persoonallisuushäiriö loppuelämän

Tuosta itsemurhasta. Minä sairastan kaksisuuntaista ja muutama vuosi sitten olin hyvinkin itsetuhoinen ja kovassa sairaalakierteessä. Nykyisin olen iloinen että en onnistunut, vaikka parikertaa minut pelasti vain hyvä tuuri. Viimeisen lääkeylianostuksen jälkeen vasta tajusin että kuinka siinä voi pahimmillaan käydä. Voit vammautua pysyvästi sellaiseen kuntoon että vietät loppuelämäsi jossain hoitolaitoksessa täysin muiden auttamisen varassa. Kiitos ei mulle tuota....olen päättänyt että koskaan, en koskaan enää yritä tehdä itselleni vahinkoa. Pyrin siihen että jos tulee tiukka paikka, nöyryn ja haen apua. Menen vaikka sairaalaan ja olen siellä niin kauan että taas menee paremmin. Kukaan....ei kukaan ihminen elä tätä elämäänsä niin että joskus ei apua tarvitsisi. Avun pyyntö ei ole häpeä ja sitä kannattaa hakea ennen kuin tekee itsellensä mitään.
Olen ollut tukihenkilönä ihmiselle jonka äiti teki itsemurhan. Kävimme hänen kansaan mm. itsemurhan tehdeinen lähimmäisten kokouksissa. Voin kertoa että siellä paljastui se karu totuus kuinka rankkaa se on jälkeen jääneille omaisille. Siellä näki kuinka mm. yli 60v ihmiset itkivät sitä että miksi heidän vanhemmistaan jompikumpi teki itsemurhan kun he olivat pieniä. Taikka miksi joku heidän tuttunsa teki sen. Näihin kysymyksiin he eivät koskaan saa vastausta ja se kyllä vaikuttaa heidän loppuelämäänsä. Vielä kun ottaa huomioon sen tosiasian että itsemurha on helposti opittava käytäytymismalli. Eli jos sinä teet itsemurhan voi joku läheisesi ottaa siitä mallin toimia tiukassa paikassa, hän voi olla esm. joku sisaresi, kaverisi tai lapsesi....ethän tahdo sitä heille.

Minä olen nyt 24 vuotta ja minulla diagnosoitiin tämä 3 vuotta sitten. Mutta ei diagnoosi mitään muuttanut. Sama ihminen minä olen kuin ennen diagnoosiakin, joten miksi siitä stressaamaan. Onhan tämä todennäköisesti ongelmana lopun elämää, mutta entä sitten? Niinhän se on ollut aina. Epävakaa ei ole sairaus joka puhkeaa, vaan se on persoonallisuus ja identiteetti, jossa on kärjistyneitä ominaisuuksia. Eli se on ollut aina läpi elämän lapsuudesta asti.
Kyllä tämän kanssa pärjää. Ehkä elämä on monelta osalta vaikeampaa kuin ns. taviksilla, mutta ei kenelläkään elämä ole helppoa, toisilla se on vain helpompaa. Jokaisella on omat ongelmansa ja niiden kanssa on opittava pärjäämään. Itse ainakin koen itsemurhan luovuttamisena. Miksi luovuttaa, kun voi voittaakkin?
Mikä auttaa pärjäämään, on se kun lopettaa itse säälissä rypemisen. Lopettaa sen murehtimisen että miksi minulla on tämä sairaus, miksi minä kärsin, miksi minulla on paha olla? Lopettaa sen ajattelemisen ja aloittaa miettimään, että miten saan oloni paremmaksi. Mikä aiheuttaa pahaa oloa ja poistaa sen pahan olon tekijän. Miettii mikä tuo hyvää oloa tai helpotusta pahaan oloon ja tekee sitä. Minä mm. totesin että työ aiheuttaa minulle ahdistusta ja rankempaa mielialojen heittelyä, joten lopetin työn teon. Olen todennut että kannabis, alkoholi ja bentsodiatsepiinit auttavat ahdistukseen, joten otan niitä kun ahdistaa. Siivoan kun siltä tuntuu ja jätän siivoamatta jos en haluu tai jaksa. Muunmuassa noin olen saanut elämääni helpommaksi.

Ja vaikka epävakaasta kärsiikin, niin ei se masennus ole lopun elämää. Minä myös kärsin useamman vuoden vakavasta masennuksesta, mutta kyllä vain sieltäkin ylös tultiin. Samoin tulin myös vajaan vuoden mittaisesta psykoottisesta jaksosta.