Koen olevani kovin yksinäinen huolimatta sosiaalisesta työstäni, kavereista (oikeat ystävät jäivät nuoruusvuosiin) ja teini-ikäisistä kivoista tyttäristäni huolimatta. Kun lapset ovat pois kotoa tai kun he nukahtavat illalla, tunnen oloni aivan hylätyksi. Kaipaan ihmissuhdetta jossa voisin käpertyä jonkun kainaloon telkkaria katsomaan tai lähteä reippaalle kävelylenkille. Mutta kun en käy kapakoissa tai muutenkaan liiku "ihmisten ilmoilla" jatkuvasti niin tuntuu että olen tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Ex-aviopuolisoni on rasittavan mustasukkainen ihmissuhteistani (vaikka erosta on jo neljä vuotta) enkä halua lapsianikaan loukata "etsimällä" itselleni aikuista seuraa. Olen ihan tavallisen näköinen, reipas ja hyväntuulinen yh-äiti, miksi ihmeessä täytyy olla näin yksin? Nautin kyllä itsenäisyydestäni enkä edes halua liian kiinteää suhdetta kehenkään mutta sellainen silloin tällöin arjen katkaiseva kontakti samalla aaltopituudella olevaan ihmiseen olisi tervetullut.
Kivisydän
N34
5597
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuttu tunne! minäkin tunnen itseni tosi yksinäiseksi, vaikka töissä on mukavia työkavereita. asun avoliitossa ja miehelläni on ystäviä, jotka eivät ole kuitenkaan yhteisiä ystäviä, eli hän on niiden kanssa ja minä yksin kotona. lapseni on 7 vuotias ja minä 28 vuotias, lapsi asuu isänsä luona eli on luonani vain joka toinen viikonloppu. tuntuu että menen yksin työpaikan, kuntosalin ja kodin väliä. muutin aikoinani opiskelemaan ja töihin tähän kaupunkiin ja kaikki ystävät jäi toiselle paikkakunnalle! tuntuu ihan mahdottomalta saada sellaisia ystäviä kuin ne lapsuuden ja nuoruuden ja varhaisaikuisuuden ystävät on. ois kiva kun olisi ystäviä joiden kanssa vain olla, myös tekemättä mitään, sellaisia mutkattomia, joille soittaa kun ei mitään asiaakaan ole. tuntuu että jokaisella uudella ihmisellä jo on oma ystäväpiirinsä...
Olen itse miettinyt ihan samaa... muutin opintojen takia Turkuun (Helsingistä) ja tuntuu, että vaikka tapaakin kivoja ihmisiä, heillä kaikilla on jo ystäväkiintiö täysi. Sitäpaitsi tässä iässä (olen 27) kaikki aloittavat perheen perustamiset sun muut mikä vie kaiken energian, mutta vaikka itsekin olen naimisissa, haluaisin kyllä elämän kodin ulkopuoleltakin...
Mistäpäin Sinä olet?
tampereelta olen. harmi kun sitten löytyi samoin ajatteleva, niin kaupunki on eri =) niin se on että on noita numeroita muutamia puhelimessa, mut ei kuitenkaan sellaista että kelle soittaisi muuten vaan, että tulisi käymään tai tehtäis jotain. mun mies on ollut koko viikonlopun omissa touhuissaan ja tuntuu tyhmältä kun ei voi puhua kellekkään, oikein ootan että pääsee töihin nauramaan ja juttelemaan...kotikin tuntuu just nyt kurjalta paikalta kun täällä on niin yksin. vaikka mäkin olen ihan iloinen hauska positiivinen urheilullinen ym. siis ihan normaali ja ulospäin suuntautunut niin ei sekään sitä että löytyy niitä kunnon ystäviä, joiden kanssa voi perkule olla vaikka hiljaa ja silti on kivaa...ihan kuule itkettää kirjoittaa. on käynyt välillä mielessä muutto kotipaikkakunnallekin, mutta täällä on kuitenkin vakituinen työpaikka ja olen hakeutunut opiskelemaankin työnohessa että se muutto ei tule kysymykseen... ihan on nyt kyllä itkupäivä =)
Moikka!
Minä olen myös samankaltaisessa tilanteessa (tosin minulla ei ole lapsia). Kaverit ovat lentäneet pesimään kuka minnekin :). Inhoan oikein viikonloppuja, työpäivät ovat kerrassaan taivaallisia, kun saa jutella. Olen Tampereelta kanssa.
..voitaiskos mennä vaikka kahville joku päivä?