Pieni galluppi palstalaisille.
Mitä ajattelette ensimmäiseksi kun tapaatte jossain teille ennestään täysin tuntemattoman henkilön?
Tuleeko mieleen pohtia onko tämä mahdollisesti uskovainen/uskonnollinen/samaa suuntausta edustava kuin mitä itse on?
Yritättekö jotenkin arvailla henkilön vakaumusta henkilön ulkonaisen olemuksen perusteella?
Omalta osaltani voin tunnustaa että tällaisia asioita käy monesti mielessä. Avoin ja tuomitsematon suhtautuminen on hirvittävän vaikeaa. Kuitenkin pitäisi yrittää antaa Pyhän Hengen näyttää tämä ihminen eikä projisoida omiin kokemuksiin perustuvia asenteitaan häneen. Pitäisi nähdä Kristus toisessa. Kun Kristuksen näkee toisessa niin silloin ei ole tuominnut eikä itseä tuomita.
Mitä ajattelette ensimmäiseksi kun tapaatte jossain teille ennestään täysin tuntemattoman henkilön?
Tuleeko mieleen pohtia onko tämä mahdollisesti uskovainen/uskonnollinen/samaa suuntausta edustava kuin mitä itse on?
Yritättekö jotenkin arvailla henkilön vakaumusta henkilön ulkonaisen olemuksen perusteella?
Omalta osaltani voin tunnustaa että tällaisia asioita käy monesti mielessä. Avoin ja tuomitsematon suhtautuminen on hirvittävän vaikeaa. Kuitenkin pitäisi yrittää antaa Pyhän Hengen näyttää tämä ihminen eikä projisoida omiin kokemuksiin perustuvia asenteitaan häneen. Pitäisi nähdä Kristus toisessa. Kun Kristuksen näkee toisessa niin silloin ei ole tuominnut eikä itseä tuomita.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Sinulla on aika kapea-alainen katsanto kanssaihmisiin, jos noin ajattelet.
..mutta pyrin pois siitä.
Minulla on kokemuksia siitä, kuinka ihminen jota olen ensin vaistomaisesti pitänyt epämiellyttävänä, onkin ollut todella ystävällinen persoona. Myöskin toisinpäin on joskus käynyt. Jos ei muuta, niin sen näistä on oppinut, että ei saisi koskaan muodostaa käsitystään ihmisestä ulkonäön perusteella, eikä edes sen perusteella, miten ihminen minua kohtaan käyttäytyy.
Toki tulee joskus ajateltua jostakin ihmisestä, jolla muutama "parametri" täsmää, että tuokin voisi olla vanhoillislestadiolainen. Jos viettää vaikkapa päivän verran yhdessä jonkun ihmisen kanssa, voi sanoa erittäin suurella varmuudella, voisiko hän olla vl vai ei. Jostakin syystä samalla tavalla käyttäytyviä ihmisiä, jotka myöhemmin paljastuisivat jonkin muun hengellisyyden jäseniksi, ei ainakaan minulle ole vielä tullut vastaan. (Paitsi joitakin rauhansanalaisia lestadiolaisia).
Joskus taannoin oli mielenkiintoinen kirjoitus jossakin lehdessä (Hesari?) jossa joku työkseen ihmisiä kurssittava ihminen kertoi, kuinka kurssilla kuin kurssilla vanhoillislestadiolaiset muodostavat oman porukkansa, ja että toisten 'löytäminen' vie aikaa alle päivän.. Mielestäni tuossa vähän kärjistettiin, mutta on siinä siteeksi totuuttakin, ja ennenkaikkea se kertoo sen kuinka vl:t löytävät toisensa.
Mikä sinulle paljastaa ihmisestä sen että hän on vanhoillislestadiolainen?
(1) Keskustelut eivät toisen vanhoillislestadiolaisen puolelta mene yleensä tv-ohjelma- tai alkoholipuolelle. (2) Kirosanoja ei esiinny. (3) Kaksimieliset vitsit ovat "hyvin vähissä". (4) Korvakorut ja lävistykset puuttuvat, samoin kovin erikoisen väriset hiukset. (5) Kuvaan kuuluu myös, että uskosta puhumista vältetään visusti.
(2):een on poikkeuksena lievät, erityisesti vl:ien suosimat ns. voimasanat, joita niitäkin useimmat välttävät.
(5) Tässä viimeistään tehdään ero muutamiin muihin hengellisyyksiin, joiden edustajat, vaikka eivät välttämättä itse uskosta esimerkiksi työyhteyksissä puhukaan, muuten esiintyvät jonkinlaisina hyvyyden keskittyminä.
Tämän kummallisempia tuntomerkkejä ei ole.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ajattelepa tilannetta jossa näistä asioista yhdenkin puuttuminen 'estää' tunnistuksen. Mietipä seuraavan vaikkapa kerran työpaikallasi (vaikka mielessäsi tuota listaa muistellen), kuinka moni työkavereistasi menisi läpi tuosta 'testistä'? (Olettaen että he eivät ole vl:iä).
Näillä minä olen tunnistanut paljon vl:iä. Lopullinen tunnistus toki tulee siinä vaiheessa kun kaveri kävelee vastaan ry:llä tai seuraavan kesän suviseuroissa.. siihen asti on olemassa jonkinlainen epävarmuus.
"(5) Tässä viimeistään tehdään ero muutamiin muihin hengellisyyksiin, joiden edustajat, vaikka eivät välttämättä itse uskosta esimerkiksi työyhteyksissä puhukaan, muuten esiintyvät jonkinlaisina hyvyyden keskittyminä."
sen suurempaa "hyvyyden keskittymää" ja omahyväisyyttä kuin "vain me" -oppi, jota vanhoillislestadiolaiset opettavat ja edustavat?
Voiko?
Odotin toisenlaista vastausta, esim. että on sisäinen rauha jonka vain jotenkin vaistoaa tms.
Muuten miksi "uskosta puhumista vältetään visusti"?
Olisiko väärin puhua uskosta, olisiko se esim. työtovereita loukkavaa tai häiritsevää?
Tuossa avauksessani otin esille sen että Pyhä Henki näyttäisi tämän toisen. Se tarkoittaa sitä että huomio väistyisi täysin pois kaikista omista inhimillisistä arvioista toiseen projisoituina koskivatpa ne henkilön ulkoisia tai sisäisiä ominaisuuksia.
Sisäisestä rauhasta sen verran, että toki usein vl:t ovat rauhallisen, seesteisen oloisia ihmisiä. En sitä kuitenkaan laittanut tuohon listaan siksi, että sellaisia on muitakin, ja toisaalta vl:iäkin on niin erilaisia persoonia.. yksi on kuin sitruunan niellyt koko ajan ja toinen muuten vain levoton;-).
"uskosta puhumista vältetään visusti" - tällä tarkoitin sitä, että vl:t eivät ole näitä, jotka arkielämässään koristelevat lauseensa raamatunlauseilla. (Se ei varmaan sinänsä olisi huono tapa). Osittain ympäröivän yhteiskunnan asenteista johtuu tämä hiljaisuus, ja siitä että vl:t yrittävät viimeiseen astia varoa antamasta kuvaa, että pitäisivät itseään muita parempina. Kyllä uskon asioista (oma-aloitteisesti) puhuvaa ihmistä pidetään tänä päivänä kummajaisena.
Esiintyvätkö vl:t mielestäsi tällaisina hyvyyden keskittyminä? Jos tunnet vl:iä - miten he käyttäytyvät tässä suhteessa?
Hengelliseltä kannalta "vain me -opista" pidetään kiinni, koska se on Raamatun mukainen. (Lainausmerkeissä koska ei meillä tuollaista oppia ole, mutta saivarrellaan joskus muulloin taas sitä). Yksittäisinä ihmisinä koemme saaneemme ARMON, ilman omaa ansiotamme, päästä osallisiksi tästä uskosta.
itse olen monesti kysynyt, että tunteeko hän esim. jotain tunnettua puhujaa (tässä nyt nimeltä mainistematta) tai jos hän on kotaisin paikkakunnalta, mistä tunnen lestadiolaisia, kysyn tunteeko hän heitä.
tai sitten jos hänellä on sellainen sukunimi, jota tiedän jollain lestadiolaisella, kysyn onko hän esim. matti virtaselle sukua... yleensä tässä vaiheessa toinen jo tajuaa mitä ajan takaa, mikäli hän on meikäläisiä!!!
eräässä työpaikassani ensimmäisenä päivänä tuli yksi tyttö kysymään, olenko sukua jollekkin henkilölle, vaikkei hän edes vielä tiennyt nimeäni!joo tämä henkilö oli siskoni. ulkonäkökin kertoo jo paljon.
VL.t ovat synkempiä kuin el:t.
En yleensä ala heti arvailemaan tapaamani ihmisen arvomaailmoita, mutta aika pian sen toisesta tunnistaa,ollaanko samalla "aaltopituudella".
Ennemminkin mua kiinnostaa ihmisten persoonallisuudet.
Mutta se on jännä juttu,että toinen vl "aistii" toisen vl:n alta aikayksikön.!?!
Jos vähääkään lestadiolaisuutta tuntee, niin lestadiolaisen aistii alta aika yksikön, vaikka ei itse lestadiolainen olekaan. Mielestäni kyse on nimenomaan ulkoisista asioista. Voihan sen jälleen kerran kauniisti muotoilla niinkin, että Pyhä Henki tunnistaa toisen, mutta enpä usko. Kyllä ulkoisista asioista on kyse eikä mistään sisäisestä rauhasta tms.
Minä uskon Pyhien yhteyteen ja Pyhäin yhteiseen seurakuntaan,jota yhdistää Pyhä Henki.
Jos sisällämme saa Kristus elää niin näemme Hänet toisissakin.
Kun itse haluamme toisille vain rakkautta niin emme näe mitään muuta ulkoisessa maailmassakaan.
Jokainen vastaantuleva ihminen on peilikuvamme.
Hän tekee meille käytännössä täsmälleen sitä mitä me itse teemme omassa sydämessämme. No onko tämä näkemys sitten Raamatullinen (ja näin ollen myöskin vanhoillislestadiolainen!?) Vai ainoastaan ACIM:ia?
Se on erittäin Raamatullinen ja Jeesuksen keskeisiä opetuksia. Raamatussa tämä sama asia esitetään näin:
Ensin pitää ottaa tukki omasta silmästä ja vasta sitten voi ottaa toisen silmästä rikan. Näin siis tämä lahjomaton laki on kuvattu Raamatussa.
Miten tätä sitten sovelletaan käytännössä? No esim. "provoileeko joku minulle palstalla" kääntyy muotoon: "kirjoitanko omat viestini (ehkä muodollisesti oikein ja kauniisti mutta) väärässä, rakkaudettomassa hengessä?" Sitä helposti luulee että saa salaa sydämessään ajatella pahaa toisista mutta se ei olekaan mahdollista vaan salainen sydämen synti pulpahtaakin eteen käytännön tilanteissa.
Ja sitten ihmetellään että miten tuo ihminen voi olla tuollainen ja tuollainen ja itse ollaan niiiin viatonta.
Mietitäänpä itse kukin mikä on pohjimmainen tarkoituksemme ja fiiliksemme kun tänne viestejä näpyttelemme.
Ohikulkijoita yms. arvioin harvemmin, mutta jos joudun jonkun ihmisen kanssa tekemisiin enemmänkin, muodostan melko nopsaan mielikuvan hänestä. Joku jo mainitsikin saman kokemuksen, joka on tuttu minullekin: usein nämä mielikuvat muuttuvat, kun paremmin tutustuu.
Päättelen ulkonäöstä, onko ihminen ystävällinen, ylpeä, seurallinen jne. Mielikuvat pettävät helposti siksikin, että ujo ihminen saattaa vaikuttaa ylpeältä, vaikka olisi todellisuudessa kaikkea muuta. Puhelias ja helposti kontaktia ottava tyyppi luo taasen positiivisen ensivaikutelman, joka saattaa muuttua, kun paremmin tutustuu.
Loppujen lopuksi suurin osa ihmisistä on ihan jees, vaikka toisten kanssa kokee olevansa enemmän samalla aaltopituudella kuin toisten. Olen miettinyt syytä tähän, mutta en ole keksinyt hyvää selitystä. Joidenkin kanssa on helppo olla, toisten kanssa taas olotila on kiusallinen tai muuten vain sellainen, että joutuu miettimään omia sanomisiaan ja tekemisiään.
Jos joudun uusiin ympyröihin, en ainakaan aluksi mieti toisten uskonnollista vakaumusta. Kun ihmisiin tutustuu enemmän, tulee pääteltyä tällaisia hengellisiäkin juttuja. Kyllä toisen vl:n tunnistaa usein nopeasti. Uskoisin tämän tunnistamisen olevan aluksi lähinnä ulkonaista, eli pukeutumiskoodit, kampaukset jne. voivat olla samantyyppisiä vertaisryhmissä.
Eipähän noita uusia näy kuin kaupassa käydessäni.
Joskushan sattuu jollakulla olevan asiaakin, heidän kanssaan tulee juttua kuin vanhojen tuttujen kanssa.
Ja harvinaisuuksiin kuuluu että tuntemattoman kanssa tarvitsisi jutella pidättyväisesti, jopa matkoillakin hyvin ystävällistä ja avointa jutustelua on ollut.
että kun eräässä yhteydessä tapasin lestadiolais perheen, niin kun nyt jälkeen päin aloin miettimään, niin kukaan heistä ei hymyillyt tapaamisemme aikana, olivat aika vakavia, vaikka tilanne sinällään oli neutraali (ei aihetta suruun eikä iloon). Ja tämä ei ole mikään provo, vaan ihan aloin miettimään kyseistä tilannetta, kun puhetta kerran on. En aluksi tiennyt heidän olevan lestadiolaisia, jälkeen päin vasta. Sen aavistin,että he ovat jonkin sortin uskovaisia, mutta en tiennyt että mitä.
Hihkuako olisi pitänyt? :D En oikein ymmärrä, miksi ilottomuus aina yhdistetään meihin.
Näen työpaikallani paljon isiä,äitejä ja lapsia,eivätkä hekään totisesti ole yhtä hymyä.
Ja yleensä olen huomannut,että ihmiset ovat todella teennäisiä tänäpäivänä.
Täytyy olla iloisen ja huolettoman näköinen.
Mutta kyllähän aidon ja teeskentelyn erottaa hyvin nopeasti.