Tämä on ensimmäinen joulu, jonka vietän yksin. Vietin viime joulun ex-tyttöystäväni perheen luona, ja se oli paras joulu mitä minulla on ollut. Erosimme pari kuukautta sitten. Taistelen vakavan masennuksen kanssa ja erityisesti joulun alla tämä ottaa koville, sillä ainoat kaverini viettävät jouluaan perheidensä kanssa ja terapeuttini on lomalla. Suhteeni perheeseeni on huono (ovat syyni masennukseeni), enkä heidän kanssa joulua haluaisikaan viettää.
Kävin tänään yksin katsomassa Helsingissä Suomen elokuva-arkistossa leffan (Lady Chatterley). En muista, että koskaan olisi tuntunut niin pahalta kuin leffan jälkeen nähdessäni kotimatkalla nauravia ihmisiä ja pareja.
Tajusin kuukausi sitten että janoan ihmissuhteita, joissa voisi keskustelu ulottua myös tunteisiin - olen mies ja yksikään kavereistani ei ole samalla tunnetasolla, kaikki ovat vieläpä miehiä. Kaipaan aivan järjettömästi keskusteluita, joita minulla oli exäni kanssa ja hänen naispuolisten kavereiden kanssa.
En ole pitkään aikaan pystynyt iloitsemaan asioista ja pelkään hirveästi, että en koskaan tule olemaan onnellinen ja tavoittamaan toista ihmistä tunnetasolla. 22-vuotiaana pelkään siis, että loppuelämäni tulee olemaan samanlaista yksinoloa, vailla rakkautta. Kävellessäni muiden ihmisten joukossa itken sisältäpäin ja toivon että joku puhuisi. Yritän kuvitella miltä tuntuisi olla onnellinen, mutta siitä on niin kauan että en pysty ja tulen vain surulliseksi kun ajattelen mitä menetän.
Sanotaan, että jouluna tulisi olla kiitollinen läheisistä ja rakkaista, mutta minä en voi. Olen yksin opiskelijasolussani ja mietin miksi minulla ei ole läheisiä ystäviä. Joulu on ikävää aikaa.
Kirjoitin tämän oikeastaan vain siksi, että en ole terapeuttini lisäksi puhunut näin muille (muutamaa kaveriani lukuun ottamatta, jotka tulivat vaivautuneiksi ja vaihtoivat aihetta). Purkaminen anonyymisti ehkä helpottaa jonkin verran.
Kävin tänään yksin katsomassa Helsingissä Suomen elokuva-arkistossa leffan (Lady Chatterley). En muista, että koskaan olisi tuntunut niin pahalta kuin leffan jälkeen nähdessäni kotimatkalla nauravia ihmisiä ja pareja.
Tajusin kuukausi sitten että janoan ihmissuhteita, joissa voisi keskustelu ulottua myös tunteisiin - olen mies ja yksikään kavereistani ei ole samalla tunnetasolla, kaikki ovat vieläpä miehiä. Kaipaan aivan järjettömästi keskusteluita, joita minulla oli exäni kanssa ja hänen naispuolisten kavereiden kanssa.
En ole pitkään aikaan pystynyt iloitsemaan asioista ja pelkään hirveästi, että en koskaan tule olemaan onnellinen ja tavoittamaan toista ihmistä tunnetasolla. 22-vuotiaana pelkään siis, että loppuelämäni tulee olemaan samanlaista yksinoloa, vailla rakkautta. Kävellessäni muiden ihmisten joukossa itken sisältäpäin ja toivon että joku puhuisi. Yritän kuvitella miltä tuntuisi olla onnellinen, mutta siitä on niin kauan että en pysty ja tulen vain surulliseksi kun ajattelen mitä menetän.
Sanotaan, että jouluna tulisi olla kiitollinen läheisistä ja rakkaista, mutta minä en voi. Olen yksin opiskelijasolussani ja mietin miksi minulla ei ole läheisiä ystäviä. Joulu on ikävää aikaa.
Kirjoitin tämän oikeastaan vain siksi, että en ole terapeuttini lisäksi puhunut näin muille (muutamaa kaveriani lukuun ottamatta, jotka tulivat vaivautuneiksi ja vaihtoivat aihetta). Purkaminen anonyymisti ehkä helpottaa jonkin verran.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla taas on jo toinen masennukseton joulu yli 20 vuoden kofeiinimasennuksen jälkeen.
http://qmies.blogit.fi/
Täällä minä, nainen n. 55 v, samoissa mietteissä. Huomaatko, samaa tuskaa iästä huolimatta. Kauhen hyvin ymmärrän tunteesi nyt, kun olit saanut maistaa rakkaudellista, hyväksyvää yhdessäoloa ex-tyttöystäväsi kanssa. Mielestäni sinulla on nyt ihan menossa suruaika tuosta asiasta. Eronne sattui nyt justiinsa tähän kaamosaikaan ja joulu todella tiivistää nämä osattomuuden tunteet. Minullakin on, varsinkin nyt ikääntyessä vaikka toisaalta taas, sinä olet nuori, samanlainen outouden tunne. En saa kohdattua toista ihmistä (välillä ystäviä kyllä tarjolla) tunteista puhumisen suhteen, enkä saa ns. älyllistä tyydytystä, samaa aaltopituutta. Minä välillä olen jonkun ystävistä tai sisaruksista kanssa kyllä viesti- tai live-yhteydessä, mutta se ikäänkuin ei tyydytä.
Olen koko ikäni kokenut orpoutta, kuten tajusin sinun tunnetta. Se just lähtee, kun on kerran lähtenyt!, just kai tuolta lapsuudenperheestä. Koet "vailla rakkautta elämistä". On kamala tunne, kun tuollaisen tiedostaa; minä ainakin usein haaveilen siitä, että olisin tasapuolisessa, antoisassa vuorovaikutuksessa ihmiseen/ihmisiin, mielellään asuen saman katon kanssa. Olen aivan varma, että silloin voisin ihan hyvin ja olisin kohtuu tasapainoinen. Nyt sen sijaan olen ihan kamalasti erakko. Kummallisia fiiliksiä on, että ei edes tykkää niistä ihmisistä, joiden kanssa välillä asioi. En niinku luota ihmisiin. Kyse on kai siitä, että usko olevan rakkautta olemassa ihmisten välillä. Toisaalta mua henk.koht. auttaa Jumalan rakkauden tajuaminen, se niinku siivittää tätä oloa yksinäisyydessäkin, mutta ei korvaa vuorovaikutusta ihmisten kanssa.
Asun samassa kaupungissa kuin sinä. Tänään piti mennä myös liikenteeseen kattelemaan, josko jotakin ilahduttavaa kokemusta saisi, mutta en päässyt kynnyksen yli. Huomenna yritän uudelleen aamupäivällä, sillä jouluruuatkin ovat vielä kaupassa. Kyllä sitä tuntee ittensä saamattomaksi, puuttuu niinku motiivi.
Ouh sorry, minähän en pystykään tsemppaamaan sinua, mutta ehkä tämä ilmoitus, että tajuan ja empatisoin sinua, auttaa jotakin. Meillä on yhteys. Olemme ihmisiä toisillemme, vaikka ihan eri ikäiset ja sinä mies, minä nainen. Samat fiilikset. - Huomenna suunnittelin muutoinkin kuljeskella kaupungilla. Olen semmoista joskus tehnytkin, kun olen jäänyt yksin pikku asuntooni jouluksi. Lähdepä vain kokeilemaan liikenteeseen sinäkin aattopäivänä, sillä mun kokemus on, että just aattona sieltä voimme bongata muita orpoja, jotka myös odottavat hivenen hyvyyttä ja huomaavaisuutta. Suunnittelin lähteä semmoista vähän jakamaan huomenna, ihan vain vaikka hymyä. Semmoistakin harrastelen, kun näen jonkun orvon oloisen, esim. vanhuksen, niin avaan keskustelun. Sitten tajuan, miten meille molemmille tilanne merkitsee.
Minä en tykkää nykyajan onnellisuustavoitteiden höpötyksistä. Mielestäni sana onnellinen on aivan liian pinnallinen, eihän siis semmoista oikeasti ole (paitsi siinä ihan rakastuneena varmaan, se on semmoinen kapea sarka?). Elämä on arkea ja vain arkea. Ainakin minulla. On lahjaa olla herkkä ja tunteva, sillä meidänlaiset saavat paljon irti arjesta ja pienistä asioista, havainnoista.
Ehkä nähdään kaupungilla huomenna! Koen ihan samaa, että ihmisten perhejoulut ja hokeminen kuinka läheiset ovat tärkeintä mitä on kamalan tuntuista. Olo tulee surulliseksi ja osattomaksi. - Koetetaan kestää, eipä tämä ole pitkä hetki, runsaan vuorokauden päästä olo helpottaa. Minäkään en tykkää joulusta, eik se tunnu yhtään miltään. Kristitty kyllä olen ja se puoli joulussa on hyvä, kuten musiikki radiossa, mutta muutoin nyt minua sana 'joulu' aivan ärsyttää. - Huomenna voisi tutkia, mikä kuppila olisi auki, niin sinne voisi istahtaa katselemaan. Jonakin jouluna löysin jonkin baarin Kluuvikadulla ja istahdin sinne pikku drinkin ottaen. Sain hyvän tunnelman, että maailmahan pyörii ihan tavanomaisesti. Siellä istuskeli muitakin yksinän. - Tuli pitkä kirje, mutta mahtuihan tähän. Pitkäveteinenkin, kun väsyttää. Nukkumaan. Koetetaan kestää tää hetki!
Kiitos.
Yksinäisyyteen tottuu. Kun tarpeeksi kauan olet itseksesi, huomaat sen olevan oikeastaan aika mukavaa. Paitsi tietysti jos asennoidut siihen tuolla tavalla - itseäsi säälien. Ajattele vaihteeksi, mitä kaikkea positiivista yksinäisyydessä on: Kukaan ei komentele tai pilaa suunnitelmiasi. Kukaan ei painosta. Voit tarkkailla maailman menoa oman linnakkeesi varjoista. Olet turvassa itsesi seurassa. Itseesi voit luottaa.
Ja unohda nuo rakkaushöpinät, sillä sellaista viattomuutta ei maailmassa ole olemassakaan. Suurin osa ihmisten "rakkaussuhteista", mitä olen nähnyt, ovat olleet pelkkää kulissia. On turha takertua johonkin romanttisiin haavekuviin, koska tosielämä ja arki eivät ole sellaista. Eikä elämästä muutenkaan pitäisi tehdä niin valtavaa numeroa. Kukin käy täällä vuorollaan piipahtamassa, kunnes kuolee, kuopataan ja unohdetaan. Et ole siis menettänyt mitään - etkä tule menettämäänkään.
En myöskään oikein ymmärrä, mikä tarve sinulla on puhua jollekin toiselle tunteistasi. Ei kukaan jaksa henkilöä, joka on jatkuvasti höpöttämässä hempeitä. Usko pois, maailmassa pärjää parhaiten, kun pitää tunteet sisällään. Se ei tarkoita, että pitäisi olla jotenkin pinnallinen ihminen. Tarvitsisit vähän karaistusta.
Tykkäsin kirjoituksestasi, se ihan minua tsemppasi. Minä ainakin olen koko ikäni joutunut taistelemaan itsesäälin kanssa. Jossakin vaiheessa tulin siitä tietoiseksi, minkä jälkeen olen kuin tutkinut asiaa. Ihan vapaasti tykönäni. Itsesäälihän on haitaksi vain itselleni, eipä syvimpiä mietteitäni kukaan toinen edes tiedä.
Kirjoitit: "Olet turvassa itsesi seurassa. Itseesi voit luottaa." Minä tarvitsin tuotakin tsemppaustasi. Nii, miksipä en jatkaisi elämäni loppuun näin. Yrittäisin vahvistua tässä tilaneessani, enkä kurkottelisi muuta, kun sitä muuta ei ole ja todella on vaikea käsittää, miten tilanne muuttuisi kohdallani. Ketjun aloittajalla tilanne vielä muuttuu ja keidashetkiä elämään tulee moneen kertaan.
Luin uudelleen 2. kirjoituskappaleesi. Se ON hyvä!
Puhua jollekin toiselle tunteista.... Well, mä ymmärrän sen laajemmin, että puhu yleensä. Mulla ainakin olisi valtava tarve saada vain puhua, jutella, miettiä yleisiä asioia ääneen. Tykkään tutkailla asioita, mutta siihen kaipaan kaveria. Se kuuluisa sanonta, että jaettu ilo on kahdenkertainen ilo, pitää paljon paikkansa. On tukahdutavaa, kun mitään ei voi jakaa. En tosiaankaan tarkoita vain ongelmia tai tuntemuksia, vaan yleensä jakaminen olisi minulle elinehto. Jos se minulla toteutuisi, varmaan voisin vähitellen jättää masennuslääkityksen. Mä varmaan pikku lääkityksellä tukahdutan tuskaa, jotta jaksan näin. Elätkö sinä ilman mielenterveyden apuja, lääketieteellisiä? Emmä muuten usko, että aloittaja mitenkään tarkoitti hempeyden jakamista, vaan varmasti ihan tätä samaa, että elämän kokemista tarvitsi saada jakaa. Tämmöinen elämänmalli on vastoin luonnon alunperin tarkoittamaa ja siksi minä ainakin olen kovin kipeä. Mutta, kuten tsemppasit, kannattaa vain opetella ja vahvistaa itseään elämään sen kanssa. Tällöin voi löytää rikastakin elämää.
Saattoi olla, että ymmärsin aloittajaa väärinkin. Ehkä hän ja sinä kaipaatte vain keskustelua vähän syvemmällä tasolla, eikä niinkään tunteiden jakamista.
Minäkin olisin nuorempana keskustellut mielellään filosofiasta, mutta huomasin aika pian, että ihmisillä ei ole mielenkiintoa porautua ajatuksissaan niin syvälle. Sellaiset pohdinnat kun edellyttäisivät tahtoa kyseenalaistaa opitut, turvalliset kaavat, ja useimmat eivät koe sitä erityisen mukavaksi. Heille "syvällisyys" edustaa korkeintaan nojatuolifilosofiaa - silloinkin yleensä pienessä hiprakassa, jolloin ollaan tietävinään vastaukset kaikkeen. En tuomitse sitä, mutta en saa sellaisesta itse mitään tyydyttävää irti.
Siksipä pohdin itsekseni. Minulla on paljon mielipiteitä (erikoisiakin), mutta pidän ne omana tietonani. Kasvotusten myötäilen usein muiden näkemyksiä, ja annan itsestäni tarkoituksella hieman yksinkertaisemman, tavallisen junttimiehen kuvan. Saan siitä jopa jonkinlaista huvitusta. Pidän ajatuksesta, että minulla on salaisuuksia, joita kukaan ei koskaan saa tietää.
Tarkoitukseni ei ole lannistaa ketään. Tahtoo vaan olla niin, että mitä lähemmäs ajatusmaailmaanne jonkun ihmisen päästätte, sitä enemmän hän oppii heikkouksistanne. Miksi antaa jollekin mahdollisuus puukottaa selkään, ja käyttää tunteellisuuttanne (jossa siis sinänsä ei ole mitään pahaa) hyväksi? Onko puhuminen todella sen arvoista?
Ainahan muuten voitte anonyymisti netissä purkaa ajatuksianne. Erilaisia foorumeitahan kyllä riittää. Ei kai keskustelu tarvitse välttämättä katsekontaktia tai fyysistä läheisyyttä/kehonkieltä?
Kysyit lääkkeiden käytöstäni. Käytän kyllä masennuslääkkeitä edelleen, tosin vähemmän kuin ennen. En ole enää vuosikausiin uskonut onnellisuuteen, mutta ajan tuoman karaistuksen myötä en myöskään enää suuremmin murehdi asioita. Kaikki on lopulta yhdentekevää.
Jaksamisia.
Tarttee taas kommentoida, käydä niin kypsän hyvä teksisi läpi. - Ensinnäkin se, että on tullut ero jostakin tietystä läheiseksi tulleesta ihmisestä, on kauhean tuntuinen leikkaus. Siihen tilanteeseen niin helposti tottuu, että 'se 'on siinä hållilla mun kans aina; on jatkuva jakaminen tyyliin, miten tämä päivä meni. Muistan itsellänikin, kun tuli ero vuoden seurustelun jäkeen, sain kummallisia kaoottisia fiiliksiä esim. bussissa istuessani, että hirveetä 'se' ei ole tossa. Tottua taas takaisin, ettei 'sitä' ole, on prosessi. Uskon, että aloittajakin ajallaan eteenpäin pääsee ja kaikki mahdollisuudet löytää uusi/uusia ystäviä ovat suuret. Niinhän se on, että päästää joku lähelle itseä ja omaa maailmaansa ja tunteitaan, on aina riski. Just siksi, että tilanne voi muuttua tavalla ja toisella. Kuulemma tämä uskalluksen puute eli suunnaton pelko on monesti syynä justiinsa siihen, että monetkin ihmiset jäävät yksin elämään elämänsä, vanhoiksipiioiksi ja -pojiksi. Tarkoitan myöteisesti nuo ilmaisut!
Kirjoitit: "Kasvotusten myötäilen usein muiden näkemyksiä, ja annan itsestäni tarkoituksella hieman yksinkertaisemman, tavallisen junttimiehen kuvan." Noinhan se menee! Eikä välttämättä edes ole kyseessä näkemyksetkään vaan myös jonkinlainen yleistieto ja pidemmälti ja laajemmalti asioiden käsittely kuin nenänsä pituudelta. Tarkoituksella yksinkertaistettava itseä seurassa olessa tai puhelimessa on minulle tuttua. Se on kamalaa, pitää niinkuin alentua. Myös se on kuin huijaisin jotenkin. Toinen ei pääse tai ei muuten halua mukaan asioihin, joiden parissa mun pääni raksuttaa, tuolloin on yksinäistä. Olen tajunnut, että oikeasti on ihmisiä, jotka eivät kykene abstraktiseen asioiden käsittelyyn, vaan ovat hyvinkin konkreettisia ja kuulostavat itsestään selvyyksiä juttelevilta. Minäkään en yhtään moiti ja aliarvioi, sillä he juuri ovat käytännön elämässä hyviä ja pärjääviä, minä useinkaan en. Tässä nyt varsinkin sinulle vaan totean, että tilanne on tyhjä ja yksinäinen. Mutta ei itsesääliä, niinhän sovimme. Mä naisena olen välillä tulla hullux kun mun saman sukupuolen ystävät puhuvat aina kotihommistaan, mitä ovat tehneet, mitä aikova tehdä. Arkisista, jokapäivistä asioista jutun vääntäminen on todella ikävystyttävää. Sitä paitsi se masentaa minua, kun käytännöllisesti katsoen en tuolla tasolla loista itse ollenkaan, en tee lähes mitään. Saati, että keksisin siitä jutun juurta. Mulla on jokin kumma haave jostakin laajemmasta ja suuremmasta, jota voisi saada aikaan keskustelemalla, mikä olisi antoisaa, arki seuraa siinä mukana sitten eikä siihen niin kaveria tarvita. Vielä sanon, että en tarkoita olla ylpeä, vaan yritän varsinkin sinulle esitellä yksinäisyyttäni ja erillisyyden tunnettani. Sinä olet sen jotenkin kuin 'ratkaissut'. Hmmm?
Olen pettynyt ihmisiin, ystäviin, esimerkiksi siinä, kun minulle on valjennut, etteivät he oikeasti minusta ns. tykkää, vaan mukana on aina paljon hyväksikäyttöä. Olen ollut käytössä seuraksi toisen tyhjään tuskaisaan yliyksinäiseen tilanteeseen ja ehkä auttanut ja antanut mielipiteitä käytännön tasolla. Vaikea on erottaa, missä on ihmistenvälistä rakkautta, missä taas toisen ihmisen välineellistämistä! Tähän on liittynyt minun suurimmat pettymyksen ja nykyinen luottamuspula melkein kaikkiin kaksijalkaisiin. Yes, minulla on muutama pyyteetön ystävä, kiitän heistä.
Sinä sanot just sen, minkä olen kokenut, että netissä kirjoittaminen on hyvä juttu. Se on anonyymia, mikä tavallaan ei haittaa sen rinnalla, että saa vastakaikua, vuorovaikutusta. Onhan se iso juttu, niinkuin nytkin meitin fundeeraukset tässä. Kyllä minä hiukan pelkään, että fyysisesti näkymättömissä olo jotenkin taannuttaa minun sosiaalisia kykyjä ja ilmaisuani. Lisää epävarmuuttani ihmistenilmoilla, ei olisi kyllä varaa siihenkään. Kyllähän siis ilmeet ja eleet tärkeitä olisivat! Aattele nyt: hymy! Mutta, paremman puutteessa: netti!
Mä en koe ihan niin, että kaikki on yhdentekevää... Olen taipuvainen löytämään semmoista, että kaikessa on tarkoituksensa. Pienillä asioilla on merkitys ja on lahjaa kun huomaa niitä. Mikään ei mielestäni myöskään ole sattumaa. On ihan hienoa olla herkkä ja mielellään terävä siinä samalla, sillä näin elämä rikastuu, siihen niinku arkiasiat eivät mahdukaan?! Arki tarttee hoitaa, mutta en pysty siitä esseitä kirjoittamaan. :-)
Hyvin voin samaistua viestiisi. Ennen en ole pitäyt joulua erityisen masentavana aikana, mutta tänä vuonna tuntuu hervinaisen yksinäiseltä ja vaikealta. Olen kärsinyt yksinäisyydestä koko pienen nuoruuteni. Enkä tarkoita yksinäisyydellä sitä etttei olisi kavereita. Mutta se kalvaa ettei ole ystäviä ja eritoten parisuhdetta. Ketään ei siis ole jonka kanssa voisi puhua hyvin yksityisistä asioista eikä ketään jonka kanssa voisi jakaa suruja ja iloja ja ketä voisi rakastaa.
Olen lyhyen nuoruuteni aikana yrittäny kaksi kertaa itsemurhaa. Tällä hetkelläkin elämä näyttää siltä että täytyy sanoa että valitettavasti ei onnistunut.
Masentavinta asiassa on se että en passivoitunut ihmissuhteiden virittämisen saralla, mutta kun on tarpeeksi monesti ns. potkittu päähän osaa olla laittamatta päätä maalitauluksi. Tämän vuoksi en enää ole lähestulkoon missään tekemisissä ihmisten kanssa.
En ole pyrkinyt mihinkään psykiatrille tai muutakaan hoitoa sillä häpeän oloani. Kavereillekkin aina sanon että hyvin minulla on asiat, vaikka olen voinut maata asunnollani kaksi viikkoakin mitään tekemättömänä. Opiskeluni on kärsinyt asiasta huomattavasti ja olisin vaipunut jo hulluuteen jos minulla ei olisi ollut työpaikkaa jonne olen saanut raahattua itseni.
Toivotan kuitenkin kaikille hyvää joulua ja positiivisia tulevaisuuden näkymiä.
Huomenta Sullekin, Kaveri ! Kiitos, hyvästä kommentoinnistasi, kertomuksestasi. Tietysti otan osaa, että tuntuu pahalta, mutta toisaalta tämä vertaisuus, että meitä on muitakin. Ja eri ikäisiä!