sanoin "en omaa nais/mies ystävää". Tämä termi sinänsä ei ole korrekti, mutta tietänette mitä tarkoitan. En ole heteroseksuaali en bi-seksuaali enkä ole homoseksuaali. En myöskään ole omni-seksuaali. Sanoisin, että olen onneton. Elämässäni ei ole onnea eikä lämpöä tai rakkautta. Luulisin, että jokainen meistä haluaisi löytää "sen oikean" mutta en usko, että näin käy monellekaan.
Arvelisin, että useimmat parit ovat yhdessä vain sen vuoksi, että saavat olla yhdessä. Heillä kenties on jotain yhteistä, mutta he varmasti voisivat löytää itsellensä jonkun "sopivamman" mikäli niikseen tulisi. Kuka meistä voi rehellisesti sanoa olevansa onnellinen? Kenties heitäkin on, mutta jälleen kerran veikkaisin, että suurin osa meistä on hyvin onnettomia.
On olemassa niitä jotka ovat keskimääräisesti onnellisia elämiinsä. On olemassa niitä, jotka tuntevat elämän olevan pohjimmiltaan hyvä. On olemassa niitä, jotka eivät usko siihen, että elämä olisi hyvä ja on niitä jotka arvelevat, että elämä on täysin sattumanvaraista ja että mitään ei saa ilmaiseksi, ellei käy todella hyvä tuuri.
Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Olen nähnyt monenlaista ihmistä ja monenlaista ihmistä on vielä varmaankin näkemättä. Kuitenkin uskallan väittää, että kaikkein onnellisimmat ihmiset löytyvät ns. "vähä-älyisten" joukosta. Eräät heistä ovat alvariinsa onnellisia. Heitä eivät kosketa maailmanpolitiikka, eivät sodat eivätkä onnettomuudet. He ovat luonnollisen onnellisia siitä, että näkevät linnun liitävän taivaalla.
Toisinaan toivon, että luontoemo olisi "jättänyt minut enemmän vajaavaiseksi". Nyt olen vajaavaisuuden ja täydellisyyden välillä. Olen tavallinen ihminen. En haluaisi olla tavallinen ihminen. Tavallinen keskivertokansalainen on mielestäni se, mitä viimeiseksi haluaisin olla.
There - is - no - justice - in - this - world
==================================================
Olen ruma. Olen lihava. Olen tylsä. Olen epämiellyttävä. Olen oma itseni.
Näillä adjektiiveilla kuvailisin itseäni. En ole koskaan tuntenut olevani omien normieni mukaisesti sellainen henkilö, joka haluaisin olla. Löydän itsessäni erittäin paljon sellaisia kohtia, jotka haluaisin muttaa. Esimerkiksi maallinen tomumajani on sellainen, jota en pidä arvossa. Osittain mielenterveydelliset ongelmani liittyvät tähän asiaan. Olen kuitenkin tässä vuosien varrella huomannut sen, että olen rehellinen.
Voin huoletta sanoa, että kärsin mielenterveydellisistä ongelmista. Suurin osa suomalaisista kieltää olevansa henkisesti epästabiili, koska pelkänevät tulevansa leimatuiksi. Minut on leimattu jo kauan sitten, enkä välitä siitä pätkääkään. Mielenterveydelliset ongelmani käsittävät muunmuassa sen, että en arvosta itseäni. En arvosta ominaisuuksiani tahi vahvoja puoliani, vaan lähinnä pidän olellisena sitä, että mitkä ovat huonot puoleni.
En näe pieniä vihreitä miehiä, enkä kuule ääniä. Sellaiset henkilöt ovat todellakin sairaita. Minun ongelmiini kuuluu yli 10 vuotta kestänyt masennus, enkä nyt tarkoita minkäänlaista "voi hitsi, kun en voittanut Lotossa" tyypin harmitusta, vaan todellista masennusta. Olen seissyt talon katolla miettien, että syleilenkö kuolemaa vai en. Olen pitänyt veistä ranteellani ja arvioinut tulevan kivun määrää. Olen pitänyt muovipussia päässäni tietääkseni, että miltä tuntuu tukehtua.
Olen kokeillut. Olen kokeillut erinäisiä asioita jotka voi ymmärtää vain kokeilun kautta. Silti olen jokaisella kerralla päätynyt jatkamaan elämääni. Ehkä huominen onkin parempi kuin eilinen - mentaliteetilla. Olen myös yksinäinen. En omaa nais/mies ystävää. Maailmassa on niitäkin, jotka eivät kestä sitä, että he joutuvat lopulta olemaan "yksin" maailmassa. Minä taasen olen yksinäinen. Tottahan toki kaipaisin itselleni "soulmatea", mutta sellaista en ole vielä tavannut.
Vaikka olenkin tavannut mukavanoloisia naisia, niin he eivät ole olleet samalla aaltopituudella kanssani. Sanoin "en omaa nais/mies ystävää". Tämä termi sinänsä ei ole korrekti, mutta tietänette mitä tarkoitan. En ole heteroseksuaali en bi-seksuaali enkä ole homoseksuaali. En myöskään ole omni-seksuaali. Sanoisin, että olen onneton. Elämässäni ei ole onnea eikä lämpöä tai rakkautta. Luulisin, että jokainen meistä haluaisi löytää "sen oikean" mutta en usko, että näin käy monellekaan.
Arvelisin, että useimmat parit ovat yhdessä vain sen vuoksi, että saavat olla yhdessä. Heillä kenties on jotain yhteistä, mutta he varmasti voisivat löytää itsellensä jonkun "sopivamman" mikäli niikseen tulisi. Kuka meistä voi rehellisesti sanoa olevansa onnellinen? Kenties heitäkin on, mutta jälleen kerran veikkaisin, että suurin osa meistä on hyvin onnettomia.
On olemassa niitä jotka ovat keskimääräisesti onnellisia elämiinsä. On olemassa niitä, jotka tuntevat elämän olevan pohjimmiltaan hyvä. On olemassa niitä, jotka eivät usko siihen, että elämä olisi hyvä ja on niitä jotka arvelevat, että elämä on täysin sattumanvaraista ja että mitään ei saa ilmaiseksi, ellei käy todella hyvä tuuri.
Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Olen nähnyt monenlaista ihmistä ja monenlaista ihmistä on vielä varmaankin näkemättä. Kuitenkin uskallan väittää, että kaikkein onnellisimmat ihmiset löytyvät ns. "vähä-älyisten" joukosta. Eräät heistä ovat alvariinsa onnellisia. Heitä eivät kosketa maailmanpolitiikka, eivät sodat eivätkä onnettomuudet. He ovat luonnollisen onnellisia siitä, että näkevät linnun liitävän taivaalla.
Toisinaan toivon, että luontoemo olisi "jättänyt minut enemmän vajaavaiseksi". Nyt olen vajaavaisuuden ja täydellisyyden välillä. Olen tavallinen ihminen. En haluaisi olla tavallinen ihminen. Tavallinen keskivertokansalainen on mielestäni se, mitä viimeiseksi haluaisin olla.
There - is - no - justice - in - this - world
Vastaukset 22
Vanhimmat
Pieniä mietteitä sanoistasi.
Asemasi on sama, kuin tuhansien, ja taas tuhansien Suomalaisten nykypäivänä ja olen siitä tyytyväinen, itseasiassa myös hieman ylpeä, ettet ole sortunut uskontojen tukeen.
Monet ihmiset, joilla on masennusta, haluavat tuntea turvaa ja välittämistä hinnasta, tai tavasta riippumatta. Kuvaan astuu usein usko, ja mielikuvat rakkaudesta ja onnesta. -Harmi vain, etteivät ne pidä koskaan paikkaansa.
Sanoit itse, ettet usko kehenkään, tai mihinkään yleiseen käsitykseen maailmasta, tai sen näennäisistä luojista/jumalista. Se on fiksua ja järjellistä.
-Mutta sen sijaan usko itseesi. Jos et ole tyytyväinen itseesi, kysy, mitä voit tehdä itsesi hyväksi? Itse olin samassa tilanteessa. Katsoin peiliin, enkä pitänyt näkemästäni. Siitä alkoi suuri työ kasvaa ihanteideni mittoihin, jotta voisin arvostaa itseäni enemmän. Se, että "tottuu", tai on "välittämättä" toisten, tai omien ihmisten mielipiteistä itseään kohtaan, ei poista mahdollista ongelmaa, vaan siirtää sen. Unohdat tilanteen olemassaolon. Et käsittele tunteita, joiden kohtaaminen ja mahdollinen parantaminen helpottaisi oloasi pysyvästi.
Mainitsit tuurin. Ymmärsin, että kuulut siihen porukkaan, joka ei usko minkään hyvän tapahtuvan, ettei käy tuuri? -Luuletko, että löydät elämäsi naisen sieltä käsin? Luuletko, että kaikki hyvät asiat elämässäsi tulevat soittamaan ovikelloasi?
Tuo tuuriin uskominen on yhtä typerää, kuin rukoilu. Sen sijaan, että tehtäisiin jotakin todella konkreettista ja edesauttavaa haluamaasi asiaa kohtaan, uskotaan vaan, ettei itse voi vaikuttaa siihen mitenkään. "Kyse on vain tuurista", tai "vain rukoilemalla voi vaikuttaa asioihin", on suoraan sanottuna naurettavaa.
Ota itseäsi niskasta kiinni, kirjaa ylös asiat jotka haluat saavuttaa, ja ala jahtaamaan niitä. Ilman tavoitteita ei ole elämää. Eikä koskaan, ikinä saa luovuttaa. Mitään ei saavuteta yhdessä yössä. Elämän nyrkkisääntö.
Jokainen löytää itselleen enemmän, tai vähemmän sopivan ihmisen, jota alkaa rakastamaan. Jos sinulla on joku, jota rakastaa ja josta pitää kiinni, tee se! Älä usko kyynisiin lauseisiin, joita itseensä ja omaan elämäänsä kyllästyneet ihmiset viljelevät!
Jos luovuttaa... -Silloin saakin rypeä itsesäälissä, koska on täysi paska.
Etkö olisi ylpeämpi ja tyytyväisempi itsestäsi ihmisenä, joka tavoitti unelmansa ja jatkoi niiden luomista?
Ehdottamaasi metodia on mainostettu minulle aiemminkin. Se on tietyllä tapaa varmastikin toimiva keino, mutta epäilen, että olisiko siitä minulle hyötyä. Se voisi auttaa minua tietynlaisten asioiden kohtaamisessa sekä hoidossa kuten esimerkiksi muuttamiseni Uuteen-Seelantiin.
Mutta jos ajatellaan vaikkapa sitä, että mikä tekisi minusta edes hieman onnellisemman, niin silloin niihin asioihin en voi ainakaan laillisesti saada kovinkaan suurta muutosta, ilman tuuria. "Tuuri", sana joka saa minut hymyilemään. Samaan kategoriaan lasken termit rakkaus, onni ja usko.
Tiedän, kuka olen. Tiedän, mitä en ole. Tiedän, pystyn parempaankin. Tiedän, että olen vajaavainen. En väitä tuntevani itseäni, mutta osaan sanoa sen, mitä en ole. Minä elän.
"Tiedän, että pystyn parempaan".
Noin. Se on alku. Nyt, tarvitset jonkun, joka työntää sinua ns. tyrkkää sinut kallion reunalta (auttaa sinua toteuttamaan sen parhaan, mihin pystyt) - tämä voi olla kalliimpaa tai vähemmän kallista.
Puhun kokemuksesta.
Psykologi. Joitakin ihmisiä auttavat, joitakin eivät - mahdollisesti läheinen ihminen (kuten minun tapauksessani) auttaisi myös, mutta sellaista ei ilmeisesti ole olemassa - kunnalliseen psykiatriaan on aina mahdollisuus, ja vaikka jonot voivat tuntua suurilta, kriisipolit ottavat yleensä lyhyellä ajalla.
Lääkitys. Vetoan tekemääni lyhyeen selitykseen serotoniinitasoista. Näitä saa reseptillä lääkäriltä. Itselläni on hyviä kokemuksia.
"Se, joka sanoi, ettei raha tuo onnea, ei tiennyt mistä sitä etsiä".
Olen ääliömäisen positiivinen, mutta myös korkea realisti. Nämä kaksi asiaa luulisi olevan toistensa pois-sulkevia asioita, mutta näin ei ole. Ainakaan minun kohdallani. Jos jotakin haluaa kovasti, on myös oltava valmis luopumaan jostakin. Kaikella on hintansa, mutta mikään ei ole mahdotonta.
Jos et ole tyytyväinen elämääsi, yritä laskea rimaa alemmas. Jos toivoo ikuista maailmanrauhaa, loputtomalla luotolla varustettua pankkikorttia, tai maailmanherruutta, voikin aivan hyvin heittää kortit menemään. Mutta jos ne suinkin pysyvät rajoissa, ettei niitä nostella pidemmäs kuin itse pystyy varpistamaan, ne ovat mahdolliset saavuttaa.
Mutta jokainen taivaltaa omaa polkuaan. Sanoisin sinulle viimeisiksi asioiksi sen, että kaikki on kiinni itsestäsi, ja että minulla on todella kova paskahätä. --->
Olen kulkenut psykologeilla, psykiatreilla ja tuttujen luona. Olen popsinut luonnonlääkkeitä sekä ihan apteekkien nappeja ja olen myös ollut mielenterveystoimiston asiakkaana. Välittäjäaineet ovat ilkeitä pikkupirulaisia.
"Have you ever seen a falcon soar unconcerned in the skies - perhaps our intellect is more a burden than a blessing?"
Mutta, takaisin.
Itse olen parisuhteessa ajatusmaailmaani täysin vastaisen (ei-saarnaaja) kristityn kanssa, koska minulla on paljon tunteita häntä kohtaan (vielä enemmän päinvastoin), ja koska tietyllä tapaa tunnustan käyttäväni tätä tyttöä hyväkseni - en seksuaalisesti, hän saa seksistä nautintoa, minä en sen kummempaa - mutta henkisesti. Eräänlainen psyykinen vampyyri. Hän tukee ja auttaa minua ongelmieni kanssa, ja hänen avullansa selviän, kunnes olen valmis (tiedän jo, miten) selviämään mielenterveydellisten ongelmieni (myös masennus, mutta muutakin, kasvatuksellis-kodillista ongelmaa) kanssa - tai pääsen niistä eroon. Tällöin jätän hänet, tunteistani riippumatta, sillä pitkän tähtäimen yhteistä tulevaisuutta meillä ei ole.
Toisin kuin itselläni ja eräällä toisella naisella, jonka tunnen, ja jonka kanssa olemme "platonisella" tasolla ystäviä, mutta vetovoima on molemminpuoleinen. Tällä erää kunnioitan suhdettani.
Opiskelut ovat vielä suurimmaksi osakseen edessä, mutta, kiitos erään sukulaiseni kuoleman, raha ei ole minulle vielä ongelma - en saisi ostettua omaa asuntoa, mutta en myöskään joudu ottamaan opintolainaa selvitäkseni.
Tarpeeksi siitä.
Ja minulla on tavoite.
Jonka aion saavuttaa; ei, jonka Tiedän saavuttavani, koska olen keskivertoihmistä älykkäämpi - sosiaalisesti ja loogisesti - jälkimmäistä ainakin Mensan mukaan (tyhjä perustelu), ja koska tiedän, mitä haluan, ja olen valmis menemään pitkälle tämän saavuttaakseni.
Olen kaunis. Olen vahva. Olen karismaattinen. Jaksan. Ja vielä voitan.
.
Tervetuloa verbaaliseen liekkikylpyyn...
"Olen kaunis. Olen vahva. Olen karismaattinen. Jaksan. Ja vielä voitan."
Tuota noin, en millään jaksa uskoa että tuollainen positiivinen ajattelu johtaa mihinkään. Parempi unohtaa kaikki mitä on itsestään mieltä.
Onnistumisstrategioista ja omakuvasta.
Ihmisen on hyvin hankala olla täysin objektiivinen tai ajattelematon itsestään - on psyykelle luonnollista ja tervettä ajatella itsestään positiivisia asioita, ja positiivinen ajattelut todistetusti nostaa serotoniinitasoa, joka taasen lisää keskittymiskykyä, oppimiskykyä, ja parantaa yöunten tasoa (joka edeleen lisää em.), sekä paljon muuta. Sillä välin, kun heikko itsetunto ja omien kykyjen halventaminen aiheuttaa depressiota, ja vähentää serotoniinitasoa ajan kuluessa. Sen takia masentuneille syötetään serotoniinitasoja kohentavia lääkkeitä.
Egoon sattuva kolhu epäonnistumisen sattuessa voi olla kova ja hajoittava, mutta sitä voidaan aina suojata attribuutioilla, tai sitten kohtaamalla totuus, ja yrittämällä uudelleen - kovempaa.
Perustelisitko vielä omaa kantaasi? Vai jääkö se "en millään jaksa uskoa" -tasolle, jonka nyt en millään jaksa uskoa riittävän perusteluksi.
Olen vuosia sitten ollut iso positiivisen ajattelun kannattaja, mutta sittemmin huomasin että epäonnistumiset sun muut on parempi sietää kun ei anna tunnearvoja asioille. Positiivinen ajattelu on mielestäni parhaillaan silloin kun sitä käyttää "vähäisempänä magiana" toisiin ihmisiin.
Mitä siihen itsensähalventamiseen tulee niin se on kyllä pahempi. Mielestäni on parempi kuitenkin olla ilman kumpaakaan.
Minulla ei ole tähän mitään tutkimuksia mihin viitata, ihan vaan oma henkilökohtainen kokemus ja vähän alta parinkymmenen positiivisen ajattelijan seuraaminen läheltä ja vähemmän läheltä.
Olen naiivisti ajatellut, että "mikäli elämältä ei odota mitään, niin voi korkeintaan yllättyä iloisesti".
Jos vain odottaa hirveästi elämältä niin saa todennäköisesti tyytyä odottamaan aika pitkään. :)
Sitähän nuo jeesukset tekevät, odottavat sitä kuolemaa että olisi vihdoinkin "vapaus" olla yhtä kaikkien kristittyjen kanssa...
Tekeminen on sitten ihan eri asia.
on olla elossa. Muulla ei ole niin merkitystä.
Olen Magia-osastolla itse ruikuttanut jo pitkään omien ahdistusteni ja masisteni kourissa, ja muutenkin elämässä kokenut pitkään syyllisyyttä ja itseinhoa siitä että olen mitä olen. Mitään järkeä sellaisessa touhussa ei kuitenkaan ole, sillä eivät asiat siitä muuksi muuttuisi vaikka kuinka vihaisin itseäni tulenpalavasti. Mikäli en tule kykenemään niihin suurenmoisiin urotöihin joita varmasti tämänkin palstan kirjoittajat mieluusti arvostaisivat, on minusta kuitenkin hienoa jos pystyn sisäistämään todella edes sen että muuta minulta ei kukaan voi vaatia kuin että en mene jojon jatkoksi!
Turhahan minä olen, kun en biologisessakaan mielessä ole ihmisen funktiota täyttänyt (=en lisääntynyt), ja sikäli on ihan yhdentekevää mitä teen tai olen tekemättä. Ihmisten maailmassa on monia turhia arvotuksia ja aivan älyttömiä pakkoja, täytymisiä ja odotuksia muita ja itseä kohtaan... Paskaa se on kaikki tyynni. Oli maailmankatsomus mikä hyvänsä (minulla siihen kuuluu reinkarnaatio), niin kyllä tälle pallolle paiskauduttuaan pitää kumminkin taaplailla siihen tyyliin mikä itselle sopii, eikä pohtia onko nyt saavuttanut potentiaalinsa MUIDEN silmissä... Sitähän masennus useimmiten pitkälti on: en kelpaa muiden (oletettujen) mittapuiden mukaan.
Höh. Hiiteen henkiset vaa'at, puntarit, mittatikut.
Niin, oikeutta ei todellakaan ole... Mutta ehkä se pitää kuitenkin OTTAA itselleen. Oikeus olla oma itsensä.
Suurin syy, luultavasti, ihmisten onnettomuuteen on se, miten yhteiskunta paiinostaa ja näyttää, että pitäisi "elää", Fuckit..
Jos olet ruma, lihava, tylsä, epämiellyttävä, ole ole kaikkea sitä, ja enemmän, ole oma itsesi, vitut populasta.
Onhan jo kauan tunnettu fakta, että ilman tuskaa, ei mitään synny, kärsi, kärsi, sitä kirkkaamman kruunun saat.. Valkoinen määrittelee mustan ja jne..
Ainoa mitä voisit tehdä, on lopettaa vinkuminen, jokainen voi tehdä olotilansa eteen jotain, ja ihmiset jotka vinkuvat tekemättä mitään, yllensä nauttivat siitä huomiosta ja paijauksesta jota saavat, miksi minun pitäisi energiaani tuhlata voi, voi, voivotteluun?
Ja mitä tuohon parisuhteeseen tulee, siinäkin vastakohdat täydentävät toisiaan. Joskus seurestelin typyn kanssa, joka oli aivan kuin naispuolinen minä, tylsää, ei kestänyt.
Ehkä sinun tosissasi kannattaisi kokeilla homoseksualista aktiviteettia, ehkä löytäisitkin sen, mitä aina olet etsinyt...
En ole välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Silloin tuskin kirjoittaisin tännekään mitään tai käyttäytyisin siten miten käyttäydyn. Ongelmani on siinä, etten arvosta itseäni. Monet humpuukihemmot hokevat sitä yhtä ja samaa: Send me money, send me gree, Heaven will you meet, make a contribution and you'll get a better seat, bow to leper Messiah.
Olen selvittänyt itselleni sen, että olen tällainen enkä aio muuttua miksikään muuksi. Miksi haluaisinkaan olla jotain mitä en ole? Keskittyisin nyt ennemmin nykyiseen ongelmaani joka aiheuttaa minulle lähinnä alitajuista mielenhäiriötä. Arvostaisin sitä, jos omaisin fyysisesti kehittyneemmän kehon. Yksinkertaistetusti sanottuna "miehekkäämmän" kehon. Yllättäen sain tietää, että kehostani ei löydy rustokudosta luiden läheisyydestä.
Toisin sanoen kärsin ns. nivelrikosta. Useimpia niveliä kehossani särkee jatkuvasti. Enemmän tai vähemmän, tilanteessa tai toisessa, tunnen lievää kipua aina. Tilani on tehnyt mahdottomaksi mm. luistelun sekä tietyt jalkojen asennot. Jos käännän jalkoteräni ulospäin ja ponnistan sillä jalalla, lumpioni lähtee paikaltaan kivuliaalla tavalla. Vielä kivuliaampaa on laittaa lumpio takaisin paikalleen ja punkteerata lumpion alle muodostunut veripatti. Mutta se siitä.
Parisuhde. Mitä siitä sanoisin? En mitään. Uskoisin, että hyvin harva kykenee elämään elämäänsä erakkona pysyen edelleen täysipäisenä. Omalla tavallaan myös tällainen kirjoittelu toimii eräänlaisena kommunikointikeinona minulle. Se antaa minulle tietynlaisella tavalla tunteen siitä, että minua kuunnellaan. Perversoitunutta parisuhdetta. Mutta kukapa meistä ei haluaisi olla onnellinen, tuntea olevansa rakastettu, kaivattu ja tarpeellinen. Kuinka moni meistä kuitenkaan on?
Heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus.. loppupeleissä, onko niillä kovinkaan paljoa eroa? Jos rakastaa ja saa vastarakkautta, niin eikö se ole silloin se asia, mistä kannattaa välittää, mikäli siis hakee rakkautta? Olen jo aikoja sitten antanut itselleni "luvan" nauttia elämän kaikista osapuolista ilman, että minun tarvitsisi hävetä itseäni sen vuoksi. En kuitenkaan ole koskaan vielä rakastunut kehenkään. Ihastunut kylläkin, jopa hieman syvällisemminkin, mutta en rakastunut. Mutta taasen toisaalta onko rakkaus vain ihastumisen jälkeinen tunne? Kuinka kauan ihastuminen kestää keskimääräisesti? Tunnin? Vuoden? Elämän? Mitä merkitystä sillä on? Toisille se on huumetta, toiset taasen eivät tarvitse sitä. Tietysti toivoisin eläväni, tai edes kokevani, euforiaa ja onnea. En usko niihin.
Jokainen aine joka tarjoaa käyttäjälleen halutun olotilan, vaatii lopulta aina vain suurempia ja suurempia annoksia. Narkomaanit käyttävät aineitaan yhä kasvavissa määrin, alkoholistit juovat enemmän, peliriippuvaiset pelaavat omaisuutensa ja enemmänkin. En usko, että tulen koskaan olemaan onnellinen. Voin kenties olla suruton, mutten koskaan todellisesti onnellinen.
En ole koskaan kaivannut sääliä enkä kerjännyt sympatiaa. Haluaisin vain ainoastaan sitä, että voisin elää itseni kanssa ilman loputonta halveksuntaa tai alemmuudentunnetta. Enkä tarkoita sitä, että tuntisin itseni huonommaksi, kuin joku muu vaan omaa sisäistä arvostustani. Niin kauan, kun en pysty arvostamaan itseäni, tulen olemaan onneton.
"Omalla tavallaan myös tällainen kirjoittelu toimii eräänlaisena kommunikointikeinona minulle. Se antaa minulle tietynlaisella tavalla tunteen siitä, että minua kuunnellaan."
Jos pidät tästä kannattaa kokeilla IRC:iä (ellet ole jo). Ainakin minulle se kuuntelemisen tunne on siellä paljon suurempi. Tossa jotain infoa:
http://www.nesu.org/~kpm/ircopas/
http://irc-galleria.net/irc-opas.html
http://www.unessa.net/irc/
http://cs.stadia.fi/~lamberg/opmat/IRC-opas.html
http://flipperit.net/apz/extra/index.php?c=xchat
http://koti.mbnet.fi/~djlohi/irc-opas/irc-opas.html
En minä vittuilla halunnut, ainakaan paljon.
Mutta jos sinä et aio/halua muuttua, niin etkö sinä silloin pidä tai ole, jollakin tasolla, tyytyväinen itseesi? Jos et sääliä kaipaa, niin miksi sinä sitten ilmoitat olevasi masentunut nivel rikkoinen surupussi? Olisiko kuitenkin niin, että pidät niistä reaktioista joita yleensä valituksistasi saat? Eikä onnellisuus, todellakaan, ole pysyvä olotila, eikä pidäkkään.
Itse kirjoittelen tänne siitä syystä, että oppisin itseäni paremmin tuntemaan. Sitä kun kirjoittaa ensin, ajattelee sitten, saattaa tulla yllättäviäkin juttuja ilmi.
Mitä "homoiluun" tulee, niin se Ei ollut vittuilua, itse joskus hurjassa nuoruudessani tuli kaikenlaista kokeiltua, ei loppujen lopuksi ollut mun juttu. Tällä hetkellä kaveripiiriini muutama homo kuuluu ja täytyy sanoa, että parhaita ystäviä, (mitä rahalla saa, hahahaa).
Ihmiset jotka elävät, "säälikää minua" mentaliteetilla, itse asiassa pitävät omaa kurjuuttaan "parempana" kuin kenenkään muun kurjuutta, t.s. pitävät itseään jossain mielessä parempana kuin muita, minua tälläiset yksilöt vituttavat, tekisivät jotain, tai pitäisivät turpansa kiinni.
Erään edellä mainitsemani elämääni enemmän tai vähemmän vaikuttaneen tapahtuman takia ihmiset, jotka tapaan, päätyvät ennemmin täi myöhemmin keskustellessamme säälimään minua, tai pahoittelemaan minulle.
Ja se suoraan sanottuna vituttaa. En elä "säälikää minua" -mentaliteetillä, oikeastaan, yritän välttää ko. aihetta keskusteluissa, jottei minun tarvitsesi kuunnella paskaa, jota siitä seuraa, ja vastata kysymyksiin, joista en tahdo keskustella.
En minä viestiäsi vittuiluna ottanutkaan. Ollos sie siis huoleti sen suhteen. Tarkoitin muuttumattomuudellani sitä, että en aio muuttua sellaiseksi, millaisena muut minut haluaisivat nähdä. Jos joku sanoisi minulle, että minun pitäisi kasvattaa rastat, niin en kasvattaisi. Tarkoitin sellaista muuttumattomuutta. Henkisellä tasolla muutun alati ja toivoakseni aina parempaan suuntaan itseni kannalta.
Säälin kerjuuta en ole harjoittanut sillä tavalla, kuin sen taisit ymmärtää. Kerroin tilastani sen vuoksi, että kenties saisimme aikaiseksi hieman syvällisemmän keskustelun, kuin mitä olemme tottuneet näkemään täällä. En voivottele ihmisille, että "onpas minulla käynyt surkeasti" vaan kerron itsestäni "positiivisessa" valossa. Tällaista se kirjoittelu on, kun en oikein aina huomaa sopivia sanoja. Kenties osaisin ilmaista itseäni parhaiten englanniksi?
Homoilua en ottanut lainkaan vittuiluna. Lähinnä epäilisin, että kohtalainen osa jopa Suomalaisista miehistäkin on kokeillut jonkinlaista "homoseksuaalista aktiviteettia". Kuinka syvällistä sellaista, siihen en kommentoi. Homoseksuaalit ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Kenties he saattaisivat jopa olla hieman avarakatseisempia kuin mitä tylsät heterot..
Kysykääs ihmeessä, jos jokin asia jää epäselväksi kirjoitelmissani. Sillä tavalla sitä saa sitten itsensä paremmin ymmärretyksi.
Eli siis, hmm, jotkuinkin näin: sinulla on nivelrikko, josta Huolimatta sinä teet asiat oman pääsi mukaan? Joo toi on yees, ja älä vaan ikuna alakkaan tanssimaan muiden pillin mukaan, siitä ei hyvä heilu.
Mutta miten se masennus tohon liittyy, toisaalta, minä olen lukenut "päivä kirjaasi", ja sinä olet "sick bastard", mutta et mitenkään erityisen, tai siis onhan noita tullut nähtyä/koettua, joskus menneisyydessä, long, long time ago...
Ja eikös se nykyään ole ihan tavallista lainata words, jos suomenkielen vastine tule in mind?
Masennus juontuu myös siihen sillä, että tämä "kehoni epätäydellisyys" alitajuisesti(kin) harmittaa minua.
Toiset lainaavat sanoja, minun taas pitäisi lainata kokonaisia keskusteluja. Pitänee lähteä jollekin suomen kielen kurssille opp-imaan kirjotusta.
En yleensä lue kenenkään itsearvioita koska vain pari ihmistä koko maailmassa osaa sanoa itsestään mitään paikkansa pitävää vaikka kuinka yrittäisi.
Tähän mennessä en ole tuota tylsää huomannut, teikäläisen viestejä on aina mukava lukea täällä. En ole mitään epämiellyttävää huomannut joten yllätyin hieman siitä että koet itsesi tuolla tavalla. Toisaalta en itse koe itseäni millään tavalla enkä kuuntele sisäistä dialogiani yleensä ollenkaan.
Minulla on ratkaisu masennukseen: unohda että olet masentunut, älä kuuntele sitä sisäistä dialogia joka sanoo "olet ruma" kun katsot peiliin ja tee sitä mikä on hauskaa.
Toisaalta masennus on addiktoivaa, se tuottaa toisenlaista mielihyvää kuin mitä voi saada mistään muusta. Jos huomaat että asia on näin, niin nauti siitä.
Tässä samalla kun nyt masennuksesta kirjoitin niin magian ja strategian jaloja taitoja tovin harjoittaneena en usko että kaikki on sattumanvaraista vaan siihen sattumaan voi itse vaikuttaa. Maailma on kaaoksen tanssia jonka kieroihin tansseihin voi osallistua ja niitä voi osittain muokatakin omalla tahdon voimallaan. Ainakin niin kauan kuin elää.
Heh.. en sääli itseäni, en vain arvosta itseäni ja totta, masennus on addiktoivaa. Yleensä en tunne mielihyvää masennuksestani, mutta toisinaan kyllä. Kylläkin harvemmin.