Mulla oli lapsena kavereita vaikka olin tosi ujo, mutta yläasteella jouduin luokalle jolta en tuntenut ketään. Jäin uudella luokallani yksin ja erkaannuin vähitellen vanhoista kavereistani, jotka löysi omilta luokiltaan uusia kavereita. Seiskaluokan lopussa mulla oli enää yksi kaveri, joka kuitenkin muutti pois heti kesän alettua, jolloin jäin täysin yksin. Koulukiusaaminen oli romuttanut itsetuntoni niin etten pystynyt hankkimaan uusia kavereita, kun olin ihan varma siitä ettei kukaan tahdo viettää aikaa kanssani eikä musta ole mihinkään. Yksinäisyyttä on nyt jatkunut yli 10 vuotta ja mietin usein, millaista elämäni olisi jos en olisi joutunut sellaisen kiusaamisen kohteeksi.
Mitkä asiat vaikutti siihen, että sinusta tuli yksinäinen?
Mitkä asiat vaikutti siihen, että sinusta tuli yksinäinen?
Vastaukset 38
Vanhimmat
ja raha.
Olen aina olut pieni palkkainen ja kahden lapsen yh.
Rahaa ei ole koskaan ollut kuin juuri ja juuri elämisen.
Itsaria en kykene tekemään, olisi hyvä jos voisi tilata itsemurhan, joku päätäisi nämä päivät kivutta.
Siinä olisi markkinarako, kurinpalautus tilauksia voisi tehdä myös rikollisille joita ei saa vastuuseen teoistaan lain myötä. esim. raiskaukset koulukiusaajat
Olin vielä 11 vuotiaana eräs kouluni suosituimmista oppilaista. Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle jossa päädyin yksinäisen tytön ystäväksi. Kaikilla muilla oli jo kaveripiirit muovautuneet. Muut oppilaat olivat ihan erilaisia kun minä, joten en saanut muita kavereita koulusta. Kuudennen luokan lopulla minua ja ainoata kaveriani alettiin syrjiä. Olimmehan hyviä uhreja kiusaajille, kaksi hiljaista ja ujoa oppilasta. Yläasteella 2 entisen luokkani tyttöä tuli samalle luokalle kun minä ja ala-asteen kaverini. Meitä alettiin kiusata ja meistä leviteltiin kaikenlaisia juoruja, että olisimme lesboja yms. Kaikki oppilaat mulkoilivat meitä, saimme kuulla todella ilkeitä juttuja ja välillä kiusaaminen oli myös fyysistä. Ystäväni päälle jopa syljettiin, tavaroitamme rikottiin ja varastettiin. Onneksi minulla oli kuitenkin jonkin verran kavereina naapuruston lapsia ja perhetuttuja. En jäänyt koskaan aivan yksin, mutta nykyään näen heitä harvoin, jos ollenkaan.. Lukio aikakin oli minulle yhtä helvettiä. Silloin koko koulu oli minua ja tuota kaveriani vastaan.. Kaikki oppilaat suorastaan vihasivat meitä.. Pitkään pärjäsin yksin, enkä kaivannut ketään ihmisiä elämääni. vasta nykyään olen jokseenkin sosiaalistunut, minulla on ihana mies ja muutama ystävä. Kuitenkin tunnen olevani yksinäinen
10 vuotiaana muutimme äidin kanssa toiselle paikkakunnalla ja siitä se alkoi. Sitä ennen olin myös ujo ja oli paljon kavereita mutta toisel paikkakunnal en saanut kavereita ja kiusaaminen alkoi. Toisel paikkakunnal 4-6 luokal oli luokkakavereita mutta en ollut heihin minkäänlaisessa yhteydes koulun ulkopuolel. Ja 7 luokal jouduin eri luokkaan ja sit he menivät omiin porukkoihinsa ja mä jäin ihan yksin.
Välitunneilla aina pyöräilin kotiin, koska koin sen nolona, että jouduin välitunneil pihal seisoskelemaan yksin ja pari kertaa mulle naurettiinki sen takii ku seisoin siel aina yksin. Sain useita myöhästymisiä ja jälki-istuntoja, koska pyöräilin kotiin välitunneil.
Sit mulle kehittyi vakava sosiaalisten tilanteiden pelko ja 8 luokan puolesvälis en vaan enää kyennyt menemään kouluun ja suoritin loput yläasteesta kotona.
Pari kertaa oon koittanu aloittaa opiskelut amikses, mut eipä siitä tullu mitään. :(
Ja nyt 19 vuotiaana istun joka päivä neljän seinän sisällä koneen äärellä. :/
Täl hetkel kovasti kyl tekis miel löytää seurustelukumppani mutta eipä siihen mitää mahiksia, kun en ikinä käy missään eikä kukaan muutenkaan kelpuuttais tämmöstä epäsosiaalista työtöntä luuseria. :D
Pari hyvää kaveria tai kumppani auttas kyl kovasti jaksamaan aloittaan opiskelut ja saamaan normaali elämän. Mut kai se on pakko ensin jotenkin hommata normaali elämä, että ois sitten jotain mahdollisuuksia saada kavereita ja kumppani. :p
melkein täysin samanlainen tarina
1-2 luokka..olin luokan paras suosituin kaikin puolin
3-6 luokka näennäisesti sama juttu kuin 1-2 luokilla mutta sisällä alkoi jokin tuska painaa
7-9 luokka oikeastaan saatanallista menoa
lukio no jaa silleen yksin läpi harmaan kiven
mä en ole aivan täysin ihan ilman mitään koska mä voin opiskella
mutta periaatteessa olen aivan yksin mutta mulla on tunne että minä selviän
vaikka yleensä kaikki "seuranhaku" reissut yksin päättyy vielä kyyneliin
mä luotan sairaalla tavalla itseeni vaikka olenkin ehkä ulkoapäin epävarma
pakotan itseni sosiaalisiin tilanteisiin vaikka alkoholin avulla kun yleensä ei vaan jotenka uskall
mutta elämä on hauskempaa joskus yksin
siitä pitää ottaa kaikki ilo irti
kyllä elämä muuttuu jos itse tarpeeksi haluaa
mä luulen että sul ois helpompaa jos saisit työn
tee kaikkesi työn saannin eteen
sit oma kämppä
sit arnoton isku päälle ja naisii naimaan
ja päälle harrastuksii ehkä futista ja kavereita sieltä
niin mä tekisin mutta mulla on omat ongelmat jotka estää ittellä ton
työtä on mun vaan niin helvetin vaikee saada paremminkin alan huijaamaan ihmisii
ja elää rappiolla mutten suosittele sitä kellekkään
"Pari kertaa oon koittanu aloittaa opiskelut amikses, mut eipä siitä tullu mitään. :(
Ja nyt 19 vuotiaana istun joka päivä neljän seinän sisällä koneen äärellä. :/"
vastasin jo alemmas mutta kumminkin.
mulla siis tilanne melkein sama, paitsi olen vuoden nuorempi ja tyttö.
kahesti kokeilin amista, toisella kertaa kävin visiin kaks päivää kun tajusin, ettei pää kestä siellä.
yhtä helvettiähän tää on.
Sairastuin vakavaan masennukseen ja syömishäiriöön. Jotenkin onnistuin karkottamaan kaikki ihmiset läheltäni. Minulla on kavereita, mutta olen ulkopuolinen. En juo alkoholia, en urheile..vaikeaa keksiä jotain tekemistä, jossa parikymppinen voisi löytää vielä oikeita ystäviä. Päädyin siis yksinäiseksi tahtomattani, mutta itse aiheutettuna :/
mulla vähän samanlainen tarina.
aina oon ollu rauhallinen persoona, viihdyn muutaman tai yhden hyvän ystävän kanssa, en tykkää bilettää ym.
vielä ala-asteella oli aina pari kaveria, yläasteen aikaan oli yksi. mutta masennuin, en jaksa enää käydä kouluja, ja koska kaverit oli koulun kautta, ei niihin tullut pidettyä yhteyttä.
en jaksa ylläpitää ihmissuhteita pitkällä aikavälillä. ajoittain viihdyn yksin ja HALUAN olla rauhassa, ajoittain on kamalan yksinäinen olo. mitään harrastuksia ei ole koska sosiaalisten tilanteiden pelko estää sen. en pysty puhumaan ihmisille, koska änkytän ja mokailen. niinpä pysyn omissa oloissani.
netin kautta on mukavaa jutella ihmisille, mutta ei mulla täälläkään ole kuin yksi pysyvä nettituttu. muuten vaan kommentoin anonyymisti.
oon tosielämässä aikalailla syrjäytynyt kaikin tavoin. oottelen lähinnä että kuollo korjaa. ikää siis nyt 18 vuotta.
Olen aina tykännyt jollain tavalla yksinäisyydestä. Kavereita mulla on aina ollut, mutta en ole oikeastaan jaksanut koskaan pitää heihin yhteyttä muutakuin koulussa ollessani.
Nykyään koen muut ihmiset yleensä rasittaviksi ja mieluiten oleskelen, teen töitä ja touhuilen omia juttujani yksin. Maailma olisi täydellinen jos ei kokoajan tarvitsi olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa ja miellyttää heitä. Se on pidemmän päälle todella rasittavaa. Nykyään vielä tarvitsisi olla joka asiassa niin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut että oikein välillä oksettaa.
Yksinäisyys on mulle täysin tietoinen valinta, mutta välillä se on kuitenkin tosi raskasta. Tuntuu kuin jotain puuttuisi. Noh asia korjaantuu varmaan jossain vaiheessa, kun en ole suunnitellut eläväni enää kauaa tässä keitoksessa.
Vai onko elämänmuutos suunnitelmissa ?
"Miten päädyit yksinäiseksi?"
Siksi, että olin sisäänpäinkääntynyt lapsi ja pelkäsin niitä "isompia poikia" tai ihan vain ketä tahansa kuka tuntui jotenkin uhkaavalta (tyttöjä en ole koskaan pelännyt - ehkä johtuu siitä, että olen viettänyt paljon aikaa tyttöjen kanssa; onhan minulla kaksi isosiskoa ja muutenkin vanhempien tuttavapiiriin kuului paljon perheitä, joissa oli tyttölapsia).
Sen lisäksi olen aina ollut nörtti, joten se ei ole auttanut kavereidensaantia - plus että en itse osannut pyyrää ketään koskaan koulun ulkopuolella tekemään kanssani mitään kun olin lapsi.
Nuo varmaan ovat ne isoimmat syyt siihen miksi päädyin yksinäiseksi 27-vuotiaaksi kummajaiseksi.
En oikein tiedä. Kai tekemäni valinnat vähitellen ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Aikoinaan, kun kaverit koulussa alkoivat lähteä juomaan viikonloppuisin (eli Suomessa siinä 14v paikkeilla) ei kiinnostanut lähteä mukaan. Putosin "piireistä" ja sitten menin lukioon, josta en tuntenut ketään. Ujona en saanut hankittua juurikaan koulukavereita ja niiden harvojen kavereiden kanssa "suhde" oli nimenomaan pelkkää KOULUkaveruutta. Korkeakouluun menin kovin odotuksin: vihdoin pystyn aloittamaan puhtaalta pöydältä! No, koska olin viettänyt suurimman osan nuoruudestani (ylä-asteelta lähtien) lähinnä yksin tai niin, että minulla oli vain KOULUkavereita, ihmissuhdetaitoni ovat täysi nolla. Täten ei sitä saanut luotua ystävyyssuhteita korkeakoulussakaan... onneksi sentää pari kohtalaista kaveria, mutta ei heidänkään kanssan paljoa tule vapaa-ajalla tehtyä...
Tsemppiä kaikille yksinäisille!
järjestelmällisen kiusaamisen ja syrjinnän takia, niin kouluelämässä
kuin sen ulkopuolellakin, tänäpäivänä on todella huono elämäntilanne, toivoisin että
ihmiset jotka minut tähän tilanteeseen järjestivät todella saisivat maksaa siitä.
Olen liian älykäs (vaikken kuitenkaan mikään nero), siinä se syy suurimmaksi osaksi kai onkin. Olen kovin vaativa enkä halua tutustua ihmisiin, jotka eivät tiedä mitään kulttuurista/taiteista/tieteestä ja jotka eivät osaa yhdyssanoja lainkaan. Olen joskus kaveerannut ns. tyhmien kanssa eikä siitä mitään tullut. Olin pelkkää kaupunkiseuraa ja roskakoria. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi tuollaisten kanssa ja voin vain entistä pahemmin.
kaikki eivät tiedä tai osaa liikenne sääntöjä silti ei ole oikeutettua ajaa heidän ylitsen liikenteessä. Sama kielipoliiseille keskustelupalstoilla, nuo jatkuvat haukut äidinkielen kirjoittamisesta eivät ole keskustelua.
eikö se ole vaan merki Luovuudesta & Itsenäisyydestä jos kirjoittaa yhdys sanat erikseen? siinä on luomassa uusia oikein kirjotus sääntöjä & uudistamassa Suomenkieltä sen sijaan että tyytyisi vanhaan kieleen jossa on monia heikkouxia. esim ks on helpompi kirjoitaa x:nä, se on paljon Nopeampaa & Vaivattomampaa. pisteet lyhenteiden perässä on ihan turhia & väli lyönnit ns yhdys sanojen välissä saa tekstin näyttämään pidemmältä jolloin esim koulun aineissa saa helpommin tietyn Sivu määrän täyteen! mitä sulla on tälläisia Luovia Ajattelijoita vastaan?
ei tulla opiskelemaan äidinkieltä.
Ei ihme, että olet yksinäinen. Sama kuin muut puhuisivat ruuan laitosta ja erilaisista resepteistä kokoontumisen tarkoitus olisi oppia ruan valmistusta, sinä menisit siihen kertomaan että olet todella hyvä hiihtäjä. Et todella kuulu joukkoon
Mutta miten vääntää se rautalangasta kun ei lanttus leikkaa.
Olet vakavasti ylipainoinen.
Saatoit ehkä olla liian älykäs, mutta älä unohda että olit myös liian ruma ja ylipainoinen.
Tai siis olet kyllä vieläkin.
Ei kukaan halua ruman kaveri olla !
Onko merkki luovuudesta, että lusmuilee koulussa eikä viitsi opetella edes niitä oman äidinkielen perusjuttuja? Jos yrittäisi selittää mahdolliselle työnantajalle, kun tämä kyselee miksi hakemuksessa oli niin paljon kielioppivirheitä, että "mähän nyt olen vaan niin luova, ei mun tartte mitään yhdyssanoja osata" voisi olla varmaa, että työ menee ohi.
Joo, ei kai netissä hirveän tarkka tarvitse kieliopin mukaisesta ulosannista olla, mutta ihan aikuisten oikeasti antaa se sinusta nyt paljon paremman kuvan kaikille keskustelijoille, mikäli on edes perusasiat omasta äidinkielestä hallussa. Ja päinvastoin: annat todella lapsellisen kuvan itsestäsi muille, jos teet ihan tuhottomasti yksinkertaisia yhdyssanavirheitä. Lisäksi tuollainen teinipuhe, missä "ks":t korvataan x:illä yms. näyttävät todella typeriltä useimpien ihmisten silmissä.
Hmm... minulla ihan sama juttu. En osaa istua muiden seurassa ilman että saan siitä jotain irti, en osaa hekotella junteille jutuille, en käydä pinnallista keskustelua vaatteista, kengistä ja laukuista. Tyhmä saattaa osata teeskennellä älykästä, mutta älykäs ei osaa "tyhmentää" itseään, eikä pidäkään.
Itse myös oikaisen kirjoitusvirheet enkä yksinkertaisesto jaksa ymmärtää etteivät ihmiset tänä päivänä enää osaa omaa äidinkieltään!! Järkyttävää! Se kertoo kyllä ihmisestä paljon jos ei osaa kirjoittaa, en koskaan ottaisi sellaista henkilöä töihin jonka hakemus on täynnä lapsellisia virheitä.
Tyhmien keskuudessa keskusteleminen menee myös ns. luennoimiseksi. Tyhmät eivät tajua asiayhteyksiä eivätkä osaa käyttää loogista ajattelutapaa. Älykäs ei ole = akateeminen! Ihmisiltä ei voi odottaa nippelitiedon hallitsemista jostain aiheesta, mutta yleinen valppaus, kiinnostus ja yleissivistys varustaa ihmisen hyvin keskustelemaan ja argumentoimaan. Nykään yleissivistys on kieliopin kanssa samalla järkyttävällä tasolla...
Minusta on kehkeytynyt yksinäinen salakavalasti, mutta takuuvarmasti: hyvät ystävät ovat perheellistyneet, uudet kaverit ovat sen verran nuorempia, että elävät erilaista elämänvaihetta, kuin minä itse (mua ei vaan jaksa kiinnostaa biletys tai muu sellanen.. olen bilettäny ihan riittävästi tämän elämän aikana, ehkä liikaakin), enkä vaan enää jaksa mukautua muiden muottiin. Vaihdoin myös työpaikkaa, jolloin sydämeni murtui ensin, kun vanhat kollegat jäivät elämästäni pois ja sitten sydän murtui toisen kerran, kun tajusin, etteivät he ehkä olleetkaan juuri kummoisia ystäviä alkujaankaan, enkä enää nykyään pystyisi taipumaan siihenkään muottiin. Juuh. Tohon kun vielä ynnää sen, että olen surullinen siitä, ettei mulla itsellä ole suhdetta tai perhettä..menin tuhlaamaan kallisarvoisia vuosia aivan surkeaan suhdekuvioon, joka karahti karille iloisesti sekin... niin ei tässä tunnekuohuisena oikeestaan kiinnosta tavata perheellisiä/ suhteessa eleleviä frendejäkään..väsyttää kuunnella tarinoita toisten elämistä, miettiä ratkaisuja heidän ongelmiinsa, sovitella heidän riitojansa, kun tietää, että kun auvoisuus saadaan heille taas kehiin, pääsen minä palaamaan hiljaiseen kammiooni, yksin...hmm, ja minä saan sitten sääliviä katseita ja hämmästyksiä, kun kerron viettäväni jouluni ihan yksin. ja uudenvuoden. ja juhannuksen. Juuh. Ja jotta väsymys kaikkia ihmisiä kohtaan vielä kasvaisi, on ollut jännää havaita tässä viimeaikoina, että kyllä mun apu kaikille tuntuu kelpaavan, mutta sitten mut voikin aina ohittaa näpsäkästi, jos jotain kivaa tms olisi tiedossa.. oikeesti niin härskiä. ihankuin olisin joku näkymätön, arvoton olento. hohhhoijaaaaaaaaaa. joo-o, mutta kyllä saan tän kierteen vielä loppumaan. jotenkin sen teen. perkules. Tavoitteeksihan voisinkin laittaa, että ensi joulua en vietä yksin, en muiden nurkissa-ties kuinka monentena pyöränä, vaan jonkun speciaalin ihmisen kanssa, joka oikeesti haluaa olla minun kanssani ja minä hänen.
Olen aina ollut lihava, jo ala-asteelta asti. Silti minulla oli kavereita siellä, joskin kiusattiin myös. Ylä-asteella sama meininki, kavereita oli mutta jonkin verran kiusattiin, aika vähän enään tosin eikä oman luokkalaisteni toimesta, omalla luokallani kaikki pitivät minusta koska olin kiltti ja suulas :) Tulin varakkaasta perheestä joten olin jonkinlainen julkkis myös ja sillä tapaa sain ehkä eutoikeuksiakin.
Sitten menin lukioon toiseen kaupunkiin eikä kukaan tiennyt perhesuhteistani mitään. Luokan pojat kiusasivat minua lihavuudesta mikä oli aika järkytys, odotin lukiolta aikuisempaa menoa.
Ystävystyin ensin kiusattujen nörttien kanssa mutta koska olin suulas ja ulospäin suuntautunut, tutustuin myös suosittuihin tyttöihin. Lukion toisen lopulla kaveripiirini oli laaja: nörtit ja suositut. Nörttien kanssa on vain vaikeaa hengailla koska suositut alkavat sitten nopeasti syrjiä sinua. Hengailin silti.
Pikkuhiljaa sana kiiri lukiokaupunkiini perhesuhteistani ja kiusaaminen vähentyi ja jossain vaiheessa loppui. Kiusanneet pojat alkoivat käyttäytyä mukavasti minua kohtaan mutta en pystynyt rentoutumaan heidän seurassaan koska pelkäsin kokoajan että joku nälväisee läskeistäni.
Lukio jäi sitten kesken lopulta minulla, en kirjoittanut ollenkaan. Seurustelin 8-luokalta asti saman pojan kanssa lukion kolmannelle asti ja vietin kaiken vapaa-aikani poikaystävän kera. Kolmannella lukioluokalla meillä meni jo huonosti ja aloin liikkua enemmän ystävieni kanssa. Kuitenkin kun koulu jäi kesken, notkuin vain poikaystäväni kanssa kunnes suhde tosiaan oli siinä pisteessä että näimme kerran viikossa.
Poikaystäväni asui edelleen kotonaan ja minulla oli oma asunto. Vaikka asuinkin hänen kotonaan suhteemme aikana, oma asunto pysyi kokoajan ja kun suhde loppui, vietin entistä enemmän aikaa omalla asunnollani.
Yhtäkkiä huomasin että olin yksin. Ei poikaystävää ja lukiokaverit olivat muuttaneet toisille paikkakunnille jatko-opiskeluihin. Olin ihan yksin. Ryyppäsin jonkin verran yksin kotona ja kokeilin pilveä joka ei sytyttänyt. Vietin illat ajellen autollani yksin ja kuuntelin musiikkia. Kerran ajellessani joku tyttö liftasi baarista kotiin ja noukin hänet kyytiin. Hän oli mukava ja sovimme menevämme ajelemaan joku päivä yhdessä. Siitä alkoi ystävyytemme joka oli hyvin tiivis parin vuoden ajan.
Muutin sitten opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja tämä ystävä jäi taakse. En tuntenut taas ketään uudesta kaupungistani eivätkä opiskelut sujuneet joten muutin toiselle paikkakunnalle taas, uuteen kouluun. Tässä koulussa meno oli aikuisempaa ja ystävystyin useampien luokkalaisteni kanssa, luokkamme oli pieni. Tästä alkoi kiva ajanjakso: olimme hyviä ystäviä, juhlimme yhdessä paljon, elämä oli hauskaa.
Sitten aloin seurustelemaan ja taas ystävät jäi, ei tarkoituksella mutta niin vain kävi. Vain 1 hyvä ystävä jäi elämääni. Suhteeni loppui muutaman kuukauden jälkeen ja ystäväni kanssa jatkoimme villiä sinkkuelämää.
Sitten tapasin nykyisen mieheni ja muutin hänen kanssaan toiselle paikkakunnalle miehen työn perässä. Ystäväni jäi monen sadan kilometrin päähän mutta olemme välillä yhteyksissä, hän on minulle tärkeä ihminen mutta ei enää sillä tavalla että voisin purkaa huoliani. En enää pysty hänelle kertomaan kaikkea.
Mieheni kanssa on mennyt muutama vuosi vähän niin ja näin.. Olen ollut työttömänä ja opiskellut, mutta opiskelujen kautta en enää ole onnistunut saamaan ystäviä. Minulla ei ole muita kuin mieheni ja hän on työmatkoilla paljon.
Ja niin minusta tuli yksinäinen.
Yläasteella minua kiusattiin, kun olin lihava ja ujo. Luulin, etten selviäisi, mutta jotenkin selvisin, kun en kuollutkaan. Lukiossa tokaluokalla tilanne muuttui, luokkamme pieneni ja kaikki alkoivat panostaa hurjasti kirjoituksiin. Henki oli hyvä ja sain ihanan ystäväpiirin, poikia ja tyttöjä. Lukion jälkeen tutustuin harrastusten merkeissä poikaan, jonka kanssa aloin seurustella. Hän halusi omistaa minut kokonaan, mikä tuntui aivan upealta, olinhan ollut aina ruma ja lihava, enkä tiennyt mistään seurustelujutuista mitään. En huomannut, että hän vieroitti minut näistä ihanista lukiossa saaduista kavereistani kokonaan pikku hiljaa. Samoin hän erotti minut vanhemmistani, ja ennen pitkää tuttavinamme oli vain hänen kavereitaan (muutama hassu) ja kävimme vain hänen sukulaisissaan ja vanhempiensa luona. En saanut yksin käydä enää edes kaupungilla. Meni vuosia, ennen kuin tajusin, että hän oli sairas narsisti. Kun lopulta erosimme, olin aivan lyöty, henkisesti rikki, ja aivan yksin. Kesti kuusi vuotta, että pääsin jaloilleni kuudentoista vuoden alistamisesta. Huh! Nyt olen vahva, enkä enää koskaan alistu tuollaiseen!
Olen tätä itseni kohdalla joskus miettinyt, ja olen tullut siihen tulokseen, että yksinäiseksi jäämiseen vaikuttaa sekä oma luonne, omat valinnat että valitsemattajättämiset.
Itse olen ujo ja arka, ja jo pienenä viihdyin parhaiten itsekseni. Kouluaikoina oli kavereita, biletinkin jonkin verran, muta lukio- ja opiskeluaikoina arkuus paheni ja opiskelurientoihin en yksinkertaisesti uskaltanut osallistua. Isot ihmisryhmät ahdistivat. Muutuin jo varhain näkymättömäksi, osittain ihan tarkoituksella, mutta kuka tällaista pientä ja paksua nyt katsoisikaan... Nyt on ikää jo 46, olen perheetön ja lapseton. Lapsia ei ole koskaan halunnut, eikä biologinen kelloni ole koskaan herännyt, vaikka ystävät ja työtoverit aloittivat lisääntymisensä normaalissa järjestyksessä. Vauvat eivät ole saaneet minussa koskaan aikaan mitään lepertelykohtauksia.Työelämässä olen pärjännyt, työttömänä en ole ollut, ja arkuuskin on enimmäkseen poissa. Mutta vahvat tavat pysyvät, ja harrastukset ovat yksinolevan; lukemista, elokuvia, tv:tä, ulkoilua, joskus tapaan vanhoja kavereita, kun he omilta perhe-elämiltään jaksavat ja ehtivät. Enimmäkseen olen tyytyväinen, koen olevani enemmän yksin kuin yksinäinen. Muutamat parisuhteet eivät herättäneet minussa kaipuuta saada joku vierelleni jatkuvasti. Olen enemmän järki- kuin tunneihminen, enkä tunne läheisen tarvetta. Yritän pyrkiä sellaiseen tasaiseen rauhalliseen elämään ilman mitään jatkuvia tunnekuohuja.
Naiseni joudun aina välillä ihmetyksen kohteeksi (ei sinulla ole perhettä?!) mutta olen tottunut vastaamaan aina saman "näin joskus käy ja se on vain hyväksyttävä, että en ole löytynyt sopivaa, eikä sellaisia enää tässä iässä ole vapainakaan".
muutettiin ulkomaille pariksi vuodeksi. kaikki kaverit jäi tänne ja ikävöin niitä kovasti. ulkomaillakin olin yksinäinen ja kärsin melkein koko ajan kulttuurishokista ikävästä. tuntui lottovoitolta tulla takaisin suomeen ja intona olin menossa näkemään kavereita. ainoastaan yksi halusi nähdä mut samaisena iltana, kun kotiuduin. näin muitakin kavereita sillon tällöin, mutta hekin olivat saaneet taas uusia kavereita enkä ollut enää mitenkään tärkeä niille.
tuo yksi, jonka näin heti kun tulin suomeen, oli aina vähän kiikunkaakun että jaksaako tehdä mitään. yleensä jos sovittiin, että nähtäisiin yhtenä tiettynä pvänä niin hän perui melkein joka kerralla tai piti kännykkäänsä kiinni ja ilmoitti vain jälkeenpäin että oli unohtanut koko jutun..
mulle tuli myös samoihin aikoihin sosiaalisten tilanteiden pelko, eikä sekään ole auttanu asiaa yhtään. itsetunto häippäs kokonaan, kun tuntee ettei kukaan kavereistakaan enää välitä. uusia olen yrittänyt saada - tuloksetta ja nyt olen aivan loppu siihenkin yrittämiseen... kolme vuotta, eikä ketään kiinnosta. satunnaisesti tulee joltakin kerran kuukaudessa viesti "mitä kuuluu? mentäiskö kahville joku päivä?" innoissani olen menossa ja taas se kaveri peruu. ei tunnu mukavalt, ei..
ei kovin sosiaalinen luonne ex-koulukiusattu muuttoja paikkakunnilta joissa oli ystäviä
Oma vikani, kun en osaa olla tarpeeksi hauska ja äänekäs. Joskus yläasteen lopulla aloin kokea ensimmäisen kerran todellista yksinäisyyttä, kun "paras ystäväni" vain yhtäkkiä jätti minut ja jostain syystä ei puhunut minulle enää sanaakaan. Sen jälkeen olen jäänyt yksin oman ujouteni takia ja olen tuntenut itseni aika pitkälti ulkopuoliseksi ihmisten seurassa monissa paikoissa. Vaikka kuka sanoisi mitä, niin olen sitä mieltä, että ihmiset eivät todellakaan pidä ujoista ihmisistä. Ei auta, jos kahden kesken juttelee normaalisti kun isossa porukassa on hiljainen kuuntelija. Ujot EIVÄT ole haluttua seuraa. Tämä on oma kokemukseni. Jos on rauhallinen on automaattisesti tylsä.
Sosiaalifobia absolutismi nörttiys rauhallinen luonne väärät kouluvalinnat...tuossahan noita syitä on ihan tarpeeksi.
sosiaalinen fobia lähinnä varmaan ja siitä johtuva huono itsetunto.en ilmeisesti osaa käyttäytyäkkään tarpeeksi normaalisti muiden ihmisten seurassa.yhdessä vaiheessa yritin olla sosiaalisempi ja tutustuin muutamiin ihmisiin, mutta nekin ihmissuhteet jäivät masennuksen yms. takia.
En ole sellainen, johon kukaan ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä.Yhdessä vaiheessa kyllästyin olemaan aina se joka soittaa ja tulee mahdollisesti torjutuksi, joten lopetin yhteydenpidon kaikkiin eikä kukaan ole kaivannut.
En vain jaksa koko ajan yrittää.Ehkä pitäisi niin voisin olla jo kolmikymppisenä normaali (eli silloin kun kaikilla muilla on perhe ja jää joka tapauksessa yksin).
En ole ujosteluni takia varmaan kovin hauskaa seuraakaan.
Ja ns. pyhäpäivät eristää muista ihmisistä. Eikä aina jaksa vatvoa omia ongelmiaan kenenkään kanssa, niin sitä valitsee kai se helpoimman tien, että on itsekseen ja seurailee medioita. niissä onkin ollut kauhistelemista viime aikoina, lisää syitä olla kotona, eikä ainakaan mitkään ihmispaljoudet houkuta muutenkaan. Elävää musiikkia joskus olisi kiva käydä kuuntelemassa, mutta sekin on usein rahakysymys, pitäisi olla sitä valuuttaa, millä ostella lippuja ja vaatteita ym, että kehtais käydäkin jossain, baareihinkaan ei aina voi jne
Tulihan tässä jo valitusta ihan tarpeeksi. Joko ymmärrätte, että viihdyn yksin ?
lähinnä on se ujous plus pettymykset ihmissuhteissa, kun itse on antanut kaikkensa ja toiset vaan käyttäny hyväkseen ja sen jälkeen unohtaneet..
Olen ollut pienestä saakka hiljainen ja kiltti, eikä sellainen kiinnosta ketään.
Jopa oma isäni on vanhempieni eron jälkeen ollut kiinnostunut vain veljestäni, koska minä olen kuulemma pelkkä tuppisuu. Isän tuomio löi minut entistä pahemmin lukkoon..
Äitini kanssa osaan kyllä jutella paljonkin koska hän ei ole tuomitseva.
Ainoa oikea rakkaus taitaakin todella olla äidinrakkaus..
Veljeni on aina ollut sellainen että osaa sanoa asiat oikein ja saa kaikki nauramaan, joten hänestä kaikki tietty tykkää, vaikka hän tekisi mitä tahansa moraalitonta.
Ärsyttävintä onkin, että juuri ne kaikkein pahimmat kiusaajat ja valehtelevat paskat, ne on AINA niitä joilla asiat käy hyvin. He eivät jää yksin, ei ikinä! Näyttäkää mulle yksikin entinen koulukiusaaja joka olisi yksinäinen.
Mutta ujot ja kiltit jää yksin.
Pakostikin siinä katkeroituu kun ei ole mitään pahaa tehnyt kenellekään ja silti on niin yksin kuin olla voi.
Vain siksi ettei osaa vetää jotain viihdettä alvariinsa, ei kaikki vaan osaa veistellä, se ei tarkoita että olisi huumorintajuton tai tyhmä!
En yhtään ihmettele että noita ampumisjupakoita on tuon tuosta, kun touhu on mennyt tällaiseksi että vaaditaan yltiösosiaalisuutta, pitää olla itsevarma ja osata tyrkyttää itseänsä ja valita juuri ne oikeat sanat.
Jos et, niin jäät ilman kavereita, sinkuksi ja työpaikkaakin vaikea saada..
Ennen vanhaan vaatimatonta käytöstä ihannoitiin ja ujous oli hyve, nyt siitä on tehty sairaus, jopa pikkulapsetkin jo tajuaa sen ja hyökkää ujojen kimppuun.
Ja sitten on sekin, että ihmisten pitäisi tajuta ettei toisen jättäminen (oli kyse sitten parisuhteesta tai ystävyydestä) ole mikään pikkujuttu.
Monella on jo uusi romanssi käynnissä siinä vaiheessa kun dumppaa vanhan kumppanin, onko mikään ihme että ihmisillä pimahtaa päässä?
Enkä todellakaan ole itse aikeissa mitään terrori-iskuja tekemään, mutta joka kerta kun niistä kuulen niin YMMÄRRÄN hyvin sen tuskan ja yksinäisyyden, mikä on lopulta saanut sen ihmisen sekoamaan.
Ei ketään ole luotu olemaan yksin.
Itse kyllä viihdyn yksin, kun siihen on pakostakin tottunut, mutta olisi se kiva jos edes kerran vuodessa joku vaikka halaisi tai pitäisi kädestä kiinni!
Sukulaisille tietty esitän että olen yksin omasta halustani, mutta ei oikeasti ole inhimillistä olla AINA yksin.
Varsinkin ollessaan nuori ja parhaassa iässään.
Kaikilla meillä on samat perustarpeet ja niiden jatkuva tukahduttaminen alkaa ennen pitkää purkautua jollakin tavalla. Enkä nyt tarkoita pelkkää seksiä, mutta toki: sitäKIN..
jostain kertoo sekin, että tämä yksinäisyys-palsta on nykyään täällä mielenterveys-puolella..
Ennen se oli suhteet ja tunteet-osiossa..
Että lisää vaan pönkitetään sitä että kyseessä ON mielisairaus tai oire jostakin.
Kyllä minusta yksinäisyys-palsta edelleenkin kuuluisi sinne suhdepuolelle, onhan siellä särkynyt sydän-osiokin. Kas kun ei sekin ole mielenterveys-ongelma.
Kyllä tää palsta on mielenterveysongelmiin kuulunut niin kauan kun mä olen seurannut (1.5v,) suhteet ja tunteet osiossa on vaan linkki tänne, että suhteissa ja tunteissa epäonnistuneet löytävät...
Tarkoituksella tai ei, niin kyllä ihmisestäkin on tainnut tulla kertakäyttötavaraa ihmissuhdemarkkinoilla, kulutushyödykkeiden markkinointiohjeistusten mukaisesti: Sinä ansaitset vain parasta! Älä tyydy hyvään, vaadi parempaa! Vaihtamalla paranee! jne... Eikä monikaan edes tiedä mitä tahtoo, kunhan vaan jotain uutta ja parempaa(?) Kunhan vaan pyörät pyörivät ja oravat saavat juostakseen.
Jokaisella on oikeus onneen. (ihmisoikeus-julistus)
Älä anna onnesi kulkea ohi. (vanha sanonta)
VAIHTAMALLA PARANEE!!! (markkinakilpailun selviö)
Kyllähän ne kaverit ja kumppanitkin kai kilpailuttamalla paranevat, kun ihmisyys tippuu pois jaloista hidastamasta; parisuhde-pelailussa kai ensimmäisellä kierroksella putoaa ne, joihin eniten kannattaisi panostaa, jos jotain kestävää haluaisi löytää.
Kerran näin erään sangen vihatun rikollis'hirviön' elävänä, ja kaikesta tekemästään huolimatta oli jotenkin sympaattisen näköinen hahmo [jokseenkin kiusallinen huomio.] Ajattelen kuitenkin, että siinäkin oli ihminen, jolla ei ollut oikeutta onneen, vaikka YK julistaisi mitä...
onkin jo aika monta vuotta kun tämä palsta siirrettiin tänne mielenterveyspuolelle.
Mutta alunperin oli suhteissa.
Ja tosiaan, yksinäisiltä ihmisiltä on viety lähes kaikki inhimillisyys elämästä.
Jokainen tarvitsee rakkautta, vaikka moni muuta väittääkin koska ei halua vaivata muita ongelmillaan.
Ikävuosina 1-7 olin tarhassa. En kärsinyt yksinäisyydestä, kavereita oli niin tarhassa kuin kotipihallakin, ei nyt mitenkään älyttömästi, mutta useampia kuitenkin. Monesti olen muistellut ja miettinyt, että nuo vuodet ovat olleet elämäni parasta aikaa. Menin kouluun, jossa ei ollut ketään meidän tarhasta. Olen aina ollut ujo ja hiljainen, en vaan keksi mitään sanottavaa! Siis vieraiden kanssa, kun tutustuu paremmin niin on jo ihan eri juttu. Mutta siis varhaislapsuudessa sain ystäviä, vaikka olin ujo. Ehkä tarhassa oli myös helpompi tutustua toisiin lapsiin. Koulussa en saanut heti ystäviä, en vain osaa lähestyä muita. Lopulta ekaluokan lopussa tutustuin jo muihin ja sain ystävän, jonka kanssa viettää vapaa-aikaa sekä toisen, jonka kanssa olin koulussa. Nämä kuitenkin vaihtoivat koulua toka luokan jälkeen, mutta kolmannella taas sain kaksi uutta kaveria. Ala-asteella minulla ei siis koskaan ollut montaa kaveria, mutta sentään jotain. Toisaalta minua myös kiusattiin jo ala-asteella, kiusaaminen ei välttämättä ollut niin kamalan näkyvää, ainakaan muille. Mm. hakattiin välillä koulumatkalla, haukuttiin läskiksi (en ollut läski, en tosin mikään hoikkakaan), kuudennella luokalla kiusaaminen oli ehkä pahinta, eräs poika otti minut silmätikukseen ja haukkui suunnilleen joka asiasta. Mutta joka tapauksessa tuolloin oli vielä pari kaveria.
Yläasteella ei ollut enää ketään. Menin uuteen kouluun, josta en taaskaan tuntenut ketään. En uskalla puhua ihmisille oma-aloitteisesti, siis muuten kuin jos on jotain "asiaa", siis jos esim. menen vaikka kauppaan valittamaan jostain viallisesta tuotteesta niin ei tuota ongelmaa, mutta en siis osaa ystävämielessä lähestyä ihmisiä. Seiskalla minua kiusattiin, kai siksi, että olin kaikista parhaiten kiusaamiseen sopiva uhri. Nimiteltiin, haukuttiin, näytettiin keskaria jne. Taas sellaista opettajien selän takana tapahtuvaa kiusaamista. Olisin voinut milloin vaan mennä kertomaan kiusauksesta, mutta en koskaan halunnut. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että olisin inhonnut tilannetta, jossa julkisesti myöntäisin koulukiusauksen ja siinä tuntisi sitten heti itsensä huonommaksi ja nolottaisi ja vaikka mitä. Tiedän, että ei välttämättä kuulosta kovin järkevän ihmisen puheelta, mutta näin ajattelen.
Yläasteella minulla oli muutamia "kavereita", joiden kanssa juttelin koulussa, mutta vaan koulussa. Koskaan ei vapaa-ajalla oltu tekemisissä. Olen vasta myöhemmin tajunnut, että moni pitää hiljaisia ylimielisinä. He saavat kuvan, että hiljainen pitää itseään muita parempana eikä halua puhua muille. Ei pidä paikkaansa kohdallani. Puhuisin kyllä vaikka mitä, mutta en vaan keksi, sanat eivät tule suuhun jne. En hallitse sosiaalisia tilanteita varsinkin jos ne tulevat yllättäen ja vieraampien ihmisten kanssa.
Lisäksi ärsyttää aina se ujoksi huomauttelu. Ihan kun en itse sitä tietäisi.
Yläasteella vietin siis koulun ulkopuolisen ajan itsekseni, minua ei koskaan kutsuttu mihinkään, en tosin koskaan edes yrittänyt ystävystyä. Se on vain niin vaikeaa, en edes tiedä miten tehdä aloite tutustumiseen saati, että edes uskaltaisin. Huono itsetunto, joten aina pelkää kielteistä palautetta. Siis toki vastailin aina kaikille takaisin jos joku jutteli kanssani ja aloitinkin keskusteluita näiden "juttelutovereiden" kanssa, mutta en osaa tutustua "syvällisesti" jos joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Juttuni oli niin pitkä, että Suomi24 ei sitä hyväksynyt, joten loppuosa tulee tässä toisessa viestissä.
Menin lukioon ja sinne tuli paljon samalta yläasteelta ihmisiä. Täytyy kuitenkin myöntää, että ne vähäisetkin "juttukaverit" vähentyivät vuosi vuodelta ja lukion viimeisenä vuotena minulla oli kaksi ihmistä koulussa, joiden kanssa juttelin ja en välttämättä edes joka päivä kun ei ollut joka päivä välttämättä yhteisiä tunteja. Muun ajan olin ihan hiljaa. Lukiossa en enää jaksanut edes viitata. Ala-asteella olin aktiivinen koulutunneilla, yläasteella jonkun verran, lukiossa en enää yhtään. Kouluaikoina tein usein kaikki pari/ryhmätyöt ihan yksin, kun ei ollut paria. Ei kai tarvitse mainita, että inhosin noita yli kaiken. "Ai meillä on ylimääräinen, no tulisiko joku hänelle pariksi tai mene tuohon ryhmään kolmanneksi". Häpesin itseäni joka kerta kun yksinäisyyteni "paljastui" ja sitä tuolla tavalla kuuluteltiin koko luokalle.
Lukion jälkeen aloitin korkeakoulun. Menin toiselle paikkakunnalle kouluun, jonne tuli ympäri Suomea opiskelijoita. Vain harva tunsi edes muun opiskelijan, useimmat eivät tunteneet ketään kuten myös minä. Mutta miten masentavaa oli huomata, että MUUTAMAN PÄIVÄN jälkeen lähes kaikki olivat "ryhmäytyneet" ja löytäneet uusia ystäviä - paitsi minä tietenkin. En vaan osaa hakeutua seuraan. Korkeakouluaikana olen viettänyt vapaa-aikani yksin. En osaa hakeutua seuraan, en ole käynyt missään bileissä ym. Ne eivät kiinnosta minua, mutta voisinhan mielenkiinnosta mennä. En vain uskalla. Itsetuntoni on niin huono, että ajattelen aina olevani ruma, läski, typerä, huonosti pukeutuva. Tämä kaikki mm. aiemman koulukiusaamisen ja syrjimisen takia.
Minulla siis syy yksinäisyyteen löytyy huonosta itsetunnosta, koulukiusaamisesta, ujoudesta, siitä, että olen sosiaalisesti vammainen, en vaan osaa sosiaalisia taitoja. Olen vain syntynyt tällaiseksi ja myöhemmin mm. tuo kiusaaminen on vahvistunut näitä tuntoja. Muistan kun olin TET-harjoittelussa ja siellä kovasti yritin jutella muille työntekijöille silloin kun olin heidän lähettyvillään, yritin, aloitin keskusteluita jne. Mutta minkä sain palkinnoksi? Sen, että TET-palautteen vapaamuotoisia kommentteja kirjoitettiin ekana asiana "Onpas ujo ja hiljainen". Tuo masensi minua pahasti ja en uskaltanut pitkään aikaan hakea enää esim. kesätyötä. Vaikka kuinka yrittää niin aina saa vaan huomiota ujoudesta. Kun se on juuri se asia, josta en pidä. En pidä, että aina kiinnitetään siihen huomiota ja palautetta, varsinkin kun olin yrittänyt olla sosiaalinen niin masentaa vielä enemmän.
Tuli turhan pitkä kirjoitus, mutta tuossa jotain tarinaa ja siitä varmaan voi jokainen nähdä millaista taustaa tällä yksinäisyydelläni on.
Mulla oli ala-asteella yksi ns. paras kaveri, joka n. 5. luokalla yhtäkkiä yks kaks eräänä päivänä ei enää puhunutkaan mulle ja olin kuin ilmaa. Pikku hiljaa sain toisen kaverin josta tulikin se ainoa kaveri. Mutta sitten 7. luokalla tapahtui jotain, en edelleeenkään tiedä mitä mutta edellisenä päivänä olimme yhdessä ja kivaa oli, normaalia hauskan pitoa, ja seuraavana päivänä hän ei tullutkaan viereeni istumaan ja alkoi KIDUTTAA mua joka ikinen hetki koko loppu yläasteen ajan. Eli hänestä tuli mun koulukiusaajani. Koska tämä tapahtui täysin yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta, olin tietysti tosi järkyttynyt. Ongelma oli se, ettei mulla ollut ketään muita kuin tämä ihminen niin yksinhän sitä jäi.
Luulen että koska jäin yksin juuri varhaisteininä en koskaan oppinut sosiaaliseksi. Juuri silloinhan sitä alkaa pikkuhiljaa opettelemaan aikuiseksi olemista ja yleensäkin "pihapiirin" ulkopuolella elämistä. Mut taasen nujerrettiin henkisesti 13 vuotiaana ja koko päivät meni opetellessa näkymättömäksi muuttumista ettei saisi turpiinsa (henkisesti sekä fyysisesti, tytöthän kiusaa juuri näin.) En siis koskaan "oppinut" miten ihmisten kanssa ollaan. Se on tosi vaikeeta kymmenen vuotta myöhemmin...
Mulla ei ole koskaan ollut semmoista normaalia perhettä, on vaan ollut yh-äiti, eikä juurikaan muita sukulaisia. Mutsilla on hieman hankala persoonallisuus... hän riitaantuu aina kaikkien kanssa, eikä oikein välitä muiden seurasta, juhlista yms. Lapsena mulla ei juurikaan ollut kavereita, kun mutsia ei hirveesti kiinnostanut viedä mua mihinkään kerhoihin tai leikkipuistoihin. (Jos ite joskus saan/adobtoin lapsia niin laitan ne heti tarhaan, niin saavathan ainakin kontakteja muihin pentuihin!) Koulussa olin melkein aina ulkopuolinen, sillä mulla ei ollut yhtä hienoja ja kalliita Barbeja kuin muilla tytöillä, mulla oli vaan surkeaa kirppiskamaa joltain 80 luvulta. Oli mulla pari kaveria, mutta he olivat samanlaisia hylkiöitä, eikä me oikein päästy mihinkään porukoihin, oltiin aina vaan omassa nössö-jengissä. Ylä-asteesta en halua edes puhua, lukiokin meni hetkessä ohi. Kaipa se tästä johtuu.